Nyt olen sen huomannut, että harvemmin on liian kilttejä puolisoita. Jokaisessa avioliitossahan tulee ristiriitatilanteita ja riitaa, kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän vaikeita:).
Näillä ns."liian kilteillä" puolisoilla voi olla todella paljon torjuttua vihaa, joka tulee esille nälvimisenä ja moittimisena, ei varsinaisena riitelynä.
Kun taas se puoliso joka alkaa huutamaan pahaaoloaan ja vihaa, saa pahan ihmisen leiman. Yhtä raskasta se on jos joka päivä hieman piikitellään vaikkakin tiedostamattomasti. Ja sitten se joka aloittaa raivoamisen saa kaiken syyllisyyden niskaansa, kun hän on niin kauhea ihminen, että huutaa ja riitelee. Toinen on itse täydellisyys, kun koskaan ei riitele.
Olen itse se vittumainen paha riitelijä, huutaja. Puolisoni taas "lempeä ja empaattinen" omasta mielestään. Näinhän asia voi helposti monissa suhteissa päälle päin näyttää, kun moni ei halua tutkia omaa sisintään rehellisesti.
Mutta, mutta näennäisen "hyvyytensä" pinnan alla puolisollani oli aivan yhtä vihainen kuin minäkin. Hänen vihansa tuli esiin moittimisena ja etäisyytenä. Ei koskaan tullut tunnetta, että hän arvostaa ja ihailee minua. Menetin itsetuntoni aivan täysin, kävin täysin pohjalla, kun ajattelin olevani täydellisen hirveä ihminen, kuten hän sanoi. Silti hän sanoi rakastavansa minua ja meille yhteisen elämän.
Olen luonteeltani eläväinen ja hieman impulsiivinen. Puolisoni taas vaati etten saa olla sellainen, minun pitää miettiä aina kauan asioita ennen kuin voin niitä hänelle sanoa, etten vain loukkaa häntä. Se oli raskasta, minä kielsin minuuteni, tunsin itseni entistä huonommaksi, olen siis paha, viha on pahaa, näin minusta tuntui. Viha on pahaa vain jos se kielletään, jos kanavoidaan hedelmällisesti, siitä tulee rakentava voima. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys.
Hänellä oli aika ajoin tarve pitää minut tasapainottomana, vaikka hän tiesi miten paljon siitä kärsin. Olen todella hellyydenkipeä ja tarvitsin aika paljon vakuutteluja, että hän rakastaa. Kuitenkin hän piti minua koko ajan epävarmuudessa, antoi välillä hellyyttä ja rakkautta sen verran, että mielenkiintoni säilyi. Mutta ratkaisevalla hetkellä, kun kyse on sitoutumisesta ja lupautumisesta, hän otti ratkaisevan etäisyyden jatkuvien moitteiden avulla. En koskaan tuntenut pääseväni lähelle häntä, mutta sisimmässäni tuntui, että hän torjuu minua jotenkin.
Näin puolisoni kaikessa vain hyvänä ja ahkerana, uhrautuvaisena ihmisenä. Nyt tajuan, että hänhän valitti parin vuoden ajan päivät pitkät ankeasta työstään, ja minä jaksoin kuunnella. Ajattelin, että kyllä hän on ihmeellisen ahkera ja hieno ihminen kun jaksaa tehdä noin epämiellyttävää työtä. Hän ei kylläkään tehnyt tikkua ristiin sen eteen, että hankkisi miellyttävämpää työtä. Minun osanani oli aina ymmärtää ja kehua ja jos suutuin, minä olin paha.
Monesti hän valitti, etten kehu häntä koskaan. Pidin ihan paperilappua esillä jonne merkitsin kehut joita hänelle päivittäin osoitin. Kyllä kehuja oli paljon enemmän kuin haukkuja. Hän vain suodatti jostain syystä kehut pois ja näki, että minä vain haukun. Rakastin häntä, mutta tunsin oloni täydellisen turhautuneeksi. Kommunikointi jotenkin aina tyssäsi.
