Hmm, nyt voi tulla pitkä viesti mutta katsotaan nyt.
Olen siis 23-vuotias mies tai poika. Ikinä en ole seurustellut enkä siis seksiäkään harrrastanut (josko tuolla asialla nyt niin merkitystä onkaan).
Perusluonteeltani olen ujoo, arka, hiljainen, eikä tilannetta auttanut koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen eli itseluottamusta ei ole juurikaan ollenkaan.
Lukiossa minulla oli kaverityttö, yliopisto-opintoni aloitettua törmäilin yhteen tyttöön luennoilla ja harjoituksissa ja juttelimme luentotauoilla, ei sen kummempaa. Kesällä törmäsin vahingossa baarissa mukavaan tyttöön, jonka kanssa pidimme pari kuukautta yhteyttä, mutta välillämme oli neljä sataa kilometriä. Myöhemmin syksyllä kävin netin kautta kolmen eri tytön/naisen kanssa treffeillä, jokaisen kanssa parikin kertaa (että ei kukaan minua ainakaan ole suoriltaan hylännyt). Kaksi ei kuitenkaan halunnut kanssani jatkaa, kun juttu olisi vakavoitunut ja yhden itse jätin, kun juttu ei tuntunut sujuvan.
Nyt olen ollut vuoden ilman mitään juttujakaan. Ongelmani on että en vain yksinkertaisesti pysty lähestymään ketään baarissa saatika muualla. Menen täysin lukkoon jos esim. kaveri tuo pari tyttöä pöytään. Minulla ei todellakaan ole mitään sanottavaa ellei minulta jotain kysytä. Älkää sanoko "ota itseäsi niskasta kiinni, ryhdistäydy". ...ne, jotka ovat masennuksesta kärsineet tietävät...
Heh, kaverit pitävät minua todella nirsona, jolle ei kukaan kelpaisi. Kunpa tietäisivätkin. No, en minä varmaan ihan kehen tahansa tyytyisi, olenhan itsekin jo yhden jättänyt, eli ihan epätoivoinen en kait ole.
Seksiä nyt en edes oikein osaa kaivata, mutta yksinäisyyttä koen vähän väliä. Kunhan vain olisi joku, jonka kanssa voisi elämää jakaa, joka käpertyisi kainaloon. Yhtä paljon, kun näkee noita kaipaamiaan puolia asioista, näkee myös aiheita pelkoon.
Ensimmäisenä tietenkin on pinnalla oma riittämättömyys ja heikko itsetunto. Miten sitä kenellekään kelpaisi, kun ei ole toistaiseksikaan kelvannut? Mitä joku voisi minussa muka nähdä? Toisena tulee pelot omasta sosiaalisesta osaamattomuudestani (ihmissuhdetaitoni tosiaan kaipaisivat parannusta, yläaste- ja lukioajan olin lähinnä yksikseni kun eivät kaveritkaan olleet kanssani tekemisissä). Toivon tietenkin että asiat etenisivät kuin itsestään sitten joskus...
Toisaalta pelottaa myös se, että en ole ongelmistani, asioistani kenellekään puhunut, paitsi nettiin kirjoitellut. Pelottaa että kaadan vielä liian suuren taakan jonkun niskaan, kun kerrankin "avaudun". Toisaalta pelottaa myös sekin että en osaa kertoa mitään, kun en tähän astikaan ole osannut.
Pelottaa että ripustautuisin toiseen liikaa, kun olen kerrankin jonkun löytänyt ja hän olisi sitten minulle kaikki kaikessa tai toisaalta haluaisin miellyttää häntä liikaa ja jäisin tossun alle. Toisaalta taas pelottaa ajatus siitäkin että itse ahdistuisin parisuhteessa, kun olen ikäni yksikseni ollut, jopa ilman kavereitakin. Nyt en osaisikaan antaa tarpeeksi aikaa tytölle, kun haluaisin nykyisten kavereideni kanssa jotain puuhailla tai yksinkin olla ja vaikkapa musiikkia kuunnella.
Minua pelottaa se, että huonon itsetunnon omaavana olisin liian mustasukkainen toisen tekemisistä. Toisaalta taas ajatus siitä, että oma itsetuntoni kohoaisikin parisuhteessa ja haluaisin itse kokeilla muitakin pelottaa myös paljon.
