Kirjoitan tänne selvittääkseni hiukan päätäni, sillä nyt alkaa tuntua kuin olisimme mieheni kanssa aivan täydessä umpikujassa, tunnelissa minkä päässä ei pilkahda valoa ollenkaan.
Olemme olleet vasta vajaa kolme vuotta naimisissa, tosin menimme naimisiin tunnettuamme toisemme about puoli vuotta eli varsinainen toiseen ihmisen kunnolla tutustuminen on tapahtunut tämän liiton aikana. Mieheni on ollut aikaisemminkin avioliitossa, joka loppui noin vuosi ennen kuin me tavattiin; suhde exään vaikea, liitosta murrosikäinen tytär.
Yritimme heti alusta asti yhteistä lasta, ja kun vuosi oli mennyt hakeuduimme kalliisiin hoitoihin jotka eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Viime syksynä minulla oli aivan alkuraskauden keskenmeno. Emme koskaan hakeneet apua henkisellä puolella tähän asiaan, jälkiviisaus ei mitään auta mutta kyllä olisi kannattanut. Hoidoilla ja lapsen "tekemisellä" oli lisäksi huono vaikutus seksielämäämme kun kaikki tapahtui kalenterin mukaan, myös eri hormonilääkitykset olivat niin henkisesti kuin fyysisestikin mulle tosi raskaita. Joka kuukautinen pettymys oli suuri.
Viime pikkujouluna olin työporukan kanssa laivalla ja join liikaa. Tämän seurauksena suutelin tanssilattialla itselleni täysin vierasta miestä. Humalasta selvittyäni alkoi huono omatunto kalvamaan, aloin roikkua öisin netissä, keskustellen erilaisten ihmisten kanssa ja tein sen virheen että kerroin itsestäni liikaa; työpaikalleni tupsahti mielenterveysongelmainen mies ja vain vähän sen jälkeen eräs kaupunkiimme tullut ulkomaalainen mies alkoi käymään mua katsomassa. Kenestäkään näistä en ollut todellakaan kiinnostunut; jälkimmäisen näin kerran työajan ulkopuolella kun hän tuli kadulla vastaan ja pyysi ottamaan itsestään valokuvan.
Kerroin näistä eräänä yönä miehelleni ja sen jälkeen on kaikki mennyt vain alaspäin. Hänen mielestään olen liehitellyt muita miehiä ja tehnyt aviorikoksen suutelemalla toista miestä. En todellakaan tekoani puolusta enkä vähättele mutta en ole saanut häntä ymmärtämään omaa kantaani ja tunteitani tästä asiasta; häpeän mitä tein, en tunne koko miestä enkä ole hänen kanssaan missään tekemisissä, suutelimme kyllä mutta ei muuta. Toki onhan se raja ylitetty, en sitä tarkoita. Se oli väärin ja kadun sitä varmaan koko loppuelämäni.
Mieheni sanoo antaneensa anteeksi mutta se ei tunnu siltä. Seksistä on tullut suurin ongelmamme; hän haluaisi alkuaikojen huuman takaisin ja syyttää mua siitä että intohimo on hävinnyt. Syyt ovat kaikki minussa hänen mielestään. Meillä on seksiä vain noin 2-3 kertaa kuussa ja itse olen ollut kertoihin suhteellisen tyytyväinen, mielestäni laatu korvaa määrän, muuten meillä on lämpöä ja läheisyyttä sillä halaan ja pussailen miestäni päivittäin. Kyse ei ole suoranaisesti haluistani sillä kyllä minä haluan miestäni, mutta en niin usein kuin hän. Nämä ovat varmaan jokaisen liiton ongelma jossain vaiheessa, toinen haluaa enemmän kuin toinen. Silti mielestäni ongelma on "yhteinen" eikä huutamalla ja syyttelemällä ainakaan asia parane.
Mieheni mukaan olen tekojeni takia "ehdonalaisessa" ja kortit ovat minun kädessäni. Kun sitten lähestyn häntä hän nöyryyttää mua lisää sanomalla että älä esitä tai että ajoitus on väärä, aivan kun hän ei edes haluaisi minkään muuttuvan. Haluan häntä vielä mutta tämä rassaa ihan kauheasti; tietenkin suhde muuttuu eikä alkuaikaa saa koskaan takaisin; niin paljon on tapahtunut. Mutta intohimoon uskon, solmut pitäis vaan saada auki mutta tuntuu että yksin tai kahdestaankaan se ei onnistu..