Jos yritin kehua niin hän aina mitätöi kehuni. Jos kehuin häntä hän sen useimmiten mitätöi, että "kyllähän sinä nyt kehut, mutta aina sinä vain haukut". Tämä loukkasi pahasti minua, olenko niin paha, että aina vain haukun? aloin kirjoittamaan ylös päivittäin mitä minä sanoin, haukuinko tosiaan niin paljon, en ainakaan merkintöjeni mukaan.
Jotenkin tuntuu, että puolisoni ylläpitää kielteistä minäkuvaa todella vahvasti. Hän vaikuttaa monesti sulkeutuneelta, mutta sanoi rakastuneensa minussa juuri siihen, että tunnen voimakkaasti.
Minusta tuntuu, että hän on halunnut puolison joka murtautuu tunne-esteiden läpi, koska hän ei salli itselleen vihantunteita. Ilmankos hän onkin ollut masentunut ja moittinut minua.
Minä tietysti hätääntymään, että hän hylkää minut kuin noin moittii. Elin täydellisessä hajottavassa epävarmuudessa ja aloin olla mustasukkainen. Siitähän hänelle tietysti tuli tunne, että rajoitan ja tukahdutan. En todellakaan ole mikään kyttääjä vaan halusin meille yhteistä aikaa enemmän. Kun sitä ei nyt niin hirveästi ole ollut.
Noh. Onpas tämä sotku. Itsehän olen liian panikoiva, että toinen jättää, siitä minun pitäisi päästä irti. Minulla on pahoja kokemuksia jätetyksi tulemisesta, hätäännyn helposti sisimmässäni,kun minua moititaan ja haluaisin vain selvittää mikä mättää. Mutta tässä suhteessa se on aika vaikeaa,kun toinen lähettää niin ristiriitaisia viestejä.
Olen kysynyt, että mitä hän tarvitsee ja haluaa. En ole ajatustenlukija ja se on raskasta, kun toinen ei puhu tarpeistaan. Kyllähän sen olen ymmärtänyt että temperamenttimme on erilainen, mutta minua ahdistaa aina olla aloitteentekijän roolissa. Sitten alan jo vaatimaan, että puhuisi tunteistaan, kun joku ihan selvästi kenkää puristaa , mutta toinen vain vetäytyy entistä syvemmälle.
Tuntuu, että olen ollut auttajan roolissa. Olen halunnut saada pois sen pahan möykyn mikä toista ahdistaa. Sitten olen hätääntynyt kun toinen vain vetäytyy yhä kauemmas.
Niin olen lukenut, että meillä ihmisillä on tapana valita elämänkumppani, joilla on ominaisuuksia, jotka ovat lapsuudessa tuottaneet paljon ahdistusta meille itselleen.
Huomasin vain , että kumppanillani on yllättävän paljon samoja ominaisuuksia kuin isälläni. Hiljainen, vetäytyvä ja torjuva. Olenkohan yrittänyt korjata itseäni eheäksi tämän puolison kanssa, kun lapsena koin tulevani hyljätyksi ja torjutuksi. Menee aikamoiseksi analysoinniksi...
Olen huomannut, että hänen identiteettinsä on perustunut olemalla passiivinen ja kiltti. Minulla taas kapinoiva ja vihainen. Vastakkaiset luonteenpiirteet ovat saman haavan parantamisyritystä. Olemme ratkaisseet ongelman vastakkaisilla tavoilla, siksi varmaan silti vedämme toisiamme puoleen. Voimme eheyttää toisiamme.
On tämä elämä kummaa. Noh enpä enempää viitti kirjoittaa. Kaitpa tämä tästä jotenkin sutviutuu
Puhumattomuus tuntuu minusta uhkaavalle.
Näillä ns."liian kilteillä" puolisoilla voi olla todella paljon torjuttua vihaa, joka tulee esille nälvimisenä ja moittimisena, ei varsinaisena riitelynä.
Kun taas se puoliso joka alkaa huutamaan pahaaoloaan ja vihaa, saa pahan ihmisen leiman. Yhtä raskasta se on jos joka päivä hieman piikitellään vaikkakin tiedostamattomasti. Ja sitten se joka aloittaa raivoamisen saa kaiken syyllisyyden niskaansa, kun hän on niin kauhea ihminen, että huutaa ja riitelee. Toinen on itse täydellisyys, kun koskaan ei riitele.
