Muutimme vaimoni kanssa asumaan erilleen vuoden alussa, mietiskelemään hieman asioita. Olemme olleet yhdessä 13 vuotta, joista neljä vuotta naimisissa ja meillä on 2 lasta. Minä olen 29 vuotta ja vaimoni 27, joten aloitimme seurustelun varsin nuorina.
Kyllähän meillä jo aiemminkin oli ongelmia, mutta ei mitään ylipääsemätöntä, ja jokaiseen suhteessa kai ongelmiakin on. Viime syksynä kuitenkin ongelmat kärjistyivät, vaimoni alkoi olla yhä enemmän poissa kotoa, perjantai-illan pelireissut alkoivat venyä pitkälle yli puolenyön ja muutenkin alkoi tulla yllättäviä ”hautausmaallakävelyreissuja”. Aloin epäillä että vaimollani on ehkä jotain vispilänkauppaa työkaverinsa kanssa. Epäilyt vain vahvistuivat kun hän jäi kiinni valehteluista ja sain kuulla että hän oli käynyt tämän miehen luona vaikka oli muuta väittänyt. Pari kertaa vaimoni yöpyikin miehen luona vaikka sanoi menevänsä ystävänsä luoksi. Asumme pienellä paikkakunnalla joten sana leviää varsin nopeasti.
Vaimo vakuutti kerta toisensa jälkeen, että epäilen aivan turhaa, he ovat vain ystäviä. Viimein hän sanoi että hän ei jaksa enää epäilyjäni vaan haluaa miettiä asioita ja toivoisi että etsisin väliaikaisen asunnon itselleni. Vuoden alussa sitten muutimme erillemme. Sen jälkeen nuo tapaamiset tihenivät ja vaimoni jäi yhä useammin kiinni valheesta. Viimeinen pisara oli se kun he majoittuivat työpaikan seminaarimatkalla samaan huoneeseen, vaikka siellä oli varattu yksittäisiä huoneita naisille. Vaimo sanoi että heidän oli pakko mennä samaan huoneeseen kun esimies oli niin määrännyt. Kysyin suoraan häneltä että onko heillä suhde ja sain taas kuulla että he ovat vain ystäviä ja epäilen aivan turhaa, mietitään asiaa vielä hetki ja katsotaan jos vaikka palattaisiin yhteen. Seuraavalla viikolla postiluukusta kolahti yllättäen ilmoitus, että vaimo hakee eroa.
Isku oli minulle kova ja tietysti kysyin että mistä päätös johtuu. Vaimo sanoi että hän ei enää jaksa kun minä jatkuvasti epäilen hänellä olevan suhde tähän mieheen, he ovat vain ystäviä, ”hän ei enää halua tulla päähänpotkituksi, hänellä on nyt oma elämä”. No aikani asiaa pohdiskelin, itkeskelin ja kävin juttelemassa psykologin kanssa ja tajusin etten asialle voi mitään. Jos hänellä on suhde tähän mieheen, se ei minulle kuulu. Nyt olen siitä päässyt yli ja olen sanonut asiasta monta kertaa vaimolleni että ei hänen tarvitse salata enää niitä reissuja ja menoja, sillä kuulen niistä kuitenkin jossain vaiheessa pojilta. Haluaisin unohtaa menneet kaunat ja olla hänen ystävänsä. Vaimo ei kuitenkaan koskaan kuulemma voi antaa anteeksi sitä, että epäilin häntä. Toisaalta taas epäilykseni kyllä osoittautuvat oikeaksi… Nyt on ongelmana se, että vaimo ei halua olla missään tekemisissä kanssani ja rajoittaa kontakteja myös lapsiini, koska hänen ja poikien elämä ja tekemiset ei minulle kuulu. Meillä on lapsista yhteishuoltajuus ja pojat ovat joka toinen viikonloppu luonani. Kuinka siis saisin vaimoni uskomaan että minua ei enää kiinnosta hänen tekemisensä, vaan poikien asiat, jotka valitettavasti liippaavat läheltä häntä. Ei minusta välttämättä ole kovin kiva kuulla poikien suusta että äiti ei halua olla kanssani kun äiti tykkää toisesta, mutta hyväksyn sen ja hänenhän se valinta on. Alan olla jo epätoivoinen, en jaksa enää tapella vaan haluaisin olla ystävä. En jaksa sitä että minä olen se paha ja hän hyvä, ja minua voi kohdella kuin koiraa. Lopullinen ero astuu voimaan lokakuussa.
Kyllähän meillä jo aiemminkin oli ongelmia, mutta ei mitään ylipääsemätöntä, ja jokaiseen suhteessa kai ongelmiakin on. Viime syksynä kuitenkin ongelmat kärjistyivät, vaimoni alkoi olla yhä enemmän poissa kotoa, perjantai-illan pelireissut alkoivat venyä pitkälle yli puolenyön ja muutenkin alkoi tulla yllättäviä ”hautausmaallakävelyreissuja”. Aloin epäillä että vaimollani on ehkä jotain vispilänkauppaa työkaverinsa kanssa. Epäilyt vain vahvistuivat kun hän jäi kiinni valehteluista ja sain kuulla että hän oli käynyt tämän miehen luona vaikka oli muuta väittänyt. Pari kertaa vaimoni yöpyikin miehen luona vaikka sanoi menevänsä ystävänsä luoksi. Asumme pienellä paikkakunnalla joten sana leviää varsin nopeasti.
