en tiedä mistä aloittaisin.. ollaan oltu lähes kolme vuotta yhessä, ei asuta, mut nähdään yleensä monta kertaa viikossa ja viikonloput ollaan yhessä jätkäkaverin luona. tää koko suhde on aina pyöriny sen pillin mukaan. me ollaan vain niillä, tapaillaan vain se kamuja, tehdään mitä se halua, katsotaan jopa telkkarista vain mitä se haluaa.
en olis ikinä uskonut että tulen alistumaan tälläiseen. oon nyt 22 ja tämä on mun toinen suhde. ollaan muutamasti erottu, mut aina palattu takas jo samana päivänä.
tää mun äijä ei oo sellainen, johon normaalisti ihastuisin. kun tavattiin, en ollut vielä täysin toipunut exästä (vaik erosta jo 9kk). kaikki tapahtui niin nopeasti, se tuntui niin itsevarmalta ja olin sen pauloissa ennenkuin huomasinkaan. alku oli ihanaa, vaik muistan kyl kuinka jo ekan puolen vuoden aikana mietin eroa vakavasti.
nykyään tapellaan niin tulisesti ja usein. aina me kyllä ollaan paljon tapeltu, sen takia kun me ollaan niin erilaisia, meidän kaikki periaatteet sotii keskenään. se on myös väkivaltainen. ei se mua lyö mutta kaikkea muuta. oon saanu kaks aivotärähdystä, silmä on ollu pari kertaa mustana. se puree mua, oon aina ihan mustelmilla. on juossu pitkin metsiä karkuun kun se on luvannut vähän "antaa opetusta" kun en oo tehny niinkuin se sanoo, se on uhannut hakata puolen kilon palasiks, sylkee naamalle, haukkuu huoraks ym. muuta paskaa.. nyt se on 4 kertaa satuttanu mun koiraan, joko kun komentaminen ei oo menny perille(x1) tai kostamalla mulle(x3). onneks ei käyny pahemmin. silloin mä vasta heräsin et ei helv minkälaisen kans olin muuttamassa jo yhteen. silloin päätin ettei se enää nää mun koiraa, eikä oo enää nähnytkään. koira hoidossa kun oon käyny niillä.
oon mäkin sille kauhea. riitatilantessa on juuri sellainen minkälainen en haluais olla, kaivelen vanhoja, lähden kävelemään, mökötän tunteja.. ja oon alkanut käymään myös siihen käsiks(sen verran kuin pystyy kaksi kertaa isompaa). suutun nykyään aina kun se katselee tai kehuu muita naisia vaikka vaan tv:stä. aluks en ollut mustasukkainen. sen mielestä osoitan et välitän kun olen vähän, sitä se olisi halunnutkin, kun alkoi mua siihen "koulimaan". oon muutenkin vaikea ihminen, sen kyllä myönnän.
kaikista eniten kuitenkin sattuu sen haukkumiset ja kuinka se koko ajan yrittää, ja onnistuukin, tekemään mut mustasukkaiseksi. tunnen itseni silloin niin tarpeettomaksi, tyhmäksi ja rumaksi.
oon alkanut kapinoimaan sitä vastaan ja sehän tarkoittaa viel enemmän tappeluita. oon niin rikki et enää edes jaksa pelätä seurauksia. kyllä se aina pyytää anteeks jos on satuttanu, paitsi jos "oon se ansainnu".
haluaisin päästä pois tästä suhteesta. mä rakastan sitä älyttömästi kuitenkin, on meillä hyviäkin hetkiä minkä takia oon näin kauankin jaksanut. tuntuu et on liian raskasta lähteä ja aloittaa taas alusta. mulla on muuten elämä ihan kunnossa, opiskelen ammattikorkeassa sitä mitä oon aina halunnut, mulla on läheiset välit perheeseen ja paljon kamuja. mutta kuitenkin kuihdun tässä paskassa. kuulostan nyt ehkä itse hullulta kun en vain lähde.. pelottaa..
tuntuu ettei oo voimia lähteä. kukaan läheisistä ei tiedä koko totuutta, vain pintarippeet ja sekin jo riittää niille. tavallaan käy sitä myös sääliks, sekin rakastaa mua niin paljon ja ei haluais erota.. sillä on ollu masennusta ja oikeesti sillä on tosi huono itsetunto.. en halua tuhlata enään yhtään vuotta tässä toivottamassa suhteessa.
miten jaksan tehdä tästä lopun ja jatkaa elämääni?
en olis ikinä uskonut että tulen alistumaan tälläiseen. oon nyt 22 ja tämä on mun toinen suhde. ollaan muutamasti erottu, mut aina palattu takas jo samana päivänä.
tää mun äijä ei oo sellainen, johon normaalisti ihastuisin. kun tavattiin, en ollut vielä täysin toipunut exästä (vaik erosta jo 9kk). kaikki tapahtui niin nopeasti, se tuntui niin itsevarmalta ja olin sen pauloissa ennenkuin huomasinkaan. alku oli ihanaa, vaik muistan kyl kuinka jo ekan puolen vuoden aikana mietin eroa vakavasti.
nykyään tapellaan niin tulisesti ja usein. aina me kyllä ollaan paljon tapeltu, sen takia kun me ollaan niin erilaisia, meidän kaikki periaatteet sotii keskenään. se on myös väkivaltainen. ei se mua lyö mutta kaikkea muuta. oon saanu kaks aivotärähdystä, silmä on ollu pari kertaa mustana. se puree mua, oon aina ihan mustelmilla. on juossu pitkin metsiä karkuun kun se on luvannut vähän "antaa opetusta" kun en oo tehny niinkuin se sanoo, se on uhannut hakata puolen kilon palasiks, sylkee naamalle, haukkuu huoraks ym. muuta paskaa.. nyt se on 4 kertaa satuttanu mun koiraan, joko kun komentaminen ei oo menny perille(x1) tai kostamalla mulle(x3). onneks ei käyny pahemmin. silloin mä vasta heräsin et ei helv minkälaisen kans olin muuttamassa jo yhteen. silloin päätin ettei se enää nää mun koiraa, eikä oo enää nähnytkään. koira hoidossa kun oon käyny niillä.