Olen itse se vittumainen paha riitelijä, huutaja. Puolisoni taas "lempeä ja empaattinen" omasta mielestään. Näinhän asia voi helposti monissa suhteissa päälle päin näyttää, kun moni ei halua tutkia omaa sisintään rehellisesti.
Mutta, mutta näennäisen "hyvyytensä" pinnan alla puolisollani oli aivan yhtä vihainen kuin minäkin. Hänen vihansa tuli esiin moittimisena ja etäisyytenä. Ei koskaan tullut tunnetta, että hän arvostaa ja ihailee minua. Menetin itsetuntoni aivan täysin, kävin täysin pohjalla, kun ajattelin olevani täydellisen hirveä ihminen, kuten hän sanoi. Silti hän sanoi rakastavansa minua ja meille yhteisen elämän.
Olen luonteeltani eläväinen ja hieman impulsiivinen. Puolisoni taas vaati etten saa olla sellainen, minun pitää miettiä aina kauan asioita ennen kuin voin niitä hänelle sanoa, etten vain loukkaa häntä. Se oli raskasta, minä kielsin minuuteni, tunsin itseni entistä huonommaksi, olen siis paha, viha on pahaa, näin minusta tuntui. Viha on pahaa vain jos se kielletään, jos kanavoidaan hedelmällisesti, siitä tulee rakentava voima. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys.
Hänellä oli aika ajoin tarve pitää minut tasapainottomana, vaikka hän tiesi miten paljon siitä kärsin. Olen todella hellyydenkipeä ja tarvitsin aika paljon vakuutteluja, että hän rakastaa. Kuitenkin hän piti minua koko ajan epävarmuudessa, antoi välillä hellyyttä ja rakkautta sen verran, että mielenkiintoni säilyi. Mutta ratkaisevalla hetkellä, kun kyse on sitoutumisesta ja lupautumisesta, hän otti ratkaisevan etäisyyden jatkuvien moitteiden avulla. En koskaan tuntenut pääseväni lähelle häntä, mutta sisimmässäni tuntui, että hän torjuu minua jotenkin.
Näin puolisoni kaikessa vain hyvänä ja ahkerana, uhrautuvaisena ihmisenä. Nyt tajuan, että hänhän valitti parin vuoden ajan päivät pitkät ankeasta työstään, ja minä jaksoin kuunnella. Ajattelin, että kyllä hän on ihmeellisen ahkera ja hieno ihminen kun jaksaa tehdä noin epämiellyttävää työtä. Hän ei kylläkään tehnyt tikkua ristiin sen eteen, että hankkisi miellyttävämpää työtä. Minun osanani oli aina ymmärtää ja kehua ja jos suutuin, minä olin paha.
Monesti hän valitti, etten kehu häntä koskaan. Pidin ihan paperilappua esillä jonne merkitsin kehut joita hänelle päivittäin osoitin. Kyllä kehuja oli paljon enemmän kuin haukkuja. Hän vain suodatti jostain syystä kehut pois ja näki, että minä vain haukun. Rakastin häntä, mutta tunsin oloni täydellisen turhautuneeksi. Kommunikointi jotenkin aina tyssäsi.
Jos yritin kehua niin hän aina mitätöi kehuni. Jos kehuin häntä hän sen useimmiten mitätöi, että "kyllähän sinä nyt kehut, mutta aina sinä vain haukut". Tämä loukkasi pahasti minua, olenko niin paha, että aina vain haukun? aloin kirjoittamaan ylös päivittäin mitä minä sanoin, haukuinko tosiaan niin paljon, en ainakaan merkintöjeni mukaan.
Jotenkin tuntuu, että puolisoni ylläpitää kielteistä minäkuvaa todella vahvasti. Hän vaikuttaa monesti sulkeutuneelta, mutta sanoi rakastuneensa minussa juuri siihen, että tunnen voimakkaasti.
Minusta tuntuu, että hän on halunnut puolison joka murtautuu tunne-esteiden läpi, koska hän ei salli itselleen vihantunteita. Ilmankos hän onkin ollut masentunut ja moittinut minua.
