Muistan kun oli aika jolloin halusin kutsua itseäni vain tytöksi, en missään nimessä naiseksi. Se oli aikaa jolloin kieltäydyin olemasta se, mitä olen; nuori nainen.
Toivoin lapsenakin että olisin poika. En halunnut rintojeni kasvavan, inhosin sitä ajatusta. Inhosin myös karvoja ja oikein pelkäsin sitä milloin niitä alkaa kasvamaan. Sitten kun se aika koitti halusin piilotella niitä, en kehdannut edes äidilleni sanoa että semmoisia jo kasvaa. Halusin eroon niistä mutta miten? Jonkinmoinen karvojenajelukone? Tiesin että semmoinen sähkökäyttöinen on kylpyhuoneen kaapissa,mutta miten pääsisin salaa sen tekemään? Pelkäsin että paljastun... Tyydyin siis kesäisin pitämään t-paitoja, en toppeja enkä hihattomia, vain sellaisia joissa on niin pitkät hihat ettei kainalot näy.
No sitten alkoi rintojen kasvu. Tässä äitini alkoi puhella minulle siitä että pitäisi mennä kauppaan ja ostaa rintaliivit. Minä melkein suutuin... ja suutuinkin. Taisin lukittautua huoneeseeni itkemään nolona siitä, että ne jo huomataan.. Onko ne tosiaan jo sen kokoiset? Kieltäydyin rintaliiveistä. Inhotti ajatus pitää joitain rimpsuja jotka vaan painaa ja hiertää iholla. Elin siis kauan aikaa ilman rintaliivejä, vasta yläasteelle mentyäni sain isosiskoltani muutamat hänelle itselleen pieneksi jääneet liivit. Vastahakoisesti yömyöhään kokeilin omassa rauhassani, varmana siitä, että muut ovat jo nukkumassa, ensimmäisiä rintaliivejäni. Menin saisomaan kokovartalo peilin eteen pelkissä pikkuhousuissa ja rintaliiveissä. Kerrankin kehtasin katsoa itseäni peilistä näin vähissä pukeissa. Laskin hieman pikkuhousujani ja sieltä pilkisti esiin tummaa karvoitusta... Tuijotin siinä itseäni ja minua alkoi inhottaa. Riisuin itseni kokonaan paljaaksi ja tuijotin taas tovin. Mietin siinä millaisen naisen kuuluu olla? Pitääkö meidän pukeutua kauniisiin seksikkäisiin pitsi pöksyihin ja rintaliiveihin. Itselläni oli nallekuvioiset pikkuhousut ja hieman kulahtaneet hailukan vaaleanpunaiset liivit. Nyt olin siinä alasti ja menin läpi jokaisen ruumiinosan. Peppu, vatsa, rinnat, selkä, sääret, käsivarret... Peppu oli kireä, oikein nätti kun tänä päivänä ajattelen sitä, mutta silloin vihasin sitä. Ajattelin että se on ruma. Rintani olivat tinnit ja pyöreät, äidiltä perityt isot nännit sojottivat ylväästi ylöspäin. Vatsani näytti hyvin trimmatulta, se ei ollut pömppis, se oli oikein nätti. Sääreni olivat hoikat ja kiinteät, tulos siitä kun aina juoksin ulkona ja olin paljon liikkeellä. Ne ei varsinaisesti olleet ihan "tikut" vaan niistä näkyi lihakset. Ajattelin että sen on rumaa. Olin nähnyt televisiossa naisia joilla oli paksummat sääret, isompi peppu, isommat rinnat... Suljin silmäni ja kuvittelin itseni sellaiseksi. Näytin kauniilta, kuvittelin poikia jotka ihailevat minua, kuvittelin kuinka ne HALUSIVAT minua. Mutta kun avasin silmäni minua tuijotti peilistä ruma punatukkainen kiharapää, hoikkana rääpäleenä. Minulle sanonottiin ala-asteella että olen liian laiha. Terveydenhoitaja oli huolissaan koska hemoglobiini oli aina alhainen, olin alipainoinen eikä painoa tuntunut tulevan lisää vaikka kuinka söin paljon; karkkia, hampurilaisia, makkaraa, leipää.. ihan kaikkea rasvaisesta terveelliseen. Liikunnanopettaja puolestaan kehui minua ja sanoi että tuommoisesta tytöstä pitää tulla yleisurheilija. Olin hyvä hyppäämään pituutta, loikkasin oman ennätyksen pari metriä korkeushypyssä ja juoksin nopeasti. Olin luokkani nopein juoksija tytöistä ja vain yksi poika juoksi minua nopeammin. Aina