Mites on tälläisen asian kanssa,
riitelemme usein, ja erittäin usein syy on minussa, valitan usein vähäpätöisistä asioista-toisen osapuolen mielestä.
Mutta hyviä hetkiäkin on, useimmin kuin huonoja.
Mut sitten kun se iskee niin mies saa sellaisen räjähtävän kohtauksen, lähinnä oleva tavara saa kyytiä, tänään salaatinkerä lensi kaapinoveen, kannettava melkein ikkunasta ulos-myöhemmin sanoi että ei meinannut sitä heittää...
Pelästyn tietenkin moista, vaikka syy olisikin ollut minussa, en silti pelossa haluaisi elää.
Toki haluaisin että kaikki olisi hyvin, ei turhanpäiväisiä riitoja ym, mutta elämä nyt vaan on mitä on.
onko vastaavia kokemuksia tai fiksuja neuvoja.
vastauksena: jätä heti, tai älä kiukuttele ei ole rakentavia vastauksia.
kiitos jo etukäteen!
riitelemme usein, ja erittäin usein syy on minussa, valitan usein vähäpätöisistä asioista-toisen osapuolen mielestä.
Mutta hyviä hetkiäkin on, useimmin kuin huonoja.
Mut sitten kun se iskee niin mies saa sellaisen räjähtävän kohtauksen, lähinnä oleva tavara saa kyytiä, tänään salaatinkerä lensi kaapinoveen, kannettava melkein ikkunasta ulos-myöhemmin sanoi että ei meinannut sitä heittää...
Pelästyn tietenkin moista, vaikka syy olisikin ollut minussa, en silti pelossa haluaisi elää.
Toki haluaisin että kaikki olisi hyvin, ei turhanpäiväisiä riitoja ym, mutta elämä nyt vaan on mitä on.
onko vastaavia kokemuksia tai fiksuja neuvoja.
vastauksena: jätä heti, tai älä kiukuttele ei ole rakentavia vastauksia.
kiitos jo etukäteen!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Klikkasin viestin etusivulta, tietämättä mikä on aihealue.
Tiedät varmaankin, että mitään oikeata vastausta täältä on turha hakea. Antamasi tiedotkin ovat aika niukat.
Voin kuitenkin kertoa itsestäni. Olen nelikymppinen mies. Aloin seurustella vaimoni kanssa alle kaksikymppisenä.
Hieman päälle parikymppisenä tuli vaihe, jolloin tuntui, että kaikki ärsyttää. Etenkin vaimo. Ja kaikki. Ja etenkin kaikki. Suutuin todella helposti ja jouduin tappeluihin. Menetin monet vanhoista ystävistäni.
Vaimon kanssa riideltiin käytännössä joka ilta. Yleensä riidat olivat aivan omituisia: tiesin, että olen väärässä, tiesin aloittaneeni riidan, tiesin että olen vain vaikea, mutta siitä huolimatta en osannut lopettaa riitaa ja myöntää olevani väärässä. Jotenkin vain riitelyn adrenaliini innosti. Esineitä jos jonkinmoisia tuli heiteltyä seinään ja ikkunasta uloskin.
Jos olin humalassa (mikä ei ollut tuohon aikaan mitenkään harvinaista) tuhovimmani saattoi kohdistua myös itseeni: hakkasin ja purin itseäni, pahimmillaan iskin puukon kädenselästä käteni läpi. Riehuin ja raivosin. Poliisit kävivät luonamme useasti. Kertaakaan raivoni ei kohdistunut vaimooni: ennemminkin esineisiin ja itseeni.
Lopulta kävi niin, että erään riehumispainotteisen illan jälkeen heräsin sairaalasta, jossa rillipäinen kandi kyseli, että haluaisinko puhua psykiatrin kanssa. Olin väsynyt. Halusin.
Minut otettiin osastolle ja minulla todettiin masennus, jota en ollut tunnistanut. Vietin osastolla kuusi viikkoa, jonka jälkeen aloin laittamaan elämääni uusiksi. Vaimoni pysyi vierelläni koko ajan: jälkeen päin hän sanoi, että oli koko ajan tuntenut todellisen minäni ja että hänestä oli hienoa nähdä, kuinka minä palauduin siksi mieheksi, johon hän oli rakastunut.
Joku selviää vähemmällä, joku enemmällä; minä olin lääkityksellä kaksi vuotta ja terapiassa saman ajan. Huvittuneena katselin tuolloin Amerikkalaisia tv-sarjoja, joissa Prozac mainittiin tuon tuostakin: itse söin Prozacin eurooppalaista geneeristä versiota. Se oli silloin uusinta uutta, niin jenkeissä kuin täälläkin.
Nykyisin kaikki on hyvin. Miten sen nyt paremminkaan sanoisi. Raivokohtaukseni loppuivat, opin paljon itsestäni, vaimoni sieti kaikki ongelmat, olen onnellinen.
Miten tämän nyt rohkaisevasti lopettaisi... Minun tarinani päättyi onnellisesti, vaikka se vaikeaa olikin. Toivottavasti myös sinun tarinasi päättyy onnellisesti. Et laittanut viestiisi ikääsi, mutta voin vakuuttaa, että 20 ja 30 välillä miehet rauhoittuvat kummasti. Myös ilman lääkitystä.