Minä tietysti hätääntymään, että hän hylkää minut kuin noin moittii. Elin täydellisessä hajottavassa epävarmuudessa ja aloin olla mustasukkainen. Siitähän hänelle tietysti tuli tunne, että rajoitan ja tukahdutan. En todellakaan ole mikään kyttääjä vaan halusin meille yhteistä aikaa enemmän. Kun sitä ei nyt niin hirveästi ole ollut.
Noh. Onpas tämä sotku. Itsehän olen liian panikoiva, että toinen jättää, siitä minun pitäisi päästä irti. Minulla on pahoja kokemuksia jätetyksi tulemisesta, hätäännyn helposti sisimmässäni,kun minua moititaan ja haluaisin vain selvittää mikä mättää. Mutta tässä suhteessa se on aika vaikeaa,kun toinen lähettää niin ristiriitaisia viestejä.
Olen kysynyt, että mitä hän tarvitsee ja haluaa. En ole ajatustenlukija ja se on raskasta, kun toinen ei puhu tarpeistaan. Kyllähän sen olen ymmärtänyt että temperamenttimme on erilainen, mutta minua ahdistaa aina olla aloitteentekijän roolissa. Sitten alan jo vaatimaan, että puhuisi tunteistaan, kun joku ihan selvästi kenkää puristaa , mutta toinen vain vetäytyy entistä syvemmälle.
Tuntuu, että olen ollut auttajan roolissa. Olen halunnut saada pois sen pahan möykyn mikä toista ahdistaa. Sitten olen hätääntynyt kun toinen vain vetäytyy yhä kauemmas.
Niin olen lukenut, että meillä ihmisillä on tapana valita elämänkumppani, joilla on ominaisuuksia, jotka ovat lapsuudessa tuottaneet paljon ahdistusta meille itselleen.
Huomasin vain , että kumppanillani on yllättävän paljon samoja ominaisuuksia kuin isälläni. Hiljainen, vetäytyvä ja torjuva. Olenkohan yrittänyt korjata itseäni eheäksi tämän puolison kanssa, kun lapsena koin tulevani hyljätyksi ja torjutuksi. Menee aikamoiseksi analysoinniksi...
Olen huomannut, että hänen identiteettinsä on perustunut olemalla passiivinen ja kiltti. Minulla taas kapinoiva ja vihainen. Vastakkaiset luonteenpiirteet ovat saman haavan parantamisyritystä. Olemme ratkaisseet ongelman vastakkaisilla tavoilla, siksi varmaan silti vedämme toisiamme puoleen. Voimme eheyttää toisiamme.
On tämä elämä kummaa. Noh enpä enempää viitti kirjoittaa. Kaitpa tämä tästä jotenkin sutviutuu
Puhumattomuus tuntuu minusta uhkaavalle.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Uskomatonta tekstiä.Oletpa todellisen harvinainen puoliso.Et voi muuta kuin onnistua suhteessasi, kun vaan puolisosi hoksaa nuo samat asiat. Siitähän kaikessa on kyse,että me voisimme avata toistemme solmut ja traumat, joita olemme kukin saaneet enemmän tai vähemmän elämässämme.Ja sitten tukea ja auttaa toisiamme niitä purkamaan.Puhumalla ja ymmärtämällä.Uskon että juuri tälläinen asetelma kuvaa hyvin monia parisuhteita.Miten oletkaan osannut noin taitavasti nähdä asioihin syitä ja taustaa.Tuohon on helppo uskoa.Onnittelut sinulle!Olet tosi arvokkaalla tiellä!!!Hyvää jatkoa ja toivon todella että te puolisonne kanssa löydätte tasapainoisen, hyvän,toisianne ymmärtävän ja tukevan yhteisen sävelen.
upea ja uskomattoman oikeaan osuva teksti.
Olet todella jo pitkästi matkalla omaan aitoon itseesi.
Eihän ton tekstin voi muuta kuin "allekirjoittaa".
että Me-lehdessä (tää ei oo mainos)olisiko nyt ollut heinäkuun numerossa oli hyvä juttu vallankäytöstä parisuhteessa. Siinä kerrottiin, että myös vaikeneminen ja paikalta poistuminen yms. on vallankäyttöä ja manipulointia.
Kaikkien "kemiat" eivät vain sovi yhteen. Se ei ole kummankaan syy, tai sitten se on kummankin syy.