Toisaalta tunnen myös kovaa riittämättömyyttä, kun täältäkin olen valitettavasti tekstejä lukenut. Olen teekkari, seurustelematon (toisaalta en voi sanoa etten ole kenellekään kelvannut, kun en oikeastaan ole pahemmin tullut testattuakaan). En todellakaan ole mikään tosiuros, mitä naiset tuntuisivat rinnalleen haluavan. Täältä tuntuu vain kasautuvan lisää paineita ja vaatimuksia parisuhteen suhteen. :(
Nyt kyllä ajatus katkesi, ehkä palaan jatkamaan toiste...
Olen siis 23-vuotias mies tai poika. Ikinä en ole seurustellut enkä siis seksiäkään harrrastanut (josko tuolla asialla nyt niin merkitystä onkaan).
Perusluonteeltani olen ujoo, arka, hiljainen, eikä tilannetta auttanut koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen eli itseluottamusta ei ole juurikaan ollenkaan.
Lukiossa minulla oli kaverityttö, yliopisto-opintoni aloitettua törmäilin yhteen tyttöön luennoilla ja harjoituksissa ja juttelimme luentotauoilla, ei sen kummempaa. Kesällä törmäsin vahingossa baarissa mukavaan tyttöön, jonka kanssa pidimme pari kuukautta yhteyttä, mutta välillämme oli neljä sataa kilometriä. Myöhemmin syksyllä kävin netin kautta kolmen eri tytön/naisen kanssa treffeillä, jokaisen kanssa parikin kertaa (että ei kukaan minua ainakaan ole suoriltaan hylännyt). Kaksi ei kuitenkaan halunnut kanssani jatkaa, kun juttu olisi vakavoitunut ja yhden itse jätin, kun juttu ei tuntunut sujuvan.
Nyt olen ollut vuoden ilman mitään juttujakaan. Ongelmani on että en vain yksinkertaisesti pysty lähestymään ketään baarissa saatika muualla. Menen täysin lukkoon jos esim. kaveri tuo pari tyttöä pöytään. Minulla ei todellakaan ole mitään sanottavaa ellei minulta jotain kysytä. Älkää sanoko "ota itseäsi niskasta kiinni, ryhdistäydy". ...ne, jotka ovat masennuksesta kärsineet tietävät...
Heh, kaverit pitävät minua todella nirsona, jolle ei kukaan kelpaisi. Kunpa tietäisivätkin. No, en minä varmaan ihan kehen tahansa tyytyisi, olenhan itsekin jo yhden jättänyt, eli ihan epätoivoinen en kait ole.
Seksiä nyt en edes oikein osaa kaivata, mutta yksinäisyyttä koen vähän väliä. Kunhan vain olisi joku, jonka kanssa voisi elämää jakaa, joka käpertyisi kainaloon. Yhtä paljon, kun näkee noita kaipaamiaan puolia asioista, näkee myös aiheita pelkoon.
Ensimmäisenä tietenkin on pinnalla oma riittämättömyys ja heikko itsetunto. Miten sitä kenellekään kelpaisi, kun ei ole toistaiseksikaan kelvannut? Mitä joku voisi minussa muka nähdä? Toisena tulee pelot omasta sosiaalisesta osaamattomuudestani (ihmissuhdetaitoni tosiaan kaipaisivat parannusta, yläaste- ja lukioajan olin lähinnä yksikseni kun eivät kaveritkaan olleet kanssani tekemisissä). Toivon tietenkin että asiat etenisivät kuin itsestään sitten joskus...
Toisaalta pelottaa myös se, että en ole ongelmistani, asioistani kenellekään puhunut, paitsi nettiin kirjoitellut. Pelottaa että kaadan vielä liian suuren taakan jonkun niskaan, kun kerrankin "avaudun". Toisaalta pelottaa myös sekin että en osaa kertoa mitään, kun en tähän astikaan ole osannut.
