Kerronpa oman tarinani. Tavattiin reilu vuos sitten, rakastuttiin. Muutettiin yhteen, muutin suoraan vanhempien luota kultani luo(täytän 20 kohta), äkkkiä huomasin, meillä oli todella yhteinen koti, kissatkin tuli hommattua. Poikaystäväni juo aika paljon, mutta olen
sen jotenkin aina ymmärtänyt, että raskas työ raskaat huvit, se käy pari kertaa viikolla kaverinsa kanssa parilla, ja viikonloppusin usein otetaan.(mulla lisääntynyt huomattavasti nyt)Sai vakituisen työn tästä ihan läheltä, kaikki on silleen ok, rakkaani on huomaavainen, rehellinen, hellä ja kiltti, vaikka se ottaa koskaan ei ole väkivaltainen.
Olen nyt ajautunut tilanteeseen, jossa saan asunnon työni kautta, ja ajattelin ottaa sen. Olen valvonut koko yön miettinyt miten jaksan eron, nämä tavarat kaikki yhteinen pitää jättää.. Mieheni ei juurikaan sano mitää, sanoin että haluan ottaa etäisyyttä, miettiä vielä olen nuori..
Vaikka edellä sanoin että ymmärrän ottamisen, en kuitenkaan sitä sisimissäni hyväksy, en halua olla justiina joka kieltää kaiken, mies päästää sitten minuakin kun haluan lähteä. Unta ei tullut tippaakaa, saan itkuraivareita ja ahdistun heti kun meillä menee huonosti, syytän itseäni etten ole tarpeeksi tiukka. Jos korotan ääntäni, mies ei jaksa kuunnella vaan menee toiseen huoneeseen.
Meillä on nätti koti, viihdyn, tämä on yhes rakennettu. Mietin miten selviän rahallisesti. pelkään että mieheni alkaa juomaan ja rällästämään. Joskus se sanoi että se on kokonaan poikki, ettei edes ystävyyttä, jos eroamme. En haluais menettää häntä kokonaan. On ihanaa kun se ottaa kainaloo ja paijjaa päätä kun on huono päivä. Miten jaksan yksin??? Muutan eri puolelle hesaa, mut olen töis lähel poikaystävääni.. en tiedä, maailma kaatuu päälle...
Olen oppinut tässä suhtees todella paljon, kävin läpi henkisen kriisin, ahdistuin, ja välillä ahdistaa edelleen. Mietin miestäni jonkun muun kanssa, tiedän että se saa uuden heti kun haluaa, mutta tuntuu että sen kiltteys tekee kaikesta niin ihanaa..
Tajuan että olen yksin tän päätöksen kanssa.. Kiitos kun luitte, kirjotelkaa kokemuksia.. Onneksi on kesäloma, ei tarvitse työtä tähän tunnemyllerrykseen.. Katson tässä meidän yhteistä kuvaa ja nallea jonka se on ostanut, ehkä se on sittenkin tehtyt mun sokeaksi ja lahjonut rakkautee...
sen jotenkin aina ymmärtänyt, että raskas työ raskaat huvit, se käy pari kertaa viikolla kaverinsa kanssa parilla, ja viikonloppusin usein otetaan.(mulla lisääntynyt huomattavasti nyt)Sai vakituisen työn tästä ihan läheltä, kaikki on silleen ok, rakkaani on huomaavainen, rehellinen, hellä ja kiltti, vaikka se ottaa koskaan ei ole väkivaltainen.
Olen nyt ajautunut tilanteeseen, jossa saan asunnon työni kautta, ja ajattelin ottaa sen. Olen valvonut koko yön miettinyt miten jaksan eron, nämä tavarat kaikki yhteinen pitää jättää.. Mieheni ei juurikaan sano mitää, sanoin että haluan ottaa etäisyyttä, miettiä vielä olen nuori..
Vaikka edellä sanoin että ymmärrän ottamisen, en kuitenkaan sitä sisimissäni hyväksy, en halua olla justiina joka kieltää kaiken, mies päästää sitten minuakin kun haluan lähteä. Unta ei tullut tippaakaa, saan itkuraivareita ja ahdistun heti kun meillä menee huonosti, syytän itseäni etten ole tarpeeksi tiukka. Jos korotan ääntäni, mies ei jaksa kuunnella vaan menee toiseen huoneeseen.
Meillä on nätti koti, viihdyn, tämä on yhes rakennettu. Mietin miten selviän rahallisesti. pelkään että mieheni alkaa juomaan ja rällästämään. Joskus se sanoi että se on kokonaan poikki, ettei edes ystävyyttä, jos eroamme. En haluais menettää häntä kokonaan. On ihanaa kun se ottaa kainaloo ja paijjaa päätä kun on huono päivä. Miten jaksan yksin??? Muutan eri puolelle hesaa, mut olen töis lähel poikaystävääni.. en tiedä, maailma kaatuu päälle...