Mieheni on monessa asiassa todella ihannemies, luotettava, raitis jne mutta asenteissaan ja tunteissaan täysin ehdoton. Hänen mielestään olen tehnyt aviorikoksen ja sillä selvä; jos yritän puhua niin hän sanoo että "sulla on selitys joka asiaan" eli puolustautua ei saa. Hän ei nää asiaa osana yhtä isoa kokonaisuutta, ei nää että minäkin kärsin ja kovasti, koska HÄNTÄ on loukattu nyt.
Olen niin väsynyt enkä tiedä, mitä tehdä...
Olemme olleet vasta vajaa kolme vuotta naimisissa, tosin menimme naimisiin tunnettuamme toisemme about puoli vuotta eli varsinainen toiseen ihmisen kunnolla tutustuminen on tapahtunut tämän liiton aikana. Mieheni on ollut aikaisemminkin avioliitossa, joka loppui noin vuosi ennen kuin me tavattiin; suhde exään vaikea, liitosta murrosikäinen tytär.
Yritimme heti alusta asti yhteistä lasta, ja kun vuosi oli mennyt hakeuduimme kalliisiin hoitoihin jotka eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Viime syksynä minulla oli aivan alkuraskauden keskenmeno. Emme koskaan hakeneet apua henkisellä puolella tähän asiaan, jälkiviisaus ei mitään auta mutta kyllä olisi kannattanut. Hoidoilla ja lapsen "tekemisellä" oli lisäksi huono vaikutus seksielämäämme kun kaikki tapahtui kalenterin mukaan, myös eri hormonilääkitykset olivat niin henkisesti kuin fyysisestikin mulle tosi raskaita. Joka kuukautinen pettymys oli suuri.
Viime pikkujouluna olin työporukan kanssa laivalla ja join liikaa. Tämän seurauksena suutelin tanssilattialla itselleni täysin vierasta miestä. Humalasta selvittyäni alkoi huono omatunto kalvamaan, aloin roikkua öisin netissä, keskustellen erilaisten ihmisten kanssa ja tein sen virheen että kerroin itsestäni liikaa; työpaikalleni tupsahti mielenterveysongelmainen mies ja vain vähän sen jälkeen eräs kaupunkiimme tullut ulkomaalainen mies alkoi käymään mua katsomassa. Kenestäkään näistä en ollut todellakaan kiinnostunut; jälkimmäisen näin kerran työajan ulkopuolella kun hän tuli kadulla vastaan ja pyysi ottamaan itsestään valokuvan.
Kerroin näistä eräänä yönä miehelleni ja sen jälkeen on kaikki mennyt vain alaspäin. Hänen mielestään olen liehitellyt muita miehiä ja tehnyt aviorikoksen suutelemalla toista miestä. En todellakaan tekoani puolusta enkä vähättele mutta en ole saanut häntä ymmärtämään omaa kantaani ja tunteitani tästä asiasta; häpeän mitä tein, en tunne koko miestä enkä ole hänen kanssaan missään tekemisissä, suutelimme kyllä mutta ei muuta. Toki onhan se raja ylitetty, en sitä tarkoita. Se oli väärin ja kadun sitä varmaan koko loppuelämäni.
Mieheni sanoo antaneensa anteeksi mutta se ei tunnu siltä. Seksistä on tullut suurin ongelmamme; hän haluaisi alkuaikojen huuman takaisin ja syyttää mua siitä että intohimo on hävinnyt. Syyt ovat kaikki minussa hänen mielestään. Meillä on seksiä vain noin 2-3 kertaa kuussa ja itse olen ollut kertoihin suhteellisen tyytyväinen, mielestäni laatu korvaa määrän, muuten meillä on lämpöä ja läheisyyttä sillä halaan ja pussailen miestäni päivittäin. Kyse ei ole suoranaisesti haluistani sillä kyllä minä haluan miestäni, mutta en niin usein kuin hän. Nämä ovat varmaan jokaisen liiton ongelma jossain vaiheessa, toinen haluaa enemmän kuin toinen. Silti mielestäni ongelma on "yhteinen" eikä huutamalla ja syyttelemällä ainakaan asia parane.