oon mäkin sille kauhea. riitatilantessa on juuri sellainen minkälainen en haluais olla, kaivelen vanhoja, lähden kävelemään, mökötän tunteja.. ja oon alkanut käymään myös siihen käsiks(sen verran kuin pystyy kaksi kertaa isompaa). suutun nykyään aina kun se katselee tai kehuu muita naisia vaikka vaan tv:stä. aluks en ollut mustasukkainen. sen mielestä osoitan et välitän kun olen vähän, sitä se olisi halunnutkin, kun alkoi mua siihen "koulimaan". oon muutenkin vaikea ihminen, sen kyllä myönnän.
kaikista eniten kuitenkin sattuu sen haukkumiset ja kuinka se koko ajan yrittää, ja onnistuukin, tekemään mut mustasukkaiseksi. tunnen itseni silloin niin tarpeettomaksi, tyhmäksi ja rumaksi.
oon alkanut kapinoimaan sitä vastaan ja sehän tarkoittaa viel enemmän tappeluita. oon niin rikki et enää edes jaksa pelätä seurauksia. kyllä se aina pyytää anteeks jos on satuttanu, paitsi jos "oon se ansainnu".
haluaisin päästä pois tästä suhteesta. mä rakastan sitä älyttömästi kuitenkin, on meillä hyviäkin hetkiä minkä takia oon näin kauankin jaksanut. tuntuu et on liian raskasta lähteä ja aloittaa taas alusta. mulla on muuten elämä ihan kunnossa, opiskelen ammattikorkeassa sitä mitä oon aina halunnut, mulla on läheiset välit perheeseen ja paljon kamuja. mutta kuitenkin kuihdun tässä paskassa. kuulostan nyt ehkä itse hullulta kun en vain lähde.. pelottaa..
tuntuu ettei oo voimia lähteä. kukaan läheisistä ei tiedä koko totuutta, vain pintarippeet ja sekin jo riittää niille. tavallaan käy sitä myös sääliks, sekin rakastaa mua niin paljon ja ei haluais erota.. sillä on ollu masennusta ja oikeesti sillä on tosi huono itsetunto.. en halua tuhlata enään yhtään vuotta tässä toivottamassa suhteessa.
miten jaksan tehdä tästä lopun ja jatkaa elämääni?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiivistettynä: jos mies tekee koirallesi pahaa, mitä hän saa aikaiseksi sinun kohdallasi? Etkö ymmärrä, että mustasukkaiseksi tekeminen hänen puoleltaan, on sinun saamista epävarmaksi ja hänestä riippuvaiseksi...sen oletkin jo hänelle todistanut, koska et pysty suhdetta lopettamaan.
Hän pystyy kontrolloimaan sinua ja tunteitasi.
Normaaliin parisuhteeseen ei kuulu toisen väheksyminen, hakkaaminen, väkivalta tai alistaminen.
..voimia, mutta lähteminen tuollaisesta suhteesta ei voi muuttaa elämääsi kuin paremmaksi.
Mulla oli samanlainen suhde, paitsi, että oltiin naimisissa ja lapsia kaksi, väkivalta alkoi nuoremman synnyttyä.
Erottuani miehestä huomasin kuinka lukossa olin ollut pari-kolme viimeistä vuotta. Pikkuhiljaa siitä nousin taas entiseksi iloiseksi itsekseni ja huomasin kuinka myös lapset vapautuivat selvästi.
Nyt n. 20-v myöhemmin (ja jo paljon aikaisemminkin) ihmettelen kuinka minä, itsenäiseksi kasvatettu nainen, annoin toisen kohdella itseäni tuolla tavalla.
Tuo mustasukkaisuus on aika kumma juttu. Huomasin jo nuorena, että mies (aika monikin) haukkuu ja syyttelee vaimoa/tyttöystävää mustasukkaisuudesta. Ja aika kauan nainen uskookin, että hän on vain harhainen hölmö. Todellisuudessa miehet ja ehkä myös naiset (en halua yleistää) HALUAVAT, että ollaan mustasukkaisia. Aivan kuin se oikeasti todistais, että sillon välitetään. Toisaalta väitän, että toisen mustasukkaiseksi tekeminen antaa vain vallantunnetta, jota hän yleensä ikävä kyllä myös saa.
Nykyään mua ei saa mustasukkaiseksi enää millään, ei edes pettämällä, kenkäsen sellaisen äijän pihalle samantien hoidattamaan huonoa itsetuntoaan jonkun muun kanssa.
Niikun itsekkin sanoit, huonosta itsetunnosta tässä sun mieskaverinkin tapauksessa on kyse, mutta et sinä voi olla hänen kävelykeppinsä, se ei onnistu ikinä.
Onneksi sulla on oma asunto, se helpottaa suhteen lopettamista. Tää voi kuulostaa tympeältä, mutta sinuna en olis enää ollenkaan yhteydessä häneen vaikka kuinka rukoilis. Se sama peli alkaa taas, oon senkin kokenut. Älä siis vastaa edes puhelimeen kun oot kamppees kerännyt hänen kämpiltään. Kertaruihtasu sattuu vähemmän aikaa kun pitkittetty erojauhanta.
Sen haluaisin sun ymmärtävän, ettei mies joka käyttää näitä aseita kykene rakastamaan tosissaan. Eikä ansaitse sunkaan rakkautta.