urheilukisojen lähestyessä minulle tuli paniikki ja keksin aina tekosyyn jäädä niistä pois. Olin joko kuumeessa tai sitten oli muuta menoa. Yhden ainoan kerran päätin mennä koska opettaja puhui kanssani oikein kahden kesken. Hän sanoi että lennän niin kevyesti pituushypyssä että minun kannattaa ehdottomasti osallistua. Sielä minä sitten olin, vettä satoi ja odotin hyppyvuoroani. Loikkasin sen verran hyvin että ihmiset aina huudahtivat jotain kannustavaa. Kuitenkaan en tarpeeksi hyvin, taisin olla loppujen lopuksi neljäs tai viides. Se oli masentavaa.
Yläaste aika oli tuskaisa. Vaikkakin alku tuntui mukavalta, harrastin iloisesti liikumtaa. Pidin erityisen paljon salibandystä ja tenniksestä. Uiminen nolotti juuri niistä syistä mitä aiemmin kerroinkin. Olin hoikin kaikista ja näytti siltä että vain minulla oli niin isot rinnat. Ystäväni valittivat minulle sitä että kuinka he yrittävät paastota syömisissään ja kuinka minä en liho vaikka söinkin kuulemma joka päivä ruokailussa ison miehen annoksen ja karkkia joka välitunti. Aloin olla jo ylpeä siitä etten liho. Heitin vain vastakommentiksi "Minkäs geeneilleen voi!" ja luokkatoverit olivat kateellisia. Niin, olin vain ylpeä siitä, etten liho mutta muuten inhosin itseäni. Kasvoni olivat mielestäni rumat, liian laihat lommoposket. Ja muutenkin, en näyttänyt yhtään naiselliselta! Paitsi tietysti rintojeni suhteen mutta nekin osasin peittää hyvin löysän huppari paidan alle. Laiha rumilus alkoi käyttää löysiä hip hop vaatteita peitelläkseen laihuutensa ja epä-naisellisuutensa. Niimpä, olisimpa sittenkin poika, kuinka paljon helpompaa heillä on!
Kumpa olisin voinut olla vain tyytyväinen siihen mitä olin silloin muutama vuosi sitten. Koko yläasteen ajan olin hyvässä kunnossa kunnes yhdeksännen luokan lopulla alkoi alamäki. Masennuin ja tuntui ettei se ollenkaan lopu, että olen pysyvästi masentunut. Pukeuduin mustiin vaatteisiin, kuuntelin metallia, piirsin synkkiä kuvia, ajattelin vain pahaa kaikesta ja varsinkin itsestäni. Maailma käänsi minulle selkänsä joten minä käänsin sille. Oli vaikeaa saada yläasteen päättötodistus... Tavallaan olisin halunnut pysäyttää elämäni siihen, painaa 'pause' nappulaa. En halunnut jatkaa siitä eteenpäin, pelotti tulevaisuus. Yritin monenlaista koulutusta, työharjoittelua yms. Kaikki meni aina jostain syystä pilalle ja masennuin aina vaan lisää ja lisää. Öisin itkin itseni uneen, olin niin yksin vaikka perheeni oli kokoajan rinnallani. Kuka ottaisi minut syliinsä ja sanoisi "Kaikki on hyvin, minä rakastan sinua" joku muu, kuin oma äiti. Ihminen joka on minua varten, joka rakastaa vain minua juuri sellaisena kuin olen. "Juuri sellaisena kuin olen"... Niin, en ollut enää tuo "hoikka, tinnirintainen, hyväsäärinen ja -peppuinen" tyttönen. Olin rumempi kuin koskaan, pitkät mustat kiharat hiukset huolittelemattomasti takkuisina päivästä toiseen, meikittömät kasvot.. ja mikä pahinta, olin lihonut monta kiloa. Nyt varsinkaan en halua nähdä itseäni peilistä! Peppu kasvoi, rinnat kasvoivat, vatsa alkoi pömpöttää, sääret löystyivät, lihakset piiloutuivat selluliitin alle. Minkäs teet, masennus = tekemättömyys, tekemättömyys = ei liikuntaa, ei liikuntaa = lihominen. Syytän kaikesta masennusta jonka varmaankin vain itse loin ja johon kyllä oli auttajia ympärillä. Minusta ei koskaan ole erityisemmin pidetty. Outo huumorin taju, oudot jutut, outo pukeutuminen, ei tupakan polttaja, ei ryyppääjä. Kovis, mutta silti sisäisesti oikea ujo mamman pikkutyttö. Kuka tällaisesta välittää?