Jep, mutta jotain kemiaa ihmisissä on ollut, kun ovat menneet yhteen alunperin ja alkaneet seurusteleen.
Pintaa syvemmälle kannattaa katsoa. Ei se yhteiselo kellään ole helppoa vaikka ois kuinka hyvät kemiat.
Kyl must on kyseessä just toi, miten hyvin tuntee ja tiedostaa itsensä ja kumppaninsa auttaa pitkälle. Toi on hienoo, et ihmiset alkavat tutkia sisimpäänsä.
mulki o niin monta suhdetta takana et kyl toi kirjotus pisti miettimään. Vaikeaa uskoa, että on olemas sitä yhtä ainoaa oikeaa. Ihmisen omasta kasvamisesta siin on kyse.
Hei rikkirevitty
ihan hämmästelin , että milloinkas olen tuollaisen viestin kirjoittanut. Elämäsi tarina oli niin tuttua. Minulla on samanlaisen oloinen kiltti ja ei koskaan ei- sanaa käyttävä mies. Uharautuu mielellään ja sillä saa tunteen aikaan, että toiset on kiitollisuudenvelassa. Omat vanhemmat ja sukulaiset hän on nostanut jalustalle ja heihin ei voi kohdistaa minkäänlaista kritiikkiä. Ja jos jotain toistaa faktana, niin se on aina haukkumista. Eli toinen kääntää aina sen haukkumiseksi. Kaikkein pahin kommentti on ollut se, "taidat toivoa että ne kuolis pois ja olet katkera, kun sun vanhemmat ovat kuolleet". Joskus saatan ajatella synkissä mielissäni, että se onkin hänen toiveensa. Onhan idioottimaista, että aikuinen mies on vielä "vanhempiensa vallassa", ettei uskalla yhtään kommentoida eikä arvostella heidän tekemisiään. Asia on aina tulenkatkuinen ja arka asia, josta aina tulee riita ja silloin hyvä taas lähteä hakemaan tukea paikallisesta baarista.
Ja se hetki kun kaikki on hyvin, ollan vaikka yhdessä syömässä tai juomassa, tulee se tölväisy tai kommentti, jota ei olisi halunnut kuulla. Turha luulla, että avioliitossa vallitsisi harmonia, aina se loppujen lopuksi on kyse vallasta ja sen käytöstä. Toinen luulee, että toinen yrittää hallita ja sitten yritetään kaikin voimin saada se tunne, että minä se tässä hallitsen eikä tuo toinen. Miksi ihmeessä sen miehen maailmaan ei edelleenkään sovi malli tasa-arvoisesta liitosta tai että toinen voi suvereenisti hallita tuota aluetta ja toinen tuota. Siinä on pitkälti mallina omien vanhempien avioliitto. Tutustukaa uudet rakastuneet ihmiset toistenne vanhempiinne ja heidän avioliittokulttuuriin. Sieltä saa visioita tulevaan liittoonne kahdenkymmenen vuoden kuluttua, näin se vaan menee.
Hei,
tunnustaudun mieheksi, joka on käyttäytynyt ex-puolisoaan kohtaan juuri em. tavalla. Olen nyt 35-vuotias, ja nyt vasta alan herätä koko elämäni kestäneestä pahasta unesta, johon olen vajonnut jo lapsena. Yhden 5 vuotta kestäneen kihlasuhteen ja 10 vuotta kestäneen avioliiton onnistuin tyrimään olemalla "liian kiltti" ja etääntymällä tosielämästä. En ottanut vastuuta mistään, vaan olin vain. Avioliitostani jäi ex-vaimolleni 4 lasta, jotka nyt ovat elämäni keskipiste.
Isäni on ollut koko elämäni ajan dominoiva ja ylivaativa. Mikään ei ole hänelle kelvannut, eikä hän ole koskaan kiittänyt mistään. Jos jotakin hankittiin lapsuuteni perheeseen, se piti tehdä isältäni salassa, koska hän sai aina raivarit, poikkeuksetta. Se oli hänen elämäntapansa, jonka hän oli saanut perimän siirtona omalta kylmältä isältään.
