Ajattelin raapustaa palstalle hieman omia ajatuksiani nettitreffailusta.
Yleinen ongelma tuntuu olevan se, että käydään treffeillä, ehkä useillakin, mutta sen jälkeen homma viilenee ja toinen jää miettimään mikä meni pieleen. Yleensä asian pilaavat ylisuuret odotukset ja niistä johtuvat pettymykset. Vaikka kuka mulle mitä tahansa muuta sanoisi, kahden ihmisen välisen tapailun vakavoituminen ja mahdollinen muuttuminen parisuhteeksi edellyttää henkisen puolen lisäksi myös fyysistä vetovoimaa.
Nettitreffailu poikkeaa kasvotusten kohtaamisesta, sillä varsinaiseen treffailuun johtava prosessi kulkee eri järjestyksessä. Kun tutustuu toiseen ihmiseen netin välityksellä, odotukset ennen kasvotusten kohtaamista voivat muodostua varsin korkeiksi ja tämä johtaa karvaisiinkin pettymyksiin.
Kasvotusten tutustuminen alkaa siitä, että mies/nainen huomaa tavalla tai toisella itseään miellyttävän henkilön ja miettii tulisikohan se juttelemaan kanssani tai menisinkö juttelemaan hänen kanssaan. En tarkoita nyt pelkästään kehoa tai kasvoja, vaan ihmisen koko olemukseen liittyvää sanatonta viestintää, eleitä, ilmeitä, pukeutumista, jne. Kun fyysinen olemus tavalla tai toisella miellyttää ja keskustelu vahvistaa tätä mielikuvaa, teemme nopeasti positiivisen johtopäätöksen ihmisestä. Kun tällainen ihminen haluaa lähteä kanssamme kahville, meillä on hyvä kuva siitä, millainen toinen on. Matti on ujo humanisti, Lasse puhelias teekkari, Liisa pulska yksinhuoltaja ja Maija kiltti rokkityttö. Haluamme tavata heidät omana itsenään, eikä tilanteeseen liity ylisuuria odotuksia. Jonkin vanhan viisauden mukaan ihminen tekee viidessä minuutissa päätöksen siitä, pitääkö toisesta vaiko ei.
Nettitreffailussa prosessi etenee käänteisessä järjestyksessä. Ensin vaihdetaan sähköpostiviestejä viikkokausia, eikä välttämättä edes vaihdeta valokuvia, vaan mennään sokkotreffeille. Tässä tilanteessa kumpikin osapuoli ryhtyy miettimään sitä, kuinka hyvin sähköpostien perusteella välittynyt kuva vastaa ihmisen fyysistä olemusta. Sähköpostitse on helppo antaa itsestään todellisuutta vastaamaton kuva ja kun kohdataan kasvotusten, voikin olla että toinen osapuoli kokee treffikumppaninsa täysin erilaiseksi kuin kirjeenvaihdon perusteella. Voi olla että jokin pieni, varsin mitätön seikka ei sitten kasvotusten kohdatessa enää miellytäkään. Eihän se Matti ollutkaan yhtään runoilijan oloinen, vaikka niin hempeästi kirjoitteli. Ja Lassekin, elvisteli sähköpostissa, mutta tuppisuuna se siellä kahvilassa istui. Liisakin sanoi käyneensä eilen jumpassa, oli kyllä syytäkin. Maija sanoi olevansa kiltti naapurintyttö, mutta sillähän oli lävistys nenässä ja tatska alaselässä.
Tällaisessa tilanteessa ihminen tulee epävarmaksi ja haluaa ehkä tavata toisen useamman kerran päättääkseen kiinnostaako toinen vaiko ei. Tämä taas aiheuttaa sen, että toinen tai miksei molemmatkin alkavat innostua asiasta ja ajattelevat, että kun se Maija nyt suostuu treffaamaan toisenkin kerran, kyllä se varmasti pitää minusta ja paljon. Kun sitten homma kuihtuu kasaan muutaman kerran jälkeen, on varmasti ihan yleistä että paha mieli ja möksöhän siitä ainakin toiselle tulee.
Nettitreffailu ei ole helppo taiteen laji. Se tarjoaa paljon mielenkiintoisia mahdollisuuksia ihmisille, jotka haluavat tutustua toisiin ihmisiin, mutta eivät esimerkiksi halua käydä ravintoloissa tai kokevat hankalaksi lähestyä toista ihmistä esimerkiksi ravintolassa. Hyvän asian pilaavat kuitenkin usein liian suuret odotukset ja hätiköinti. Toisilla on myös monta ”rautaa” tulessa, mikä sitten lopullisesti sotkee asiat. Ei osata keskittyä yhteen ihmiseen, halutaan joku, muttei lopulta saada ketään.