Olen oppinut tässä suhtees todella paljon, kävin läpi henkisen kriisin, ahdistuin, ja välillä ahdistaa edelleen. Mietin miestäni jonkun muun kanssa, tiedän että se saa uuden heti kun haluaa, mutta tuntuu että sen kiltteys tekee kaikesta niin ihanaa..
Tajuan että olen yksin tän päätöksen kanssa.. Kiitos kun luitte, kirjotelkaa kokemuksia.. Onneksi on kesäloma, ei tarvitse työtä tähän tunnemyllerrykseen.. Katson tässä meidän yhteistä kuvaa ja nallea jonka se on ostanut, ehkä se on sittenkin tehtyt mun sokeaksi ja lahjonut rakkautee...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Samassa tilanteessa olen kanssasi melkolailla.
Itsekin päätin ottaa eilen työn kautta järjestyneen asunnon ja muutin avomieheni luota toiselle puolelle Helsinkiä.
Kahden vuoden seurustelu päättyi ja nyt alkaa pelottava epävarma aika yksin, pienen koirani kanssa. Yhteiseloa kesti huhtikuusta saakka, eikä se ikinä oikein asettunut aloilleen. Minuakin pelottaa, sillä poikakaverini on todella kiltti ja kunnollinen, mutta välillä turhauttavan lapsellinen. Jotenkin en osannut rauhoittua koskaan hänen kanssaan, ahdistuin todella kovasti että emme osanneet keskustella minulle tärkeistä asioista. Kriisitilanteiden jälkeen tuntui aina ihanalta jatkaa yhdessä, painautua toisen lähelle ja uskoa parempaan. Mutta hyvät hetket ei kuitenkaan riittäneet korvaamaan huonoja, en kokenut huikaisevaa onnentunnetta niiden kautta.
Koin myös kovan henkisen kriisin, itsetuntokriisin tässä suhteessa. vertasin itseäni poikakverini ex-tyttöystävään, joka teki minusta sairaan ahdistuksesta. Poikakaverini ei osannut auttaa minua ollenkaan. Koin jääväni ulkopuolelle.
Ehkä me olemme vaan kaksi niin erilaista ihmistä, jotka maailma kuljetti rinnakain oppimaan jotain toisiltaan. Matkan jakajiksi meistä ei kuitenkaan ollut, myrskyä oli liikaa.
Asunnon saan perjantaina. Vielä tänä iltana ja huomenna saan katsella kattoasuntomme ikkunasta pimenevän kaupungin ylle syttyviä valoja ja heittäytyä tunteeseen. Usko huomiseen kuitenkin jäi.
Luota vain sinäkin siihen että kaikki varmasti järjestyy. Olet vain matkustajana tässä elämässä joka vie sinua eteenpäin, kohti määränpäätä joka vielä eteesi tulee. Kannattaa kuunnella sisintään, niin vaikeaa kun se onkin. Se mitä tunnet juuri nyt on rehellisintä sinua, vaikka jokaisessa meissä elääkin valtava läheisyyden kaipuu.
Ystäväni, joka kuoli auto-onnettomuudessa tammikuussa sanoi minulle aina "Love goes beyond it all". Rakkaus ylittää kaiken, ja se löytää sinut, vaikka sitä välillä väistelisitkin. Mikään todellinen, säilymisen arvoinen elämässä ei koskaan häviä. Luota siihen.
Minulla eroamisprosessointi myös päällä mutta eri syistä. Olen 33v mies. Voin vain sanoa että erot eivät ainakaan iän myötä mitenkään helpotu - itseasiassa ne vainvaikeutuvat potenssiin 10. Kuvaamasi tuntemukset, masennuksen tunteet ja koko se sekamelska päässä ei ole yhtään sen erilaisempi kun on 33v - ja mikäli yhtään tunnen vanhempiani, niin asia ei muutu mihinkään myöskään 64 vuotiaana.
Tuollainen parikymppinen nuori nainen kuin sinä on jo henkisesti täysin kypsä. Toisaalta tiedän jo omasta takaa että miehillä se kypsyminen tapahtuu noin 5 vuotta myöhemmin. Tämä taitaa olla jo ihan lääketieteeellinenkin totuus. Tämänkin kautta tuo teidän elämänkatsomus saattaa olla aika erilainen...
Mun pointti on oikeastaan vain se että vaikealta tämä tuntuu minustakin. Ainut ero sinun ja minun välillä on se että minä olen ehkä näiden 13 vuoden aikana ehtinyt rakentaa jonkinlaisen "turvaverkon" johon alan tässä pikkuhiljaa valumaan. Toisaalta taas sinulla on aikaa ja vain taivas kattona kun minä taas alan olemaan jo "vanha".
20 v nainen ei ole henkisesti kypsä!!!
kyllä on! Tai onko se nyt sitten 22v tai 19v... Mutta noin parikymppinen on henkisesti jo niin kypsä kuin voi tulla - ääritapauksia tietty löytyy.
Mutta KOKEMUSTA puuttuu vielä rutkasti!
Älä sekoita näitä kahta asiaa keskenään!
voin sanoa että olen, olen kypsempi kuin 25 vuotias mieheni..