Äitini on aina tehnyt kaikki perheasiat isältä salaa, jotta isä ei suuttuisi. Hänellä on kuitenkin ollut jonkinlainen ote isän tekemisiin, ja hän on saanut isän tekemään haluamallaan tavalla jatkuvalla jankuttamisella ja sättimisellä. Hän vedätti isää valehtelemalla ja muuttamalla asioiden todellista laitaa. Hän myös valehteli minulle tietoisesti esimerkiksi omasta lapsuudestaan, todennäköisesti suojatakseen minua ikäviltä asioilta, mutta kun asiat tulivat muuta kautta ilmi, tunsin tulleeni petetyksi äitini kautta.
Minä en tässä mitään ihmeellistä pienenä ymmärtänyt, vaan muutuin hiljaiseksi ja kiltiksi. Ainoa tapa olla perheessä oli olla hiljaa ja myöntyä kaikkeen ja tehdä kaikki aina salaa, ja tarvittaessa valehdella, jotta pääsisin kiipelistä. Oman yksityisyyteni varjeleminen oli tärkein asia. Isäni esimerkiksi piti oikeutenaan avata minulle tulleita kirjeitä ja lukea niitä. Varhaisteini-iässä tämä oli suurin mahdollinen loukkaus, kun aloin kirjoitella tyttöjen kanssa.
Kun lopulta muutin pois kotoa opiskelemaan, ei minulla ollut mitään käsitystä siitä, miten lapsuuteni vaikuttaisi tuleviin seurustelusuhteisiini. Kuinka ollakaan, ne kaikki päätyivät siihen, että vetäydyin itsekseni, varjelin yksityisyyttäni, tein omiani, ja olin etäinen ja näennäisesti "kiltti". Samalla laiminlöin kaikki velvollisuuteni hoitaa suhteita, valehtelin ja lopuksi petin. Missään vaiheessa en tuntenut itseäni onnelliseksi.
10 vuotta kestänyt avioliittoni ja sen päättyminen eroon sai minut lopulta heräämään. On raskasta huomata miten paljon ongelmia sisälle on kertynyt. Olen "kiltteydelläni" saanut paljon ystäviä, mutta olen myös samalla peittänyt heiltä todellisen minäni ja kaikki ongelmani. Oikeastaan minulla ei ole yhtään ystävää, joka tuntisi sisimpäni. Olen tässä maailmassa entisten ystävieni ympäröimänä aivan yksin, ja se on täysin oma syyni.
Suosittelen kaikille niille, jotka ovat edes vähäisessä määrin kiinnostuneita itsensä ja parisuhteensa kehittämisestä ja valmiita tarttumaan lapsuuden traumoihin lukemaan seuraavat kirjat:
Antti Pietiäinen: Tunne, antitunne, perimä
Tommy Hellsten: Saat sen mistä luovut
ja
Lähelle on pitkä matka
Noissa kirjoissa keskitytään paljon lapsuuden traumojen esiintuloon aikuissuhteissa. Hämmästyin todella, miten paljon olin raahannut isäni ja äitini elämäntapaa mukanani kaikki nämä vuodet.
Vapautuminen menneisyyden haamuista ei ole helppoa. Käyn säännöllisesti terapiassa, jossa käsitellään lapsuuttani, jotta onnistuisin joskus tulevaisuudessa ihmissuhteessani. Toisinaan elämä tuntuu todella raskaalta.
Yksi asia pitää vielä mainita. Jotenkin asia on niin, että terapiaan ei voi ketään pakottaa. Sinne on oltava oma halu ja toivo tulla paremmaksi. Tuo halu yleensä vain syttyy liian myöhään, sitten kun kriisi on jo täysillä päällä. Terapialle pitäisi antaa mahdollisuus jo aikaisemmin, jos se suinkin käy päinsä.
Onnea ja menestystä. Itse opettelen nyt aivan uusia elämän askeleita. Olen joka-toinen-viikonloppuisä, ja tällä hetkellä tuntuu, että kuolen siihen. Mutta jaksan uskoa tulevaisuuteen.