Yksi, joka välittikin...
Tapasin internetin välityksellä todella mukavan pojan joka nosti minua sieltä pimeydestä pikkuhiljaa päivän valoon loistavilla jutuillaan. Hän lohdutti minua kun suretti ja itketti. Kuunteli kaiken mitä minulla oli sydämelläni. Ihastuin, rakastuin. Minun oli pakko päästä tapaamaan tätä poikaa. Puhuimme messengerin välityksellä päivät ptikät ja yötkin. Hän sanoi pitävänsä minusta ja että olen kaunis. En tietenkään aluksi ollenkaan voinut sulattaa sitä että joku POIKA pitäisi minua kauniina. Enkä voinut uskoa sitäkään kun hän sanoi rakastavansa minua.. vaikka emme olleet edes tavanneet vielä! Kun vihdoin tapasimme. olin ujo ja niin oli hänkin. En uskaltanut ollenkaan puhua nin vapautuneesti kuin msn:sä. Aloimme kuitenkin seurustella ja teimme jotain sellaista mitä luulin etten koskaan pääsisi kenenkään kanssa tekemään. Me rakastelimme, rakastelimme koko pitkän yön melkein aamuun asti. Mutta minä pelkäsin, pelkäsin niiiiin paljon sitä mitä hän oikeasti minusta ajattelee. Onko vartaloni hänestä ollenkaan kaunis? Olenko hänen mielestään lihava? Rintani... ne eivät ole enää todellakaan kauniit. Tiedän millaiset rinnat kuuluu olla "unelma naisella" ja minä en todellakaan omista sellaisia. Hän ei ainakaan valittanut ja aina kun kysyin "pidätkö minusta tällaisena, olenko kaunis?" Hän vastasi "kyllä, olet kaunis ja rakastan sinua" Aloin uskoa tämän. Uskoin päivä päivältä enemmän ja enemmän. Muutimme yhteiseen asuntoon, onko tämä totta? Menimme kihloihin.. on, tämä ON totta!
Mutta....
Sainkin myöhemmin tietää että sinä, rakkaani, et pitänytkään minusta, halusit minun olevan hoikempi. Peppuni oli liian löysä, vatsani läski, rintani roikkuvat... Sinä särjit sydämen johon olin koonnut kaikki ihanat sanasi, uskoni sinuun ja vilpittömyyteesi. Aito rakkaus, se mitä vain saduissa luulin olevan, SE OLIKIN VAIN SATUA!