Pelottaa että ripustautuisin toiseen liikaa, kun olen kerrankin jonkun löytänyt ja hän olisi sitten minulle kaikki kaikessa tai toisaalta haluaisin miellyttää häntä liikaa ja jäisin tossun alle. Toisaalta taas pelottaa ajatus siitäkin että itse ahdistuisin parisuhteessa, kun olen ikäni yksikseni ollut, jopa ilman kavereitakin. Nyt en osaisikaan antaa tarpeeksi aikaa tytölle, kun haluaisin nykyisten kavereideni kanssa jotain puuhailla tai yksinkin olla ja vaikkapa musiikkia kuunnella.
Minua pelottaa se, että huonon itsetunnon omaavana olisin liian mustasukkainen toisen tekemisistä. Toisaalta taas ajatus siitä, että oma itsetuntoni kohoaisikin parisuhteessa ja haluaisin itse kokeilla muitakin pelottaa myös paljon.
Toisaalta tunnen myös kovaa riittämättömyyttä, kun täältäkin olen valitettavasti tekstejä lukenut. Olen teekkari, seurustelematon (toisaalta en voi sanoa etten ole kenellekään kelvannut, kun en oikeastaan ole pahemmin tullut testattuakaan). En todellakaan ole mikään tosiuros, mitä naiset tuntuisivat rinnalleen haluavan. Täältä tuntuu vain kasautuvan lisää paineita ja vaatimuksia parisuhteen suhteen. :(
Nyt kyllä ajatus katkesi, ehkä palaan jatkamaan toiste...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kannattaa huomata, että muut saattavat nähdä sinut eritavalla kuin sinä näet itsesi. Huono itsetuntohan tarkoittaa nimenomaan huono itsetuntemusta, sitä ettei tunnista omia ominaisuuksiaan eikä arvosta omia hyviä puoliaan. Eli tutkimusmatka itseesi on hyvä paikka aloittaa projekti "itsetunnon parantaminen".
Jokaisella on paljon annettavaa kanssaihmisille. Naisena arvostan miehessä yhtä ominaisuutta, mikä paistaa tekstistäsi läpi: osaat pohdiskella asioita ja itseäsi. Selvästi olet fiksu ja sinulla on kokemusta elämän vaikeista asioista. Jokainen tervejärkinen nainen (ja mieskin) arvostaa noita ominaisuuksia.
Erilaisia itsetuntoon liittyviä kirjoja on paljon. Ainakin minua ne ovat auttaneet ja minun taustani on paljon samanlainen kuin sinunkin. Sitten on erilaisia "selviytymisoppaita", vaikka ujouden kanssa selviytymiseen, niistä on apua myös. Lisäksi on tietysti terapeutit, joille voi rauhassa avautua ja jotka auttavat avaamaan ongelmakohtia. Sitäkin kannattaa harkita, jos itsestä tuntuu, että ulkopuolisella olisi annettavaa.
Kun ongelman on tunnistanut, niin seuraava askel on sen ratkaiseminen. Asioille on aina tehtävissä jotain, ongelmaan ei pidä jäädä pyörimään. Sitä pyörimistä tosin kestää jonkin aikaa, koska sitä jotenkin toivoo, että ongelma ratkeaisi itsestään. Harvoin niin kuitenkaan käy, aktiivinen täytyy olla.
On hyvä muistaa se, että jokaisella on ongelmia itsensä kanssa. Jokaisella ne ovat erilaisia mutta kaikilla niitä on. Eli kukaan ei ole ongelmiensa kanssa yksin. Taakan jakaminen helpottaa.
Tsemppiä sinulle!
PS. Yksi asia auttaa välittömästi. Positiivinen itsepuhuttelu. Ei pidä ajatella, että "olen ujo, arka ja huono sosiaalisilta taidoiltani ja siksi kukaan ei pidä minusta." Siitä tulee itseään toteuttava ennuste, jossa ajatus ohjaa toimintaa. Olet kyllä ujo mutta sehän ei ole huono asia vaan luonteenpiirre, jonka kanssa voi elää. Sosiaalisia taitoja voi opetella. Arkuus vähenee, kun elää ja yrittää. Keskity niihin hyviin puoliisi ja siihen, miksi kaikki voivat ptää sinusta. Niistä tulee myös itseään toteuttava ennuste, tällä kertaa positiivinen sellainen :)
Tuo pitää niin hyvin paikkansa, että kun ajattelee itsekseen tarpeeksi sitä, että esim. "olen tällainen näkymätön harmaa tyyppi, jota ei kukaan kuitenkaan halua. Sen vuoksi olen alituiseen selittämättömän puolialakuloinen." Niin se alkaa nopeasti olla juuri näin.
