Pahimmasta olen jo päässyt yli, ja uskon että jonain päivänä voimme olla taas ystäviä. Olethan kuitenkin niin huippu-persoona, etten halua menettää sinua kokonaan =) Tämän on siis vain pohdintaa, hetkellinen tila jossa pahamieli ja kipeät tuntemukset ovat saaneet vallan. Enkä ole vihainen tai katkera, vain hieman ymmälläni ja surullinen.
Miksi et voinut rakastaa minua, miksi en sittenkään kelvannut sinulle? Muistelen haikeana yhdessä viettämäämme aikaa. Nauruntäyteisiä huolettomia hulluttelujamme ja intohimoisi rakasteluja milloin missäkin... Eteiseni peilissä voi vieläki erottaa sormenjälkeni ;)
Kyynel pyrkii silmäkulmaan kun ajattelen noita aikoja. Ei enää siksi että niin kovasti kaipaisin (vaikka toki kaipaan), nyt ne ajat ovat kauniita muistoja, jotka lämmittävät mieltäni vielä vuosien päästä. Itku kirveltää silmiä, kun ajattelenkin sitä, etten koskaan merkinnyt sinulle niin paljon kuin sinä merkitsit minulle.
Olinko minä ainoa jolla oli hauskaa, ainoa jolla oli niin käsittämättömän hyvä olla? Oliko se kaikki intohimo yksipuolista? Tunne siitä, että tämän ihmisen kanssa kaikki käy yksiin; ajatukset, huumori ja seksuaalisuus... Olinko siinäkin lopulta yksin?
Ymmärrän että pitkässä suhteessa rakkaus saattaa kuihtua ja kuolla, ja silti kaikki on aikanaan ollut todellista tunnetta, mutta sinä et antanut meille edes mahdollisuutta... Meidän rakkautemme ei voinut kuolla, sillä sinä sanoit ettei sitä koskaan syntynytkään. Sanot, että olen upea ihminen, ja ansaitsen oikeaa rakkautta. Mutta miksi en sitten ansaitse sitä sinulta?!
Mikä meni vikaan, miksi et halua minua? Mitä pahaa olen tehnyt, tai mitä vikaa minussa on? Tiedän, tiedän... Itse minä suhteemme katkaisin, et sinä. Mutta minun oli pakko!! Se että rakastin sinua, mutta sinä et minua, olisi ennemmin tai myöhemmin musertanut minut täysin...
Ehkä minun on kuitenkin syytä lopettaa "syntyjen syvien" pohdinta, etten pilaa niitä muistoja sinusta, muistoja jotka ovat kauniita, iloisia ja kiihkeitä. Hetkiä, jollaisia vain harvat pääsevät koskaan kokemaan. Nostan taas leukani, kuivaan kyyneleeni ja katson tulevaisuuteen. Mutta kuten seuraavassa runossa, jonka olen sinusta kirjoittanut, sanotaan; olet sittenkin siellä jossain sydämeni sopukoissa...
SYDÄMESSÄNI
Sydämessäni kannan nimeäsi,
se sinne iäksi kirjailtiin.
Ei polttoraudalla lyöty,
ei puukolla kaiverrettu.
Koruompelein niin,
että jokainen muisto on yksi pisto.
Neula sai sydämen itkemään verta,
joka piston niin sattumaan.
Nyt on haavat arpeutuneet,
vaan kipu säilyy kuin nimesi,
sydämessäni…
Miksi et voinut rakastaa minua, miksi en sittenkään kelvannut sinulle? Muistelen haikeana yhdessä viettämäämme aikaa. Nauruntäyteisiä huolettomia hulluttelujamme ja intohimoisi rakasteluja milloin missäkin... Eteiseni peilissä voi vieläki erottaa sormenjälkeni ;)
Kyynel pyrkii silmäkulmaan kun ajattelen noita aikoja. Ei enää siksi että niin kovasti kaipaisin (vaikka toki kaipaan), nyt ne ajat ovat kauniita muistoja, jotka lämmittävät mieltäni vielä vuosien päästä. Itku kirveltää silmiä, kun ajattelenkin sitä, etten koskaan merkinnyt sinulle niin paljon kuin sinä merkitsit minulle.