Suutuin, löin sinua, heitin sormuksen, halusin eroon sinusta... VIHASIN SINUA! Mutta silti rakastin ja siksi se tekikin niin kipeää. Minä en ole täydellinen, olen tiennyt sen aina. Mutta tiedäthän sinä että et ole itsekään. Silti olen sinua rakastanut, vilpittömästi. Kaikki pikkujutut olen anteeksi antanut ja pyyhkinyt pois mielestäni. Ajattelin, että toisiamme hiomalla meistä tulee täydellinen pari. Täyttäisimme toistemme epätäydellisyydet. Mutta sinä hetkenä se kaikki huuhtoutui pois. Halusin kotiin äitini luo. Sanoin sinulle että luulin sinun olevan erilainen kuin muut, mutta et ole. Olet pikkupoika jolla on lapselliset kuvitelmat ja haaveet naisesta. Me "tavalliset" teille kelpaamattomat olemme tällaisia. Jos en kelpaa, et löydä "unelma naista" muualta kuin porno leffoista. Minä rakastan ihmisen sisintä, siihen minä sinussa rakastuinkin, ulkonäöstä viis veisaan. Kauneus ei ole ikuista, me kaikki tulemme ruttuisiksi kun vanhenemme. Miksi haalia itselleen jotain semmoista joka ei ole pysyvää? Pysyvää on se, mitä on minun pääni sisällä. Sielä on rakkaus ja usko tulevaisuuteen. Uskoin siihen sinun kanssasi, tahdoin saada lapsia kanssasi, mennä naimisiin, elää IKUISESTI sinun rinnallasi. Etkö sinä haluakaan sitä?
Tiedän, että haluat...
Haluat sitä nyt, olet kasvanut. Et ole enää pikkupoika., sinusta on kasvanut mies. Tiedän että rakastat minua, uskon sinuun ettet petä etkä jätä minua koskaan. Luotan sinuun jälleen mutta tiedä se, rakas, että vielä yksi luottamuksen rikkominen ja kaikki on ohi. En tahtoisi sanoa sitä mutta minä en jaksa, anna anteeksi.
Olen onnellinen kanssasi ja jos minä vain kelpaan, ihan oikeasti kelpaan tämmöisenä... Sano se tuhansin sanoin, vakuuta mulle että puhut totta. Älä valehtele, ole niin kiltti... Ethän enää valehtele?!
Sinä tiedät rakas että rakastan ikuisesti vain sinua
Toivoin lapsenakin että olisin poika. En halunnut rintojeni kasvavan, inhosin sitä ajatusta. Inhosin myös karvoja ja oikein pelkäsin sitä milloin niitä alkaa kasvamaan. Sitten kun se aika koitti halusin piilotella niitä, en kehdannut edes äidilleni sanoa että semmoisia jo kasvaa. Halusin eroon niistä mutta miten? Jonkinmoinen karvojenajelukone? Tiesin että semmoinen sähkökäyttöinen on kylpyhuoneen kaapissa,mutta miten pääsisin salaa sen tekemään? Pelkäsin että paljastun... Tyydyin siis kesäisin pitämään t-paitoja, en toppeja enkä hihattomia, vain sellaisia joissa on niin pitkät hihat ettei kainalot näy.
No sitten alkoi rintojen kasvu. Tässä äitini alkoi puhella minulle siitä että pitäisi mennä kauppaan ja ostaa rintaliivit. Minä melkein suutuin... ja suutuinkin. Taisin lukittautua huoneeseeni itkemään nolona siitä, että ne jo huomataan.. Onko ne tosiaan jo sen kokoiset? Kieltäydyin rintaliiveistä. Inhotti ajatus pitää joitain rimpsuja jotka vaan painaa ja hiertää iholla. Elin siis kauan aikaa ilman rintaliivejä, vasta yläasteelle mentyäni sain isosiskoltani muutamat hänelle itselleen pieneksi jääneet liivit. Vastahakoisesti yömyöhään kokeilin omassa rauhassani, varmana siitä, että muut ovat jo nukkumassa, ensimmäisiä rintaliivejäni. Menin saisomaan kokovartalo peilin eteen pelkissä pikkuhousuissa ja rintaliiveissä. Kerrankin kehtasin katsoa itseäni peilistä näin vähissä pukeissa. Laskin hieman pikkuhousujani ja sieltä pilkisti esiin tummaa karvoitusta... Tuijotin siinä itseäni ja minua alkoi inhottaa. Riisuin itseni kokonaan