En mä väitä, että kaikki pystyy oleen sosiaalisen käyttäytymisen keisareita jos vain itse haluaa, mutta jokaisella ja siis aivan joka ikisellä meistä on vapaat kädet muuttaa itseään haluamaansa suuntaan. Enkä puhu teeskentelyn opettelemisesta vaan puhtaasti siitä, että itsestään voi oppia loputtoman paljon uusia asioita ja löytää hyviä juttuja. Jotkut huonommatkin puolet voi valjastaa käyttökelpoisiksi voimavaroiksi. Kannattaa laittaa vaan peliin tervettä itsensä analysointia. Moni tuttu on terapeutin kautta oppinut ajattelemaan itseään hiukan objektiivisemmin pelkän itsensä tuomitsemisen ja kategorioimisen sijaan.
Kannattaa tutustua itseen hyvin. Se on hyvä tyyppi pohjimmiltaan ja sitä on mukava miellyttää :)
että huono itsetunto tarkoittaa sitä tunnetta, että on huono, siis tunne-elämään liittyvää juttua, johon ei vaikuta, vaikka järkeilisi mitä. Mikä sana sille sitten olisi?
itsetunnossasi ei ole ongelmaa..ehkä kuitenkin vähän itsevarmuudessa....
kannata niin vakavasti ottaa
Fiksujen ihmisten ominaisuuksiin kuuluu se, että heidän aikansa kuluu usein elämisen sijasta asioiden analysointiin. Tämä saattaa johtaa masentumiseen ja riittämättömyyden tunteeseen, mikä valitettavasti näkyy ulospäin ja vaikeuttaa tilanteen ratkaisemista.
Koska tunnistan kuvauksestasi jotain tuttua, annan muutaman ohjeen. Ehkä kommenttini vapauttavat aikaasi elämiseen.
En tiedä kuinka vakavasti masentunut olet. Koulukiusatuksi tuleminen on rankka kokemus ja haavojen parantuminen vaatii aikaa. Nyt olet kuitenkin yliopisto-opiskelija ja aikuisten ihmisten maailmassa, kukaan ei siellä sinua enää kiusaa, eikä sinulla pitäisi olla mitään pelättävää. Olet nuori kaveri, sinulla on hyvä opiskelupaikka ja kaikki edellytykset nauttia elämästä ja löytää kiva tyttö jota rakastaa.
Mainitsemasi “jutut” ovat hyvä merkki. Ne osoittavat sen, että olet hyvä tyyppi ja vastakkainen sukupuoli osoittaa kiinnostustaan sinuun. Jos kukaan ei ole sinua vielä kumppaniksensa valinnut, se on muiden, ei sinun menetyksesi. Älä missään nimessä edes suunnittele tyytyväsi “johonkin”, sellainen parisuhde on ikävä molemmille osapuolille.
Kirjoituksestasi päätellen uskon, että sinulla olisi tilanteessa kuin tilanteessa sanottavaa naiselle. Ei sen tarvitse fiksua olla. Maailman tunnetuin avausrepliikki lienee edelleenkin on “Moi!”. Jos se tuntuu hankalalta, harjoittele vaikka kaupan myyjän kanssa ostoksilla käydessäsi. Kyllä sosiaalisiakin taitoja voi opetella, eikä kaikkien ihmisten tarvitsekaan olla supliikkimiehiä. Eihän se edes ole suomalaisen miehen perusluonne.
Lopeta analysointi ja sulje keskustelupalsta. Mene ihmisten pariin, kotoa ei tulla hakemaan. Elä ja anna hyvien asioiden tapahtua itsellesi. Nauti nuoruudesta!
Hmm...
Onpa pikkisen hankala sanoa että kyllä se siitä kun nimen omaan sitä kielsit.
Tahdotko oikeastaan edes muutosta vai onko vain helpompi turvautua vallitsevaan olotilaan?
Kai tiedät että muutos vaatii rohkeutta ja tahtoa?
Helppo sanoo, tiedän... Mut kukaan muu ei tuu auttamaan sinua ellet itse tahdo