Kokemuksia kaivataan. Kuinka olette suhtautuneet tietoon, että lapsesi puolisolla on jokin vakava/krooninen sairaus, ja miten olette ottaneet sen käytännössä huomioon? Myös miniät ja vävyt, miten appivanhempanne ovat suhtautuneet tähän asiaan?
miniän/vävyn sairaus
Jaska
112876
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kenkää heti sellaiselle,Miniälläni oli vakava masennus meinas mennä henki koko porukalta. riippuu tietysti sairaudesta.
Oli valtavan väkivaltainenkin jopa lapsiakin kohtaan, eikä hoitoon meinannut lähteä millään.
JUNTTI!
Millä energialla vakavasti masentunut riehuu ja hakkaa läheisiään? Kun sängystä nouseminen on masentuneelle liian kova ponnistus, eikä tukkaakaan jaksa pestä millään.
Masennus on vakava, hengenvaarallinen, sairaus - mutta ei se hulluksi ja väkivaltaiseksi tee.
suhtautumistasi asiaan.itselläni oli synnytyksen jälkeinen masennus,minun appivanhempani alkoivat minua karttamaan sen jälkeen,koska olinhan hullu ainakin heidän mielestään.eipä paljon tukea tullut.säälivät vaan miestäni kun tälläisen pöhkön kanssa asui.monilla on oppimista.ja kyllä tuo masennus jossa henki meinasi lähteä oli kyllä jotain muuta.mietippä omaa käyttäytymistäsi? oliko se herjaavaa,aliarvostavaa jne...voi olla että miniälläsi meni vaan hermot kun katseli naamaasi ja kuunteli vittuiluasi.
Kuka kehtaa väittää ettei tunne yhtäkään "hullua", (diagnoosilla tai ilman, lääkityksellä tai ilman) valehtelee kuin pieni possu. Ihmisiä he ovat kaikki tyynni, eikä asioita helpota yhtään että aletaan puhua "hullun" ohitse vaikka henkilö seisoo vieressä ja törkeimmillään kuvitellaan ettei se pöhkö ymmärrä että tässä hänestä puhutaan, ihan kuin se sairastuminen veisi sitten kuulonkin. Väittäisin että heitteillejättöä tapahtuu nykyään vielä luvattoman paljon kun ei ymmärrystä riitä hoitoon ohjaamiseen sen kaamean leimaamisen pelossa. Paljonko ruokitaan sairautta sillä että pidetään pöpi neljänseinän sisällä ja pistetään sitten hoitoon kun alkaa homma käydä hengen päälle. Muistetaan vielä kertoa kysyjille että lomalle meni, vaikka kuukaudeksi ulkomaille.
Varmaan aika paljon asiat riippuu siitä, millaisesta sairaudesta on kyse.
Onko kyse ruokaan liittyvastä sairaudesta? Silloin valmistaisin ihmiselle sopivaa ruokaa.
Onko kyse mielenterveydellisestä ongelmasta? Yrittäisi ottaa siitä mahdollisimman paljon selvää, jutella kys. ihmisen kanssa, olla tukena.
Onko kyse elimellisestä sairaudesta? Onko se mahdollisesti kuolemaan johtava? Voiko muuta kuin tarjota tukensa, olla käytettävissä, mutta antaa toisten myös olla.
Vaikea sanoa - ehkä voit valaista enemmän, nii on helpompi vastata.
Minulla kun meni sukset ristiin exäni sisaren miesystävän kanssa, kertoi ex minun tulleen hulluksi. Olen nuorempana käynyt pari kertaa psykiatrin puheilla epämääräisten vatsavaivojen takia, ja peli oli selvä.
Anoppi sanoi huomanneensa jo kauan sitten, että en käyttäydy kuten normaali ihminen. Toisissa asiossa kun olen pikkutarkka.
Pankissa ja apteekissa tarvitaan pikkutarkkuutta. Ydinvoimalassa se ei hänen nähdäkseen ollut tarpeen.
Puolisen vuotta olin hullunkirjoissa. Sitten sain tilaisuuden selvittää asian, ja koin ihmeparantumisen.
Minulla on krooninen selkäkipu joka johtuu spondylositeetistä, kipuja ei jatkuvasti ole, mutta silloin kun on "paha kausi" selkä on erittäin kipeä ja ilman lääkitystä kipu estää normaalia elämää. Selkäni on kuitenkin liikunnan ansioista suht. hyvä, eikä leikkausta välttämättä tulla tarvimaan. Sairaus ei ole kovin vakava, mutta haittaa se elämää ja on asia, jota tulee ottaa huomioon.
Appivanhemmat ovat suhtautuneet asiaan tosi hyvin. Kylässä ollessa anoppi aina patistaa poikaansa (miestäni) antamaan minulle parhaimmat tyynyt ja paremman puolen sängystä. Anoppi pyysi minua mukaan hillasuolle, soitti sitten vielä reissun jälkeen ja kyseli miten selkä jaksaa ja miten pahasti kyykkiminen rasitti sitä. Lisäksi appiukko on huolissaan aina kun nostan jotain käsilaukkua painavempaa. Ovat yhtä huolehtivaisia kuin omat vanhempani, ja hyvä niin, sillä he ovat minulle kuin toiset vanhemmat.
Tuli melkein tippa silmään kun herkässä tilassa tätä luin. Olispa mullakin tuollaiset appivanhemmat.
Appivanhempani ovat täysin normaaleja, empaattisia, ihmisiä. Normaalit ihmiset kantavat rakkaistaan ja läheisistään huolta ja pyrkivät auttamaan mahdollisuuksien mukaan. Eivät he aina ihania ole, joskus heilläkin on huonoja päiviä tai meidän mielipiteemme eivät kohtaa, näin tapahtuu jokaisessa perheessä. Kuten jo sanoin, appivanhempani ovat kuin toiset vanhemmat minulle, ja minä kuin tytär heille.
On valitettavaa, jos sinun appivanhempasi eivät rakasta sinua tai pidä sinua perheenjäsenenä, olethan sentään heidän lapsensa valittu ja rakas.
Anoppi alkoi hurjasti säälimään poikaansa. Joka paikkaan toitotti, että miten se ressukka mahtaa pärjätä ja joutuu vielä varmaan tekemään akkojen töitäkin ja tulotaso romahtaa. Anoppi olikin miehelleni sanonut, että kannattaa erota... Arvaattekin jo varmaan sanomattakin mitä anopista tykkään...