paljaaksi ja tuijotin taas tovin. Mietin siinä millaisen naisen kuuluu olla? Pitääkö meidän pukeutua kauniisiin seksikkäisiin pitsi pöksyihin ja rintaliiveihin. Itselläni oli nallekuvioiset pikkuhousut ja hieman kulahtaneet hailukan vaaleanpunaiset liivit. Nyt olin siinä alasti ja menin läpi jokaisen ruumiinosan. Peppu, vatsa, rinnat, selkä, sääret, käsivarret... Peppu oli kireä, oikein nätti kun tänä päivänä ajattelen sitä, mutta silloin vihasin sitä. Ajattelin että se on ruma. Rintani olivat tinnit ja pyöreät, äidiltä perityt isot nännit sojottivat ylväästi ylöspäin. Vatsani näytti hyvin trimmatulta, se ei ollut pömppis, se oli oikein nätti. Sääreni olivat hoikat ja kiinteät, tulos siitä kun aina juoksin ulkona ja olin paljon liikkeellä. Ne ei varsinaisesti olleet ihan "tikut" vaan niistä näkyi lihakset. Ajattelin että sen on rumaa. Olin nähnyt televisiossa naisia joilla oli paksummat sääret, isompi peppu, isommat rinnat... Suljin silmäni ja kuvittelin itseni sellaiseksi. Näytin kauniilta, kuvittelin poikia jotka ihailevat minua, kuvittelin kuinka ne HALUSIVAT minua. Mutta kun avasin silmäni minua tuijotti peilistä ruma punatukkainen kiharapää, hoikkana rääpäleenä. Minulle sanonottiin ala-asteella että olen liian laiha. Terveydenhoitaja oli huolissaan koska hemoglobiini oli aina alhainen, olin alipainoinen eikä painoa tuntunut tulevan lisää vaikka kuinka söin paljon; karkkia, hampurilaisia, makkaraa, leipää.. ihan kaikkea rasvaisesta terveelliseen. Liikunnanopettaja puolestaan kehui minua ja sanoi että tuommoisesta tytöstä pitää tulla yleisurheilija. Olin hyvä hyppäämään pituutta, loikkasin oman ennätyksen pari metriä korkeushypyssä ja juoksin nopeasti. Olin luokkani nopein juoksija tytöistä ja vain yksi poika juoksi minua nopeammin. Aina urheilukisojen lähestyessä minulle tuli paniikki ja keksin aina tekosyyn jäädä niistä pois. Olin joko kuumeessa tai sitten oli muuta menoa. Yhden ainoan kerran päätin mennä koska opettaja puhui kanssani oikein kahden kesken. Hän sanoi että lennän niin kevyesti pituushypyssä että minun kannattaa ehdottomasti osallistua. Sielä minä sitten olin, vettä satoi ja odotin hyppyvuoroani. Loikkasin sen verran hyvin että ihmiset aina huudahtivat jotain kannustavaa. Kuitenkaan en tarpeeksi hyvin, taisin olla loppujen lopuksi neljäs tai viides. Se oli masentavaa.
Yläaste aika oli tuskaisa. Vaikkakin alku tuntui mukavalta, harrastin iloisesti liikumtaa. Pidin erityisen paljon salibandystä ja tenniksestä. Uiminen nolotti juuri niistä syistä mitä aiemmin kerroinkin. Olin hoikin kaikista ja näytti siltä että vain minulla oli niin isot rinnat. Ystäväni valittivat minulle sitä että kuinka he yrittävät paastota syömisissään ja kuinka minä en liho vaikka söinkin kuulemma joka päivä ruokailussa ison miehen annoksen ja karkkia joka välitunti. Aloin olla jo ylpeä siitä etten liho. Heitin vain vastakommentiksi "Minkäs geeneilleen voi!" ja luokkatoverit olivat kateellisia. Niin, olin vain ylpeä siitä, etten liho mutta muuten inhosin itseäni. Kasvoni olivat mielestäni rumat, liian laihat lommoposket. Ja muutenkin, en näyttänyt yhtään naiselliselta! Paitsi tietysti rintojeni suhteen mutta nekin osasin peittää hyvin löysän huppari paidan alle. Laiha rumilus alkoi käyttää löysiä hip hop vaatteita peitelläkseen laihuutensa ja epä-naisellisuutensa. Niimpä, olisimpa sittenkin poika, kuinka paljon helpompaa heillä on!