Sen verran tietysti aina pitää nettituttavuuteen tutustua ennen tosielämässä tapaamista, että tietää ettei vastassa ole kirvesmurhaaja, sarjaraiskaaja tai muutoin häiriintynyt henkilö. Mutta kun tämän pitää mielessä, eikä ole etsimässä kirjekaveria, suosittelen seuraavaa toimintatapaa: Jos toinen kiinnostaa kirjeenvaihdon perusteella, vaihtakaa valokuvia. Jos valokuva miellyttää, menkää tapaamaan tai puhukaa puhelimessa. Mitä nopeammin toimitte, sitä vähemmän ehditte muodostamaan tiettyä mielikuvaa ihmisestä ennen tapaamista, sitä enemmän teille jää aikaa vietettäväksi yhdessä tai huonoimmassa vaihtoehdossa, sitä nopeammin pääsette etsimään seuraavaa sydäntä valloitettavaksi.
Joka paikassa missä tapaamme uusia ihmisiä, tulee vastaan useita kannaltasi ”vääriä” ihmisiä. Eikä ”väärien” ihmisten ”menettämistä” kannata surra. Jatkakaa rohkeasti eteenpäin, kyllä jossain vaiheessa tulee vastaan ihminen, joka lähtee vaikka sadoille treffeille kanssanne.
Yleinen ongelma tuntuu olevan se, että käydään treffeillä, ehkä useillakin, mutta sen jälkeen homma viilenee ja toinen jää miettimään mikä meni pieleen. Yleensä asian pilaavat ylisuuret odotukset ja niistä johtuvat pettymykset. Vaikka kuka mulle mitä tahansa muuta sanoisi, kahden ihmisen välisen tapailun vakavoituminen ja mahdollinen muuttuminen parisuhteeksi edellyttää henkisen puolen lisäksi myös fyysistä vetovoimaa.
Nettitreffailu poikkeaa kasvotusten kohtaamisesta, sillä varsinaiseen treffailuun johtava prosessi kulkee eri järjestyksessä. Kun tutustuu toiseen ihmiseen netin välityksellä, odotukset ennen kasvotusten kohtaamista voivat muodostua varsin korkeiksi ja tämä johtaa karvaisiinkin pettymyksiin.
Kasvotusten tutustuminen alkaa siitä, että mies/nainen huomaa tavalla tai toisella itseään miellyttävän henkilön ja miettii tulisikohan se juttelemaan kanssani tai menisinkö juttelemaan hänen kanssaan. En tarkoita nyt pelkästään kehoa tai kasvoja, vaan ihmisen koko olemukseen liittyvää sanatonta viestintää, eleitä, ilmeitä, pukeutumista, jne. Kun fyysinen olemus tavalla tai toisella miellyttää ja keskustelu vahvistaa tätä mielikuvaa, teemme nopeasti positiivisen johtopäätöksen ihmisestä. Kun tällainen ihminen haluaa lähteä kanssamme kahville, meillä on hyvä kuva siitä, millainen toinen on. Matti on ujo humanisti, Lasse puhelias teekkari, Liisa pulska yksinhuoltaja ja Maija kiltti rokkityttö. Haluamme tavata heidät omana itsenään, eikä tilanteeseen liity ylisuuria odotuksia. Jonkin vanhan viisauden mukaan ihminen tekee viidessä minuutissa päätöksen siitä, pitääkö toisesta vaiko ei.
Nettitreffailussa prosessi etenee käänteisessä järjestyksessä. Ensin vaihdetaan sähköpostiviestejä viikkokausia, eikä välttämättä edes vaihdeta valokuvia, vaan mennään sokkotreffeille. Tässä tilanteessa kumpikin osapuoli ryhtyy miettimään sitä, kuinka hyvin sähköpostien perusteella välittynyt kuva vastaa ihmisen fyysistä olemusta. Sähköpostitse on helppo antaa itsestään todellisuutta vastaamaton kuva ja kun kohdataan kasvotusten, voikin olla että toinen osapuoli kokee treffikumppaninsa täysin erilaiseksi kuin kirjeenvaihdon perusteella. Voi olla että jokin pieni, varsin mitätön seikka ei sitten kasvotusten kohdatessa enää miellytäkään. Eihän se Matti ollutkaan yhtään runoilijan oloinen, vaikka niin hempeästi kirjoitteli. Ja Lassekin, elvisteli sähköpostissa, mutta tuppisuuna se siellä kahvilassa istui. Liisakin sanoi käyneensä eilen jumpassa, oli kyllä syytäkin. Maija sanoi olevansa kiltti naapurintyttö, mutta sillähän oli lävistys nenässä ja tatska alaselässä.
