Tavattiin mun poikaystävän kanssa täällä mun kotikaupungissa etelä-suomessa, se oli silloin täällä tervehtimässä siskoansa. no, tavattiin ja ihastuttiin. käytiin kahvilla, se oli aivan uskomattoman ihana, käveli käsi kädessä aina mun kanssa, kehu kuinka hyvälle mä tuoksun. makso leffat ja kahvit..
heti kun mä menin sinne poikaystävän luokse viikoks, se oli koko ajan ku kylmää rautaa. siis:
halauksia: 0
pusuja: 3 (1 kun tulin, 1 kun väkisin pussasin hyvän yön suukon, 1 kun lähin)
käsikädessä käveltyjä matkoja: 0
vierekkäin katottuja leffoja: 0
Ja kaiken syyks poikaystävä sanoo että "kotikenttä, kotikenttä"..
MIKÄ VITUN KOTIKENTTÄ? Entäs mun kotikenttä? Koko mun kotikaupunki tietää että seurustelen tän pojan kanssa. Kaikki mun poikaystävän kotikaupungissa luulee että oon sen serkku, tai jotain..
Mitä tällänen käytös tarkottaa? Ainii, sit vielä sekin että poikaystävä ei tunnu haluavan esitellä mua kavereilleen, miks? Keksii aina tekosyitä, "et sä viihtyis siellä juhon luona, siellä on vaan poikia..!Mut ei se haluu erotakkaan.
Mä en ymmärrä.
heti kun mä menin sinne poikaystävän luokse viikoks, se oli koko ajan ku kylmää rautaa. siis:
halauksia: 0
pusuja: 3 (1 kun tulin, 1 kun väkisin pussasin hyvän yön suukon, 1 kun lähin)
käsikädessä käveltyjä matkoja: 0
vierekkäin katottuja leffoja: 0
Ja kaiken syyks poikaystävä sanoo että "kotikenttä, kotikenttä"..
MIKÄ VITUN KOTIKENTTÄ? Entäs mun kotikenttä? Koko mun kotikaupunki tietää että seurustelen tän pojan kanssa. Kaikki mun poikaystävän kotikaupungissa luulee että oon sen serkku, tai jotain..
Mitä tällänen käytös tarkottaa? Ainii, sit vielä sekin että poikaystävä ei tunnu haluavan esitellä mua kavereilleen, miks? Keksii aina tekosyitä, "et sä viihtyis siellä juhon luona, siellä on vaan poikia..!Mut ei se haluu erotakkaan.
Mä en ymmärrä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minusta tuo nimittäin kuulostais jonku korkeintaan 17-vuotiaan kommentoinnilta... ja silloin se kyllä varmaanki "kuuluu asiaan", että näyttäis kato kovalta jätkältä kaikkien kylän jätkien silmissä.. Siltä se ainakin minusta kuulosti, sori jos oon ihan väärässä...;))
..oikeessa. Mä oon 16, jätkä 19.. Mut se ei sulje pois sitä tosiasiaa että jokin mättää. Kun tietäis vaan että mikä! Tää mun poikaystävä ei oo "kotikentälläänkää" mikään kova jätkä.. Ihan samanlainen mamis, mutta miks se kohtelee mua kun rukkasta? Täytyy tähän joku looginen selitys olla. Vai??
Ei siihen välttämättä mitään sen kummempia syitä oo.. Nuo "kova jätkä" jutut heitin sillai vähän vitsinä, liioitellen...
Muistan vieläkin, miten uskomattomalta väitteeltä tuntui, kun koulumme rehtori sanoi ollessani 16v, että "kaiken todennäköisyyden mukaan suhteenne ei kestä aikuisikään asti..." Se kait meinas jotain sellaista, että mukamas haittas jo koulunkäyntiä, kun oltiin niin kamalan rakastuneita...;)))
Eihän se kestänytkään.. tarkoitan tällä vaan sitä, että siinä iässä vielä ihmiset muuttuu niin valtavasti ja niin lyhyessä ajassa, että miltei minkälaisia muutoksia tahansa voi tapahtua.. Tietenkin toivon Teille kaikkea hyvää, ja kyllähän jotkut onnistuukin, mutta ettei oikeastaan oo kummankaan syy, vaikka siinä vielä mitä tapahtuis. Ei tästä nyt varmaan mitään apua mielipahaasi oo, mut varmaankaan ei elämä siihen lopu.. Vuosien päästä todennäköisesti hymähdät, kun muistelet tätäkin keskustelua.
Trust me...=))
No nyt senkin voi sitten unohtaa. Erottiin viime yönä. Ei tän kotikenttä jutun takia, vaan meillä oli muutenki hankala suhde.. Intti, välimatka, opiskelut.. Pahalta tuntuu, mutta eikös se ole niin että aika parantaa haavat?
Kiitos kuitenki neuvoista!
Ja kuten aiemmin sanoin, myöhemmin hymähdät koko asialle muistaessasi sen joskus... elämä ottaa, elämä antaa. Yritä silti pitää mielessäsi sellainen juttu, että ne lapset ehtii sittenkin hommaamaan, kun ootte asuneet kumppanis kanssa vaikkapa viitisen vuotta samassa kämpässä, ja vieläkin voitte katsoa toisianne silmiin ja sanoa lempeästi toisillenne rakastavanne toisianne enemmän kuin mitään muuta. Jos sitä pystyt noudattamaan, saatat hyvällä tuurilla säästyä hemmetin paljon suuremmiltakin mielipahoilta...=))
Moi!
Tässä seurasin teidän jutusteluanne, mutta koska kirjoituksesi oli niin hieno, piti tietysti kirjoittaa nämä kehut tänne. Vaikkas itse olenkin tällainen vähän varttuneempi teini, muistan kyllä, miten ne 16 ikäisenäkin saadut sydänsurut kävivät yhtä kipeää kuin aikuisenakin tulleet. Mutta niihin tulee suhtautua samalla otteella, eli ottaa ne vakavasti ja antaa ajan parannella haavat, niin kuin kirjoitit. Mutta kyllä se aina helpottaa, kun tulee ikää lisää ja saa tosiaan hymähdellä vanhoille jutuille. On ollut omillekin jutuille nauraminen. :)
Tässähän miltei ylpistyy eikä tunne kohta enää kavereitakaan...;))
Kyllä kai se on niinkin, että ellen MINÄ olis oppinu suhtautumaan huumorilla, sarkasmilla ja kyynisyydellä omiin juttuihini, niin pöljäksihän tässä olis tullu jo aikapäiviä sitten...;)))
Mutta kyllä sen NIIN elävästi muistaa, millaisia ne oli ne ekat itkut silloin joskus, ettei niitä vieläkään kyllä kukaan "täysipäinen" vähättele. Eihän sen jälkeen VOINUT olla enää elämää.. mutta yllätys yllätys, sitä oli sittenkin..=)