Kumpa olisin voinut olla vain tyytyväinen siihen mitä olin silloin muutama vuosi sitten. Koko yläasteen ajan olin hyvässä kunnossa kunnes yhdeksännen luokan lopulla alkoi alamäki. Masennuin ja tuntui ettei se ollenkaan lopu, että olen pysyvästi masentunut. Pukeuduin mustiin vaatteisiin, kuuntelin metallia, piirsin synkkiä kuvia, ajattelin vain pahaa kaikesta ja varsinkin itsestäni. Maailma käänsi minulle selkänsä joten minä käänsin sille. Oli vaikeaa saada yläasteen päättötodistus... Tavallaan olisin halunnut pysäyttää elämäni siihen, painaa 'pause' nappulaa. En halunnut jatkaa siitä eteenpäin, pelotti tulevaisuus. Yritin monenlaista koulutusta, työharjoittelua yms. Kaikki meni aina jostain syystä pilalle ja masennuin aina vaan lisää ja lisää. Öisin itkin itseni uneen, olin niin yksin vaikka perheeni oli kokoajan rinnallani. Kuka ottaisi minut syliinsä ja sanoisi "Kaikki on hyvin, minä rakastan sinua" joku muu, kuin oma äiti. Ihminen joka on minua varten, joka rakastaa vain minua juuri sellaisena kuin olen. "Juuri sellaisena kuin olen"... Niin, en ollut enää tuo "hoikka, tinnirintainen, hyväsäärinen ja -peppuinen" tyttönen. Olin rumempi kuin koskaan, pitkät mustat kiharat hiukset huolittelemattomasti takkuisina päivästä toiseen, meikittömät kasvot.. ja mikä pahinta, olin lihonut monta kiloa. Nyt varsinkaan en halua nähdä itseäni peilistä! Peppu kasvoi, rinnat kasvoivat, vatsa alkoi pömpöttää, sääret löystyivät, lihakset piiloutuivat selluliitin alle. Minkäs teet, masennus = tekemättömyys, tekemättömyys = ei liikuntaa, ei liikuntaa = lihominen. Syytän kaikesta masennusta jonka varmaankin vain itse loin ja johon kyllä oli auttajia ympärillä. Minusta ei koskaan ole erityisemmin pidetty. Outo huumorin taju, oudot jutut, outo pukeutuminen, ei tupakan polttaja, ei ryyppääjä. Kovis, mutta silti sisäisesti oikea ujo mamman pikkutyttö. Kuka tällaisesta välittää?
Yksi, joka välittikin...
Tapasin internetin välityksellä todella mukavan pojan joka nosti minua sieltä pimeydestä pikkuhiljaa päivän valoon loistavilla jutuillaan. Hän lohdutti minua kun suretti ja itketti. Kuunteli kaiken mitä minulla oli sydämelläni. Ihastuin, rakastuin. Minun oli pakko päästä tapaamaan tätä poikaa. Puhuimme messengerin välityksellä päivät ptikät ja yötkin. Hän sanoi pitävänsä minusta ja että olen kaunis. En tietenkään aluksi ollenkaan voinut sulattaa sitä että joku POIKA pitäisi minua kauniina. Enkä voinut uskoa sitäkään kun hän sanoi rakastavansa minua.. vaikka emme olleet edes tavanneet vielä! Kun vihdoin tapasimme. olin ujo ja niin oli hänkin. En uskaltanut ollenkaan puhua nin vapautuneesti kuin msn:sä. Aloimme kuitenkin seurustella ja teimme jotain sellaista mitä luulin etten koskaan pääsisi kenenkään kanssa tekemään. Me rakastelimme, rakastelimme koko pitkän yön melkein aamuun asti. Mutta minä pelkäsin, pelkäsin niiiiin paljon sitä mitä hän oikeasti minusta ajattelee. Onko vartaloni hänestä ollenkaan kaunis? Olenko hänen mielestään lihava? Rintani... ne eivät ole enää todellakaan kauniit. Tiedän millaiset rinnat kuuluu olla "unelma naisella" ja minä en todellakaan omista sellaisia. Hän ei ainakaan valittanut ja aina kun kysyin "pidätkö minusta tällaisena, olenko kaunis?" Hän vastasi "kyllä, olet kaunis ja rakastan sinua" Aloin uskoa tämän. Uskoin päivä päivältä enemmän ja enemmän. Muutimme yhteiseen asuntoon, onko tämä totta? Menimme kihloihin.. on, tämä ON totta!