Vaimo vakuutti kerta toisensa jälkeen, että epäilen aivan turhaa, he ovat vain ystäviä. Viimein hän sanoi että hän ei jaksa enää epäilyjäni vaan haluaa miettiä asioita ja toivoisi että etsisin väliaikaisen asunnon itselleni. Vuoden alussa sitten muutimme erillemme. Sen jälkeen nuo tapaamiset tihenivät ja vaimoni jäi yhä useammin kiinni valheesta. Viimeinen pisara oli se kun he majoittuivat työpaikan seminaarimatkalla samaan huoneeseen, vaikka siellä oli varattu yksittäisiä huoneita naisille. Vaimo sanoi että heidän oli pakko mennä samaan huoneeseen kun esimies oli niin määrännyt. Kysyin suoraan häneltä että onko heillä suhde ja sain taas kuulla että he ovat vain ystäviä ja epäilen aivan turhaa, mietitään asiaa vielä hetki ja katsotaan jos vaikka palattaisiin yhteen. Seuraavalla viikolla postiluukusta kolahti yllättäen ilmoitus, että vaimo hakee eroa.
Isku oli minulle kova ja tietysti kysyin että mistä päätös johtuu. Vaimo sanoi että hän ei enää jaksa kun minä jatkuvasti epäilen hänellä olevan suhde tähän mieheen, he ovat vain ystäviä, ”hän ei enää halua tulla päähänpotkituksi, hänellä on nyt oma elämä”. No aikani asiaa pohdiskelin, itkeskelin ja kävin juttelemassa psykologin kanssa ja tajusin etten asialle voi mitään. Jos hänellä on suhde tähän mieheen, se ei minulle kuulu. Nyt olen siitä päässyt yli ja olen sanonut asiasta monta kertaa vaimolleni että ei hänen tarvitse salata enää niitä reissuja ja menoja, sillä kuulen niistä kuitenkin jossain vaiheessa pojilta. Haluaisin unohtaa menneet kaunat ja olla hänen ystävänsä. Vaimo ei kuitenkaan koskaan kuulemma voi antaa anteeksi sitä, että epäilin häntä. Toisaalta taas epäilykseni kyllä osoittautuvat oikeaksi… Nyt on ongelmana se, että vaimo ei halua olla missään tekemisissä kanssani ja rajoittaa kontakteja myös lapsiini, koska hänen ja poikien elämä ja tekemiset ei minulle kuulu. Meillä on lapsista yhteishuoltajuus ja pojat ovat joka toinen viikonloppu luonani. Kuinka siis saisin vaimoni uskomaan että minua ei enää kiinnosta hänen tekemisensä, vaan poikien asiat, jotka valitettavasti liippaavat läheltä häntä. Ei minusta välttämättä ole kovin kiva kuulla poikien suusta että äiti ei halua olla kanssani kun äiti tykkää toisesta, mutta hyväksyn sen ja hänenhän se valinta on. Alan olla jo epätoivoinen, en jaksa enää tapella vaan haluaisin olla ystävä. En jaksa sitä että minä olen se paha ja hän hyvä, ja minua voi kohdella kuin koiraa. Lopullinen ero astuu voimaan lokakuussa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
todella pahoillani tapahtuneesta...toivon sinulle paljon voimia jatkossa, koska niitä sinä tulet tarvitsemaan.
minä olen vielä aika nuori, mutta olen myös itse ollut tilanteessa, jossa sain(saan vieläkin) koko ajan epäillä kihlattuani. kaiken lisäksi nämä epäilykset kohdistuivat häneen ja parhaaseen ystävättäreeni. en vain enää tahdo jaksaa miettiä jokaista elettä heidän välillään, luulen jokaisen merkitsevän jotain erityistä.
kihlattuni ei ikinä ole myöntänyt mitään ja jatkuvasti epäilen häntä...se raastaa minua pikku hiljaa sisältäpäin rikki. en luota kumpaankaan. kummankin puhelimesta saattaa löytyä tekstareita (heidän keskenään lähettämiä).
haluaisin luottaa, mutta se tuntuu mahdottamalta.
olen miettinyt pitkään, että pitäisikö minun purkaa kihlaus ja lähteä omille teilleni yhteisestä kodistamme ja yrittää etsiä onni muualta.
en tiedä olenko oikea ihminen neuvomaan, mutta kehottaisin sinua selittämään pojillesi tilanne ja sano ex-vaimollesi, että hänen on turha aliarvioida sinua pojille, koska olethan sinä heidän isä ja luulisi, että aikuinen nainen osaa käyttäytyä niinkuin aikuinen nainen...
voimia sinulle....
whit love Annika =)