Tällaisessa tilanteessa ihminen tulee epävarmaksi ja haluaa ehkä tavata toisen useamman kerran päättääkseen kiinnostaako toinen vaiko ei. Tämä taas aiheuttaa sen, että toinen tai miksei molemmatkin alkavat innostua asiasta ja ajattelevat, että kun se Maija nyt suostuu treffaamaan toisenkin kerran, kyllä se varmasti pitää minusta ja paljon. Kun sitten homma kuihtuu kasaan muutaman kerran jälkeen, on varmasti ihan yleistä että paha mieli ja möksöhän siitä ainakin toiselle tulee.
Nettitreffailu ei ole helppo taiteen laji. Se tarjoaa paljon mielenkiintoisia mahdollisuuksia ihmisille, jotka haluavat tutustua toisiin ihmisiin, mutta eivät esimerkiksi halua käydä ravintoloissa tai kokevat hankalaksi lähestyä toista ihmistä esimerkiksi ravintolassa. Hyvän asian pilaavat kuitenkin usein liian suuret odotukset ja hätiköinti. Toisilla on myös monta ”rautaa” tulessa, mikä sitten lopullisesti sotkee asiat. Ei osata keskittyä yhteen ihmiseen, halutaan joku, muttei lopulta saada ketään.
Sen verran tietysti aina pitää nettituttavuuteen tutustua ennen tosielämässä tapaamista, että tietää ettei vastassa ole kirvesmurhaaja, sarjaraiskaaja tai muutoin häiriintynyt henkilö. Mutta kun tämän pitää mielessä, eikä ole etsimässä kirjekaveria, suosittelen seuraavaa toimintatapaa: Jos toinen kiinnostaa kirjeenvaihdon perusteella, vaihtakaa valokuvia. Jos valokuva miellyttää, menkää tapaamaan tai puhukaa puhelimessa. Mitä nopeammin toimitte, sitä vähemmän ehditte muodostamaan tiettyä mielikuvaa ihmisestä ennen tapaamista, sitä enemmän teille jää aikaa vietettäväksi yhdessä tai huonoimmassa vaihtoehdossa, sitä nopeammin pääsette etsimään seuraavaa sydäntä valloitettavaksi.
Joka paikassa missä tapaamme uusia ihmisiä, tulee vastaan useita kannaltasi ”vääriä” ihmisiä. Eikä ”väärien” ihmisten ”menettämistä” kannata surra. Jatkakaa rohkeasti eteenpäin, kyllä jossain vaiheessa tulee vastaan ihminen, joka lähtee vaikka sadoille treffeille kanssanne.
Vastaukset 12
Vanhimmat
... olisinpa älynnyt nämä itsekin ennen aloittamista. nyt on tullut opittua kantapään kautta.
En tosin lukenut ajatuksen kanssa koko juttua, mutta siitä pitää lähteä, ettei ensimmäinen tuttava ole se oikea.
Keski-ikäinen mies ei mitään seikkailijoita tapaa. Minä olen jo vaiheeni noissa kuvioissa muutaman kerran kertonutkin. Työvoitontapainen siitä hommasta tuli.
Tuo juttusi on kyllä täyttä asiaa, hyvin se osaat kirjallisesti kuvata.
Olen käynyt muutamilla nettitreffeillä ja huomannut että tuo käänteinen järjestys verrattuna normaaliin tutustumiseen tuo omat ongelmansa.
Ihminenhän on kokonaisuus ja se virtuaali-ihminen on pikkusirunen tästä kokonaisesta ihmisestä.
Fyysinen olemus joko vetää puoleensa tai sitten ei.... se on jotain tikapuuhermosto-osastoa, josta en itsekkään ole päässyt selville.
Treffeille tosiaan kannattaa mennä aika pikaisesti jos on kumppania etsimässä ettei pääse paisuttelemaan virtuaali-ihmisestä omien haaveidensa ja unelmiensa täydellistä vastinkappaletta.... sen mokan tein itse ensimmäisellä kerralla.
Nyt jos vielä menen, laitan 100 kiloa jäitä hattuun ja ajattelen että olihan se ihan kiva vaikka käydä herra x:n kanssa syömässä/kahvilla tms....
paitsi sitten kun kemiat kolahtaa ja se on menoa... :)
Hyvät neuvot annoit. Näin se menee..
Pitkään nettitreffailuun ei kannata panostaa, juuri sen verran vaan että vaistoaa onko toisella kaikki ruuvit tallella jne
Jos valokuva miellyttää, kannattaa vielä puhelimessa puhua kerran pari jotta kuulee toimiiko jutut myös keskustellen.
