Hitaasti ja hivuttamalla, työttömän hiipivän hiljainen syrjäytyminen. Ensin jäädessään työttömäksi on sitä jollakin tapaa helpottunutkin. Viimeinkin loppuu se usein pitkäkin kehitys siitä, kun tietää ja kuulee, että työpaikalla vähennetään väkeä! Kun sitten alkaa se työkavereiden kanssa kilpailu ja kyräily siitä, että ketkä sen paikkansa saavat pitää ketkä eivät. Eräs rouva kiekui suuresti hädissään, kuinka heidän perheen pitää ainakin saada pitää työpaikkansa, kun he ovat juuri vaihtaneet asuntoa ja ottaneet lisää asuntolainaa rivitalonpätkäänsä varten. (Tiedä sitten, onko tuo jonkun yrityksen näkökannalta mitenkään ratkaiseva asia..)
Työpaikalla usein annetaan ”saattohoitoa” ja kaikenmaailman neuvontaa, sitten hoitamaan työkkäriin itselleen maksulausunnot liittoon, että saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta.
Tässä vaiheessa vielä ajattelee, että rehkikää te muut, minä siivoan autotallin, laitan puutarhaa, vaihdan tapetit, luen lehtiä, seuraan uutisia ja seurustelen ystävien kanssa. Samalla voi haeskella uutta työpaikkaa, vaikkei tässä kellään mikään kiire olekaan.
Siinä työpaikkahakemuksia laitellessa alkaa pikkuhiljaa huomaamaan, että paikkoja on julkisesti auki aika vähän, ja ne mitä, ovat sellaisia että niihin hakee heti kaikki nykyään työttömät ja vielä kaikki lähiseudun oppilaitosten juuri valmistumassa olevat kirkassilmäiset ja innokkaat nuoret ohjukset kaikenmaailman kielitaitoineen ja kurssitodistuksineen.
500 päivää sitä ansiosidonnaista tulee, about 2 vuotta. Aika menee äkkiä ja yhtäkkiä havahtuu siihen, että jäljellä on vajaa 100 päivää ja aika kuluu armottomasti.
Seuraavaksi tippuu peruspäivärahalle ja tulot tippuu roimasti. Nyt pitää viimeistään alkaa säätämään omia kulutustottumuksiaan. Asunto, sähkö ja vesi on asioita jotka ainakin toistaiseksi pysyy kutakuinkin vakiona.
Ruokakauppa vaihtuu Stockkasta ja Cittarista Ruokavarastoon ja Lidliin. Tomaattimurskapurkkeja tarjouksesta, makaronia, perunaa, keräkaali, sipulia ja maitopurkki. EI tuoremehuja, hedelmiä, juustoja eikä jugurtteja. Lihaa jos hankkii, niin ylipäiväistä tarjouksessa, lohta hamstrataan tarjouksesta ja pakkaseen. Aina kun on rahaa, niin hankitaan kuivatavaraa ja säilykepurkkeja kaappiin että loppukuusta taas pärjää.
Enää ei tule soiteltua puhelimella juuri mihinkään. Ystävät jatkaa töissä, touhuu omiaan, harrastaa ja ovat aktiivisia. Itse ei niinkään. Energia menee siihen, kun miettii uusia säästökohteita, peruuttelee lehtitilauksia ja jatkaa pesuaineita vedellä. Ulkoinen olemus alkaa vähän kerrallaan rapistua; hiukset saavat kasvaa, mitä nyt itte yrittää jyrsiä fiskarseilla vähän silmiltä pois. Silmälasit on siltä ajalta kun vielä kävi töissä, sangat on löystyneet ja malli vanhentunut. Vaatteet on samoilta ajoilta; talvitakki kestää sen minkä kestää, sitten käydään kirpparilta etsimässä sopivaa toppatakkia. Talvisaappaat samoin, kirpparilta löytyy merkkisaapas, mallia 80-luku,mutta ei voi valittaa, ovathan ne sentään ehjät ja kantalappukin vielä tallessa. Suutarille ei olisi varaa niitä viedäkään.
Harrastukset kutistuu kävelylenkkeihin, valmiiksi linttaan astutuilla lenkkareilla. Kaupungin laitamilla, iltasella ja ihan itsekseen. Enää ei tunne tarvetta itseään aktiivisesti kehittää tai suuresti touhuta. Ei mua kukaan tarvitsekaan.
Sitten tippuu työmarkkinatuelle, ja oltavat heikkenee. Jos on vielä tähän saakka onnistunut parisuhteen itsellään pitämään jonkun työssäkäyvän kanssa, niin tarveharkinta lopettaa sitten senkin vähän avustuksen. Saa siirtyä puolison kustantamaksi kokonaan.
Viimeistään työmarkkinatuelle tiputtua on status työkkärissäkin jo sellainen, että kaikki mahdolliset ammattisuojat omatoimiset työnhakuajat on käytetty. Siirrytään aktivoinnin piiriin. Se onkin sitten jo toinen tarina.
Työpaikalla usein annetaan ”saattohoitoa” ja kaikenmaailman neuvontaa, sitten hoitamaan työkkäriin itselleen maksulausunnot liittoon, että saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta.
Tässä vaiheessa vielä ajattelee, että rehkikää te muut, minä siivoan autotallin, laitan puutarhaa, vaihdan tapetit, luen lehtiä, seuraan uutisia ja seurustelen ystävien kanssa. Samalla voi haeskella uutta työpaikkaa, vaikkei tässä kellään mikään kiire olekaan.