Olinko minä ainoa jolla oli hauskaa, ainoa jolla oli niin käsittämättömän hyvä olla? Oliko se kaikki intohimo yksipuolista? Tunne siitä, että tämän ihmisen kanssa kaikki käy yksiin; ajatukset, huumori ja seksuaalisuus... Olinko siinäkin lopulta yksin?
Ymmärrän että pitkässä suhteessa rakkaus saattaa kuihtua ja kuolla, ja silti kaikki on aikanaan ollut todellista tunnetta, mutta sinä et antanut meille edes mahdollisuutta... Meidän rakkautemme ei voinut kuolla, sillä sinä sanoit ettei sitä koskaan syntynytkään. Sanot, että olen upea ihminen, ja ansaitsen oikeaa rakkautta. Mutta miksi en sitten ansaitse sitä sinulta?!
Mikä meni vikaan, miksi et halua minua? Mitä pahaa olen tehnyt, tai mitä vikaa minussa on? Tiedän, tiedän... Itse minä suhteemme katkaisin, et sinä. Mutta minun oli pakko!! Se että rakastin sinua, mutta sinä et minua, olisi ennemmin tai myöhemmin musertanut minut täysin...
Ehkä minun on kuitenkin syytä lopettaa "syntyjen syvien" pohdinta, etten pilaa niitä muistoja sinusta, muistoja jotka ovat kauniita, iloisia ja kiihkeitä. Hetkiä, jollaisia vain harvat pääsevät koskaan kokemaan. Nostan taas leukani, kuivaan kyyneleeni ja katson tulevaisuuteen. Mutta kuten seuraavassa runossa, jonka olen sinusta kirjoittanut, sanotaan; olet sittenkin siellä jossain sydämeni sopukoissa...
SYDÄMESSÄNI
Sydämessäni kannan nimeäsi,
se sinne iäksi kirjailtiin.
Ei polttoraudalla lyöty,
ei puukolla kaiverrettu.
Koruompelein niin,
että jokainen muisto on yksi pisto.
Neula sai sydämen itkemään verta,
joka piston niin sattumaan.
Nyt on haavat arpeutuneet,
vaan kipu säilyy kuin nimesi,
sydämessäni…
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihan samanlaiset tuntemukset minulla... Kirjoituksesi sai kyyneleet valumaan valtoimenaan.. Itselläni erosta ei vielä kovin kauan, joten kipu ja ahdistus tuntuu välillä sietämättömälle, mutta on vain yritettävä jaksaa! Ehkä jonain päivänä helpottaa, vaikka nyt en siihen jaksa uskoakaan.. Hyvää jatkoa sinulle!
Tuoreita ovat vielä minunkin haavani. Vaan pakko on jatkaa eteenpäin, ei toista voi pakottaa rakastamaan. Emme koskaan seurustelleet, mutta vietimme paljon aikaa yhdessä... Kunnioitan tuota ihmistä kovasti, sillä hän pystyi olemaan sanojensa mittainen mies. Soveimme alussa, että vaikemme seurustele, olemme kuitenkin kaikessa rehellisiä toisillemme. Kun ymmärsin ettei hän tunne samoin kuin minä, oli minun aikani tehdä ratkaisuni...
niin paha on olla, vaikka itse sisimmässään tietää että ero on oikein. haluaisi niin tarttua vielä johonkin, lopullinen irtipäästäminen satuttaa eniten. haluaa uskoa parempaan, muttei pysty, koska eron hetkellä juuri se menetetty ihminen tuntuu oikealta.(vaikka ei olekaan) Hyvät muistot palaa pala palalta mieleen. Huonot unohtuu, eikä ne ole mitään verrattuna niihin hyviin. Aina kaipaa sitä yhtä mahdollisuutta vielä. Yhtä yritystä, koska rakkautta on ollut joskus niin paljon. Kuin vain osaisi luovuttaa hymyssä suin.
Tuttu asia myös minulle.Koita jaksaa niin ehkä aika auttaa korjaamaan särkyneen sydämen.
Viisas eronnut isosisko lohdutti mua kerran, että mieti, sinä se onnellinen olet joka sen kaiken koit ja voit kokea edelleen, siis vain sinä yksin! Tunteiden kohde ei nyt vaan sattunut olemaan ihan samalla aaltopituudella. Jatketaan siis etsimistä, ja onnea matkaan!