Mutta....
Sainkin myöhemmin tietää että sinä, rakkaani, et pitänytkään minusta, halusit minun olevan hoikempi. Peppuni oli liian löysä, vatsani läski, rintani roikkuvat... Sinä särjit sydämen johon olin koonnut kaikki ihanat sanasi, uskoni sinuun ja vilpittömyyteesi. Aito rakkaus, se mitä vain saduissa luulin olevan, SE OLIKIN VAIN SATUA!
Suutuin, löin sinua, heitin sormuksen, halusin eroon sinusta... VIHASIN SINUA! Mutta silti rakastin ja siksi se tekikin niin kipeää. Minä en ole täydellinen, olen tiennyt sen aina. Mutta tiedäthän sinä että et ole itsekään. Silti olen sinua rakastanut, vilpittömästi. Kaikki pikkujutut olen anteeksi antanut ja pyyhkinyt pois mielestäni. Ajattelin, että toisiamme hiomalla meistä tulee täydellinen pari. Täyttäisimme toistemme epätäydellisyydet. Mutta sinä hetkenä se kaikki huuhtoutui pois. Halusin kotiin äitini luo. Sanoin sinulle että luulin sinun olevan erilainen kuin muut, mutta et ole. Olet pikkupoika jolla on lapselliset kuvitelmat ja haaveet naisesta. Me "tavalliset" teille kelpaamattomat olemme tällaisia. Jos en kelpaa, et löydä "unelma naista" muualta kuin porno leffoista. Minä rakastan ihmisen sisintä, siihen minä sinussa rakastuinkin, ulkonäöstä viis veisaan. Kauneus ei ole ikuista, me kaikki tulemme ruttuisiksi kun vanhenemme. Miksi haalia itselleen jotain semmoista joka ei ole pysyvää? Pysyvää on se, mitä on minun pääni sisällä. Sielä on rakkaus ja usko tulevaisuuteen. Uskoin siihen sinun kanssasi, tahdoin saada lapsia kanssasi, mennä naimisiin, elää IKUISESTI sinun rinnallasi. Etkö sinä haluakaan sitä?
Tiedän, että haluat...
Haluat sitä nyt, olet kasvanut. Et ole enää pikkupoika., sinusta on kasvanut mies. Tiedän että rakastat minua, uskon sinuun ettet petä etkä jätä minua koskaan. Luotan sinuun jälleen mutta tiedä se, rakas, että vielä yksi luottamuksen rikkominen ja kaikki on ohi. En tahtoisi sanoa sitä mutta minä en jaksa, anna anteeksi.
Olen onnellinen kanssasi ja jos minä vain kelpaan, ihan oikeasti kelpaan tämmöisenä... Sano se tuhansin sanoin, vakuuta mulle että puhut totta. Älä valehtele, ole niin kiltti... Ethän enää valehtele?!
Sinä tiedät rakas että rakastan ikuisesti vain sinua
Vastaukset 2
Vanhimmat
hieno kertomus... musituttaa niin paljon omaani... :'(
Ilmeisesti en oo yks ainut ihmine täs maailmas jota elämä jaksaa kokoajan potkia päähän. Tässä yritän taistella päivästä toisee itseni kans. Mä itse täs kai pahin vastus oonki. Nytkin ysiltä alkaa työt mutta mieluummin jäisin nukkumaan. Mutta pakotan vaan itteni lähtemään. Siitä ei taas tuu mitään jos tänne kotia jää kynnäämää :/ Ku sais itsesä muuttumaa kertalaakista. Mä en jaksais askel askeleelta edetä, haluisin päästä heti perille...