Puhuessakin huomaa jo paljon toisesta.
Näin se on.. parit kerran pitkää nettisuhdetta vaalineena en enää jaksaisi montaa viikkoa posteja vaihdella.. varsinkaan kun kyseisistä jutuista ei kehittynyt tosielämässä mitään..
suhteellisen pateettiseksi on jäänyt tämä minun treffit tilasto, toisinsanoen zero, nil, nolla elikkä ei yhtään. kolmen kuukauden sisällä olen kyllä jutellut aika monenkin kanssa... jotain vikaa naamassa? verbaalinen osaamiseni on jostain syystä tuntunut lyövän neidon toisensa jälkeen ällikällä, käytöstavat on minulla ok, ja en ole ominaisuuksiani liioitellut.
Ilmeisesti, kun mies viestien takana ei olekkaan se siilitukkainen pukupaidassa oleva sälli (sori ellu), vaan aivan jotain muuta niin se onkin sitten kamala pettymys.
No jos kiinnostus on valokuvaan loppunut, niin tuskinpa ne ihmiset olisivat olleet edes treffaamisen arvoisia.
Ihan totta, en vain oikein vieläkään tiedä kumpaan minun pitäisi olla pettynyt? itseeni vai siihen toiseen osapuoleen?
En kyllä keksi mitään syytä miksi mykkäkoulu olisi vähemmän loukkaavampaa kuin sanoa suoraan että ei kiinnosta.
Minusta sinun ei ainakaan kannata olla itseesi pettynyt, sinä olet mitä olet ja jos et omana itsenäsi kelpaa toiselle osapuolelle kelpaa, et ainakaan sinä menetä mielestäni mitään.
Käytöstavat onkin sitten eri juttu. Jotenkin meille suomalaisille on vaikeaa puhua asioista, ollaan mieluummin hiljaa. Kohteliastahan se olisi kertoa suoraan ettei kiinnosta, niin ei toisen tarvitse miettiä asiaa ainakaan siltä osin. Vielä loukkaavampaa on ehkä kuitenkin se, että tapaillaan lukuisia kertoja, minkä jälkeen suoraan kysyttäessä kerrotaan ettet kiinnosta lainkaan.
Jokainen, joka tähän nettitreffailuun lähtee, tulee mitä todennäköisimmin kohtaamaan pettymyksiä ja toivottavasti myös niitä onnellisia hetkiä. Kaikkien kanssa ei vaan synkkaa. Se on vain hyväksyttävä ja pettymykset kuuluvat asiaan.
:)
mitä nopeammin tapaa,sitä vähemmän pettyy.tai eihän,niinkuin kirjoitit, "väärään" ihmiseen voi edes pettyä.kun ei odota mitään,ei putoa korkealta.jalat maassa-asenteella pärjää nettitreffailussa ja uusiin ihmisiin tutustumisessa.
Juuri noin !
Ja lisään: kun tapaamisessa sitten ollaan lähes tuppisuita, sähköpostiviestit sen kun pitenee... ja palataan siihen ah, niin ihanaan virtuaalisuhteeseen, jolla ei ole todellisuuden ja arjen kanssa mitään tekemistä. Huh huh...
sen vasta todellisuudessa näyttää synkkaako.Mutta miksi ihmisiä ei uskalleta tavata kasvokkain,vaan suorastaa piiloudutaan verkkoon??Ei näin toimimalla voi onnistua,tai ainakin mahdollisuudet vähenevät huomattavasti..
totta puhut. sillä vain kohtaamalla toisen kasvokkain, voi tietää miten synkkaa vai synkkaako alkuunkaan. Niin miksi ihmeessä täällä deitissä miesten pitää jaaritella kuukausitolkulla meileillä ja tekstareillakin ennen kuin todella uskalletaan tavata se kuka siellä ruudun toisessa päässä oikein on?!
Sehän on pelkkää ajanhukkaa. Kirjoitella voi aina miten tahansa, itsestä voi antaa vaikka minkälaisen kuvan.
Muistakaa hyvät miehet että myöskin treffien siirtäminen loputtomiin antaa varsin aikaansaamattoman kuvan itsestä. Itselläni mieleen nousee kysymyksiä, että mikähän nyhverö tämä oikein on, tai onpa parisuhde näköjään listalla viimeisenä tällä miehellä kun jo 4:ttä kuukautta vain viestittelee.
Itse en enää tämänlaisiin tuhraa aikaani. Voisi olla tietysti hyvä tiedustella jo alkuun hakeeko mies vain kirjekaveria vai ihan oikeata ihmistä elämäänsä.. n 40 v.