Niinpä,ei ole elämä yksinkertaista.Vielä viime kesänä ajattelin tulevaisuutta siten,että joskus tulevat lapsenlapsemme tulevat luoksemme hoitoon,mutta mies päätti toisin.Hän ilmoitti,että haluaa eron ja saihan hän sen.Asunto myytiin ja nyt asun lasten kanssa yhdessä ja huomasin,että yli 20 vuoden jälkeen on ensimmäinen kerta,jolloin minun ei tarvitse valvoa viikonloppuöitä ja odotella humalaista miestä kotiin.
Nyt mies katuu,mutta minä ehdin jo maistaa elämää,jossa minäkin olen olemassa.Enkä halua entistä elämää takaisin.Mutta kertokaa ihmiset mitä minä teen tulevalle exälle,jonka mielenterveys ei selvästi kestä yksineloa ja hän haluaa epätoivoisesti takaisin.Tunnen olevani hänestä vastuussa,mutta en halua entistä ahdistavaa elämää takaisin.Olin yksiavioinen,mutta hän ei ollut.Nyt minulla olisi kaveri,joka huomioi ja hemmottelee minua,mutta kuinka voin siitä nauttia,jos x on kriisissä?Eikä hän halua (jaksa?) ottaa lapsia (murkkuikäisiä)luokseen edes sovittuina aikoina.
Järkeviä kommentteja kiitos.
Nyt mies katuu,mutta minä ehdin jo maistaa elämää,jossa minäkin olen olemassa.Enkä halua entistä elämää takaisin.Mutta kertokaa ihmiset mitä minä teen tulevalle exälle,jonka mielenterveys ei selvästi kestä yksineloa ja hän haluaa epätoivoisesti takaisin.Tunnen olevani hänestä vastuussa,mutta en halua entistä ahdistavaa elämää takaisin.Olin yksiavioinen,mutta hän ei ollut.Nyt minulla olisi kaveri,joka huomioi ja hemmottelee minua,mutta kuinka voin siitä nauttia,jos x on kriisissä?Eikä hän halua (jaksa?) ottaa lapsia (murkkuikäisiä)luokseen edes sovittuina aikoina.
Järkeviä kommentteja kiitos.
Vastaukset 7
Vanhimmat
On ymmärrettävää että exäsi on ajautunut kriisiin.
20-v on pitkä aika. Hän ei vaihtelun huumassa
arvioinut omia kykyjään selvitymisen suhteen.
Tässä vaiheessa on annettava aikaa asioille.
Sinulla on oikeus nauttia elämästäsi, kosa olet
kokenut kovia muutoksia. Lasten kannalta olisi
hyvä jos jonkinmoinen yhteys välillänne pelaisi.
Koita pärjäillä.
Aikuisesta ihmisestä huolehtiminen ei ole sun tehtäväsi. Ainoa mitä voit hänen hyväkseen tehdä, on kehottaa menemään mielenterveystoimistoon hakemaan apua. Muu ei ole sun vastuullasi, ei edes se että meneekö hän sinne.
Hän tahtoi eron, ja sai sen. Sulla on uusi elämä nyt, koita nauttia siitä ja anna sille uudelle kaverille ja itsellesi mahdollisuus ;)
Exä katunut tekojaan ja ruikuttanut perään jo kolme vuotta. Todella pahalta se on minusta tuntunut hänen puolestaan. Kovasti olen kantanut hänestä huolta ja tuntenut velvollisuutta häntä kohtaan. Silloin olen alkanut muistella niitä hetkiä avioliitossamme, kun hän tuotti minulle pahaa mieltä piittaamatta minun tunteistani laisinkaan. Olen käynyt myös terapiassa päästäkseni tasapainoon tunne-elämäni kanssa. On se todella ikävää, että exällä on paha mieli, mutta se on kyllä hänen itsenä aiheuttamaa. Välillä olen vihainenkin itselleni, että edelleen koen pahaa mieltä, koska exälläni on paha mieli. Sitten ajattelen taas mitä kaikkea pahaa hän teki meidän suhteessa ja kuinka hänellä oli monta kertaa ja kauan aikaa pyytää anteeksi ja muuttaa käytöstään, mutta ei tehnyt sitä. Jokaisen on vaan kannettava vastuu teoistaan. Elämä opettaa joskus kantapään kautta. Toivon, että löydät tyyneyden ja tasapainon ja annat itsellesi luvan nauttia löytämästäsi uudesta onnesta. Aika on tietysti myös väsymätön uurastaja puolestamme.
Erittäin hyvä ja hyvin perusteltu kommentti tuossa ylempänä!
Niin makaa kuin petaa - kuten sanonta kuuluu.
Turha on alkaa kantamaan vastuuta aikuisen miehen tekemistä valinnoista.
Sä olet vastuullinen ja lämminsydäminen ihminen, joten kannat luonnostasi murhetta miehestä, josta joskus olet välittänyt paljon. Älä vaan uskottele itsellesi olevasi velvollinen palaamaan tilanteeseen siksi, että toinen voi huonosti. Jos näin tapahtuisi, olisitte hetken päästä takaisin samassa kuviossa, josta liikkeelle lähditte: miehen olo olisi ehkä helpottunut, mutta entäpä sinä itse? Näin mies saisi myös mahdollisuuden palata kiltisti ruotuun miettimättä pohjia myöten, mitä tuli tehtyä. Kerro miehellesi ystävällisesti, että hakee apua muualta, ja jatka omaa elämääsi.
Mä olen taas sitä mieltä, että vaikka ei olekkaan vastuussa toisesta aikuisesta, jokainen meistä on kuitenkin kuitenkin jonkinlaisessa vastuussa on toisista ihmisistä ja välitettävä heistä. Jo lapsillekkin opetetaan toisista välittämistä.
En tarkoita paapomista ja säälittelyä, vaan aitoa ystävyyttä. Onhan hän kuitenkin lastesi isä.
Sinä vain asetat sille rajat. Olette pelkät ystävät ja autat häntä jaksamaan ja tuet häntä jotta hän pääsee jaloilleen.
Kun ihminen masentuu tai sairastuu, hänet on helppo jättää yksin ja unohtaa, sanoen ettei asia kuulu minulle, tai tehkööt elämälleen mitä haluaa, ei liikuta. Mutta olipa kyseessä aikuinen tai lapsi, meistä jokainen tarvitsee toista. Myös sama voi käydä itsellesikin, ja silloin toivoisit että olisi edes joku joka välittää.
Päätös on tietenkin sinun, mitä teet ja miten toimit, tämä oli vain minun ajatukseni. Mutta hylkääminen hädän hetkellä olisi julminta, mitä ihminen toiselle voi tehdä.
Minä ehdotan, että et torju ystävällistä keskustelun mahdollisuutta, mutta tee selväksi että olet jo aloittanut uuden elämän etkä halua palata vanhaan. Voit vaikka käydä kerran viikossa hänen luonaan juttelemassa, jos se tuntuu luontevalta ja turvalliselta, mutta älä ala paapoa tai hoitaa hänen asioitaan. Samalla voitte jutella siitäkin, että onhan teillä yhteiset lapsetkin, jotka mielellään isää tapaisivat..
Saattaa toimia, mutta jos hän ei kunnioita rajojasi, koveta sydämesi ja ota etäisyyttä. Iloitse rohkeasti uudesta elämästäsi.