Mieheni mukaan olen tekojeni takia "ehdonalaisessa" ja kortit ovat minun kädessäni. Kun sitten lähestyn häntä hän nöyryyttää mua lisää sanomalla että älä esitä tai että ajoitus on väärä, aivan kun hän ei edes haluaisi minkään muuttuvan. Haluan häntä vielä mutta tämä rassaa ihan kauheasti; tietenkin suhde muuttuu eikä alkuaikaa saa koskaan takaisin; niin paljon on tapahtunut. Mutta intohimoon uskon, solmut pitäis vaan saada auki mutta tuntuu että yksin tai kahdestaankaan se ei onnistu..
Mieheni on monessa asiassa todella ihannemies, luotettava, raitis jne mutta asenteissaan ja tunteissaan täysin ehdoton. Hänen mielestään olen tehnyt aviorikoksen ja sillä selvä; jos yritän puhua niin hän sanoo että "sulla on selitys joka asiaan" eli puolustautua ei saa. Hän ei nää asiaa osana yhtä isoa kokonaisuutta, ei nää että minäkin kärsin ja kovasti, koska HÄNTÄ on loukattu nyt.
Olen niin väsynyt enkä tiedä, mitä tehdä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
En osaa sanoa varmaan mitään rakentavaa.
Mutta älä itseäsi syyllistä.
Miehesi tekee tyhmästi kun nöyryyttää sinua, sekstailee vain kun hänelle sopii, kun hän tekee aloitteen.
Ota mieheesi vähän etäisyyttä. Kerää syksyksi itsellesi harrastuksia. Mutta älä tee häntä mustasukkaiseksi.
Kaikki tekee virheitä. Jokainen meistä. Ei ole oikeaa aikaa mennä naimisiin, te nyt vaan menitte aika hätäisesti- mutta mitä sitten.
Annat kenties miehille "vääriä signaaleja", olet liian kuunteleva/osaanottava. Olet sellainen ja sillä selvä. Jos muut käyttävät kiltteyttäsi hyväksi niin sitten voi ajatella että voisit vähän, ihan vaikka vaan pikkasen rakentaa muuria.
Olen samaa mieltä edellisen vastaajan kanssa. Teit virheen ja korjasit asian niin hyvin kuin pystyit kertomalla siitä miehellesi ja pyytämällä anteeksi.
Minun mielestä vain tasa-arvoinen suhde toimii pidemmän päälle, jossa kumpikin kunnioittaa ja arvostaa toista. Nyt miehesi kunnioitus on tainnut järkkyä, etkä saa sitä takaisin ellet kunnioita itseäsi. Joten nokka pystyyn, pimu ;) Tehtyä et saa tekemättömäksi, voit vaan todeta että olet ongelman hoitanut niin hyvin kuin voit, ja ottaa opiksesi. Eikä tuo nyt minusta niin kamala virhe ollut, olen tehnyt pahempia ja hengissä olen edelleen.
Miehesi ei näköjään kestä että selittelet tapahtunutta, hänelläkin on paha olo ja ehkä tarve pikkasen rangaista sinua. Kun juttelette asiasta, sano vaan että se oli väärin minkä teit, ja että nyt tiedät miten pahalta se jälkeenpäin tuntuu, joten olet oppinut sen verran ettet enää tee samaa virhettä. Kadu aidosti, mutta näytä samalla miehellesi että olet silti kunnioituksen arvoinen, älä selittele. Äläkä anna hänen talloa sinut. Siitä nimittäin on vaikeampaa nousta.
Kun olette päässeet tämän kriisinne yli, seksikin alkaa sujua paremmin, usko pois :)
Harhailit hyvin vähän ja huomasit kaikki väärät suuntasi hyvin varhaisessa vaiheessa. Sitten halusit olla emotionaalisesti lähellä miestäsi ja kerroit hänelle nämä sinua ahdistaneet asiat. Tottakai mustasukkaisuus on luonnollista, mutta sen lisäksi hän voisi oikeastaan olla iloinenkin ja kiitollinen osoittamastasi luottamuksesta ja läheisyyden tarpeesta, Et tosiaankaan ole tehnyt mitään mitä ei pitäisi voida antaa anteeksi jos muuten asiat ovat hyvin.
Jos kuitenkin vähänkin tunnet, että nämä pienet jutut olivat merkki siitä, että todella etsit jotain muuta, niin tarkastele tätä asiaa rehellisesti itsesi kanssa ja hyväksy se itsessäsi. Voihan olla että todella ansaitset vähän enemmän ymmärrystä ja lämpöä. Jos ei sitä tältä mieheltä tule, niin sitten ehkä rohkeasti katsomaan totuutta silmiin.