Siinä työpaikkahakemuksia laitellessa alkaa pikkuhiljaa huomaamaan, että paikkoja on julkisesti auki aika vähän, ja ne mitä, ovat sellaisia että niihin hakee heti kaikki nykyään työttömät ja vielä kaikki lähiseudun oppilaitosten juuri valmistumassa olevat kirkassilmäiset ja innokkaat nuoret ohjukset kaikenmaailman kielitaitoineen ja kurssitodistuksineen.
500 päivää sitä ansiosidonnaista tulee, about 2 vuotta. Aika menee äkkiä ja yhtäkkiä havahtuu siihen, että jäljellä on vajaa 100 päivää ja aika kuluu armottomasti.
Seuraavaksi tippuu peruspäivärahalle ja tulot tippuu roimasti. Nyt pitää viimeistään alkaa säätämään omia kulutustottumuksiaan. Asunto, sähkö ja vesi on asioita jotka ainakin toistaiseksi pysyy kutakuinkin vakiona.
Ruokakauppa vaihtuu Stockkasta ja Cittarista Ruokavarastoon ja Lidliin. Tomaattimurskapurkkeja tarjouksesta, makaronia, perunaa, keräkaali, sipulia ja maitopurkki. EI tuoremehuja, hedelmiä, juustoja eikä jugurtteja. Lihaa jos hankkii, niin ylipäiväistä tarjouksessa, lohta hamstrataan tarjouksesta ja pakkaseen. Aina kun on rahaa, niin hankitaan kuivatavaraa ja säilykepurkkeja kaappiin että loppukuusta taas pärjää.
Enää ei tule soiteltua puhelimella juuri mihinkään. Ystävät jatkaa töissä, touhuu omiaan, harrastaa ja ovat aktiivisia. Itse ei niinkään. Energia menee siihen, kun miettii uusia säästökohteita, peruuttelee lehtitilauksia ja jatkaa pesuaineita vedellä. Ulkoinen olemus alkaa vähän kerrallaan rapistua; hiukset saavat kasvaa, mitä nyt itte yrittää jyrsiä fiskarseilla vähän silmiltä pois. Silmälasit on siltä ajalta kun vielä kävi töissä, sangat on löystyneet ja malli vanhentunut. Vaatteet on samoilta ajoilta; talvitakki kestää sen minkä kestää, sitten käydään kirpparilta etsimässä sopivaa toppatakkia. Talvisaappaat samoin, kirpparilta löytyy merkkisaapas, mallia 80-luku,mutta ei voi valittaa, ovathan ne sentään ehjät ja kantalappukin vielä tallessa. Suutarille ei olisi varaa niitä viedäkään.
Harrastukset kutistuu kävelylenkkeihin, valmiiksi linttaan astutuilla lenkkareilla. Kaupungin laitamilla, iltasella ja ihan itsekseen. Enää ei tunne tarvetta itseään aktiivisesti kehittää tai suuresti touhuta. Ei mua kukaan tarvitsekaan.
Sitten tippuu työmarkkinatuelle, ja oltavat heikkenee. Jos on vielä tähän saakka onnistunut parisuhteen itsellään pitämään jonkun työssäkäyvän kanssa, niin tarveharkinta lopettaa sitten senkin vähän avustuksen. Saa siirtyä puolison kustantamaksi kokonaan.
Viimeistään työmarkkinatuelle tiputtua on status työkkärissäkin jo sellainen, että kaikki mahdolliset ammattisuojat omatoimiset työnhakuajat on käytetty. Siirrytään aktivoinnin piiriin. Se onkin sitten jo toinen tarina.
Vastaukset 1
Vanhimmat
aika tyhjentävästi kerrottuna.
Se on epäselvää mitä se aktivoiminen tarkoittaa... punasilla leikkipuhelimilla leikisti leikkityönantajille soittelukurssiako??
Tuohon paljon parjattuun työharjoitteluunkaan ei näköjään pääse kuin tavallisen työpaikka hakemus ja haastattelurumban jälkeen... koitin sellaseenkin kun muutakaan ei ollut olemassa, no työkkäri oli laittanut parikymmentä joutilasta kilpailemaan siittäkin. Oikein oli ylentävää saada vastaus:" Kiitos hakemuksestasi..."
Ratkaisuksi ongelmiin tarjotaan melkein aina yrittäjyyttä. Loistava asia syrjäytyneelle ja erakoituneelle ihmiselle jolla ei ole edes päivittäistä porinakamua. Koita siinä luoda pisneskontakteja sitten.
Alkoholismi on loistava asia. On niin kivaa kuin näissä oloissa nykyisellään voi olla ja kuolee nopeasti johonkin sisäelinsairauteen että ei ole rasittamassa työvoimapulasta kärsiviä sairaaloita verovaroilla liian pitkään.
Viimeksi muuten sain työkkäristä jonkin sieltä lähetetyn mahdollisen työpaikantiedot viime vuosituhannella. Se kait on sitä aktivointia. Mielessä vain net ihmiset joilla ei ole nettiyhteyksiä ja jotka joutuvat noita mollinkin paikkoja lukemaan kirkonkylässä sijaitsevissa kirjastoissa.
Pitääkin aktivoitua tässä.....