Olet todella hienosti huomannut nämä asiat, joita ei useinkaan edes mietitä. Itse olen näitä miettinyt, mutta en ole saanut kiinni langanpäästä,josta lähtisin vyyhtiäni purkamaan.Ja rahaa minulla ei ole lähteä psykoanalyyseihin tai miten sinä pääsit terapiaan?
Itselläni on hyvin samankaltainen tilanne ollut kotona kuin sinullakin.Olen vain eri sukupuolta.Mutta olen ottanut samanlaisen"roolin" kuin sinä."Kiltti ja huomaamaton".
Olen iloinen että sinä olet päässyt jo noinkin pitkälle.Muista ettei se tie ole mitenkään nopea ja kärsivällisyyttä tarvitaan siispä älä ikinä lannistu hyvin alkaneesta etsinnästäsi omaan itseesi.Saa nähdä, milloin minä herään,oikeasti.
Tästä aiheesta suosittelisin sellaista kirjaa jonka on kirjoittanut Anna-Liisa Valtavaara ja jonka nimi on "Kiltteydestä kipeät". Luin sen itse just ties minkä impulssin perusteella, vaikken ollut ajatellut yhtään että minua liika kiltteys paljonkaan ainakaan aikuisena olisi vaivannut. Ja kas: sieltähän löytyi silti minä. Hyvin avartava ja valaiseva kirja. Laajasti ottaen "liiasta kiltteydestä" on aina kysymys kun alamme peittää jotain olennaista itsestämme, jotta pärjäisimme, jotta emme tulisi hylätyiksi jne. emmekä uskalla olla ihan aitoja itsejämme, vaan jotain olennaista on piilossa. Olen ihan viime aikoina huomannut, että ulospäin monet hyvinkin itsevarmat ihmiset kantavat tätä piiloutumistautia, ehkä me kaikki jotenkin.
Minua jäi vaivaamaan, miksi olet onneton jokatoinenviikonloppuisä. Etkö voi tehdä niistä viikonlopuista ihania, onnen täyttämiä, nauti niistä. Vaivaako sinua, että olet vain joka toinen viikonloppu lasten kanssa? Jos näin, järjestä, että näet heitä useammin. Auta exääsi pitämällä lapsia, jotta ex saisi omaa aikaa. Näin et yritä viedä lapsia vaan autat häntä lasten hoidossa.
Piti kysyä vaimoltani, oletko kirjoittanut tuon tarinan? Oli pakko lukea se hänelle. Paria seikkaa lukuunottamatta täsmää täysin.
Tunsin pakottavaa tarvetta vastata. Ainakin kertoa, että ette ole maailman ainoita ihmisiä vastaavassa tilanteessa. Nyt kun mietin, niin meitähän voi olla vaikka kuinka paljon? Se ei tietenkään tuo lohtua kummallekkaan meistä.
Tilanne on osaltani jo karannut käsistä, mutta onhan tulevaisuus, toivottavasti.
Luulen, että ei miehesi ole oikeasti niin "paha" miltä asia näyttää. Miehet ovat oikeasti erilaisia kuin naiset, ei se näköjään ole keksittyä. Mielestäni kaikkeen löytyy selitys, jos niitä etsitään. Esimerkiksi koska mies ei itse tarvitse niin paljon hellyyttä, niin hän ei oikeasti sitä YMMÄRRÄ antaa, vaikka vaimo sitä kipeästi tarvitsee. Kova työtaakka tulee helposti purettua vaimoon, vaikka ei sitä haluaisi tahallaan tehdä. Jos miehesi kokee esim. lapsuudestaan vanhempien vuoksi, että kun tapellaan, niin silloin on "piru irti". Tottakai hän välttelee samankaltaisia tilanteita, eikä luultavasti ymmärrä sitä itsekkään.
Jos ammattiauttajien apu on vielä käyttämättä, kannattaa se kortti katsoa, eihän siinä ainakaan voi hävitä mitään.
Toivottavasti asiat selkenevät!
T. Matti
turhaa jorinaa. annan toisen olla sellainen kuin on, itse olen sellainen kuin olen. toinen reuhaa, itse en, en kiella tunteita toiselta enka itselta, otan rauhallisesti asiat kun toinen kiipeilee sienilla. se on vapautta molemmille. toista ei voi eika saa muuttaa, kukin muuttuu kuitenkin ajan kanssa.