Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa kohta 14 vuotta. Avioliittomme ensimmäiset vuodet (10)anoppi oli totaalinen hirviö minulle. Tämä aiheutti myös meille mieheni kanssa riitoja, olimme pariin otteeseen lähes avioeron partaalla. Mies ei puolustellut äitiään, vaan sanoi minulle aina, että sano sille ihan mitä lystäät, mitäs annat sen käyttäytyä itseäsi kohtaa törkeästi. NO, nuorena ja kilttinä en osannut. Itkin vain kotona miehelle pahaa mieltäni. Kuuntelin itku silmässä kaikki kommentit kuinka en osannut lapsia, kotia tai koiria hoitaa, anoopi olisi ilmeisesti osannut tehdä ne paremmin kuin minä?
Anoppini sanoi minulle mitä sylki suuhun toi ja oli todella ilkeä. Jos olimme jouluna mieheni siskolla, hän soitti siskolle ja pyysi katsomaan lasten perään, koska minä en osaa. Kun menimme kylään, lapsilla ei ikinä ollut vaatteita tarpeeksi tai annettu ruokaa jne. Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Äidilleni hän soitti, että kun minä olen töissä niiiin paljon, onko minulla vieras mies. Kun kälyni on töissä näin paljon, hän on ahkera. Onpa todistajien läsnäollessa todenut lapsistammakin, että eihän niistä tiedä kenen ovat. HEH.
Nyt kuitenkin, vihdoinkin, hän on alkanut kohdella minua kuin ihmista, mutta ylläri, ylläri, minä en haluakkaan olla hänen kanssaan missään tekemisissä. EN haluaisi olla katkera tai pitkävihainen, mutta yksinkertaisesti en osaa olla hänen seurassaan, koska olen niin tottunut siihen, että hän saattaa sanoa mitä tahansa. Mies ymmärtää minua, mutta ei kerro äidillensä miksi en käy siellä ollenkaan. Myös lapset tietävät asian. Mies ja lapset voivat minun puolestani käydä anopilla niin usein kuin haluavat, kunhan minun ei tarvitse lähteä mukaan. Puhelimessa olen aina anopille kohtelias. Mutta, mutta, kuitenkin tämä asia painaa minua. EN halua lähteä minnekkään tilaisuuteen, jossa anoppini on paikalla ja tämä rajoittaa minua paljon. On myös miehen sukulaisia, joille anopin jutut ovat menneet täydestä ja he ovat minulle esim. sukujuhlissa suorastaan törkeitä. Viimeisien juhlien jälkeen sanoinkin miehelle, että en tule ikinä sukusi juhliin menemään ja hän ymmärsi minua hyvin. Ihmetteli vain, että kerroin vasta vuosi tapausken jälkeen. No, aina ei ole helppo kertoa omasta pahasta mielestä. Kaikkein eniten pelkään, että nämä vanhat riidat ja loukkaukset syövät parisuhdettamme, sillä sitä en haluaisi vaarantaa. Niin kaun kuin nielin kaiken, kaiken pahan pystyi pitämään kotimme ulkopuolella, koska olimme anoppiin päin normaali perhe eli kävimme siellä. Nyt kun koko perheen vierailut ovat ohi, on pakko tunnustaa, että anoppi-miniä suhteessa oli jotain todella pahasti vialla. Myös muillekkin ihmisille. Mutta joskus se tynnyrikin tulee täysi.
Anoppini sanoi minulle mitä sylki suuhun toi ja oli todella ilkeä. Jos olimme jouluna mieheni siskolla, hän soitti siskolle ja pyysi katsomaan lasten perään, koska minä en osaa. Kun menimme kylään, lapsilla ei ikinä ollut vaatteita tarpeeksi tai annettu ruokaa jne. Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Äidilleni hän soitti, että kun minä olen töissä niiiin paljon, onko minulla vieras mies. Kun kälyni on töissä näin paljon, hän on ahkera. Onpa todistajien läsnäollessa todenut lapsistammakin, että eihän niistä tiedä kenen ovat. HEH.
Nyt kuitenkin, vihdoinkin, hän on alkanut kohdella minua kuin ihmista, mutta ylläri, ylläri, minä en haluakkaan olla hänen kanssaan missään tekemisissä. EN haluaisi olla katkera tai pitkävihainen, mutta yksinkertaisesti en osaa olla hänen seurassaan, koska olen niin tottunut siihen, että hän saattaa sanoa mitä tahansa. Mies ymmärtää minua, mutta ei kerro äidillensä miksi en käy siellä ollenkaan. Myös lapset tietävät asian. Mies ja lapset voivat minun puolestani käydä anopilla niin usein kuin haluavat, kunhan minun ei tarvitse lähteä mukaan. Puhelimessa olen aina anopille kohtelias. Mutta, mutta, kuitenkin tämä asia painaa minua. EN halua lähteä minnekkään tilaisuuteen, jossa anoppini on paikalla ja tämä rajoittaa minua paljon. On myös miehen sukulaisia, joille anopin jutut ovat menneet täydestä ja he ovat minulle esim. sukujuhlissa suorastaan törkeitä. Viimeisien juhlien jälkeen sanoinkin miehelle, että en tule ikinä sukusi juhliin menemään ja hän ymmärsi minua hyvin. Ihmetteli vain, että kerroin vasta vuosi tapausken jälkeen. No, aina ei ole helppo kertoa omasta pahasta mielestä. Kaikkein eniten pelkään, että nämä vanhat riidat ja loukkaukset syövät parisuhdettamme, sillä sitä en haluaisi vaarantaa. Niin kaun kuin nielin kaiken, kaiken pahan pystyi pitämään kotimme ulkopuolella, koska olimme anoppiin päin normaali perhe eli kävimme siellä. Nyt kun koko perheen vierailut ovat ohi, on pakko tunnustaa, että anoppi-miniä suhteessa oli jotain todella pahasti vialla. Myös muillekkin ihmisille. Mutta joskus se tynnyrikin tulee täysi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Anoppisi käyttäytymistä et voi muuttaa, vaikuttaa tosi tyhmältä. Hae itsellesi apua ja keskustele ulkopuolisen kanssa, että saat sielullesi rauhan, etkä joka sanasta loukkaannu. Negatiivisten asioiden pyörittely yksikseen , itkeminen ja valvominen tekee sinusta masentuneen ja kärttyisän ja siitähän kärsii teidän koko perhe. Masentuneisuus alkaa näkyä sinun käyttäytymisessäsi ja sehän vain vain lisää vettä myllyyn. Pelasta itsesi, pönkitä omaa itsetuntoasi, hae apua ja purkupaikkaa muualta kuin ystäviltä tai mieheltäsi, sillä he ovat liian lähellä, yleensä vain lisäävät taakkaa ja myötäilevät. Kunnon henkinen vahvistus ulkopuoliselta tekee hyvää ja joskus voit antaa potut pottuina, jos on tarpeen. Toivottavasti olet niin fiksu, ettei tarvitse vihoitella. Ehkäpä se anoppikin on käynyt omalla tahollaan hoitamassa vuorovaikutustaitojaan ja kohtelee sinua nykyisin kuin aikuinen nainen. Ystäviä ei tarvitse olla, mutta asiat pitää pystyä hoitamaan mallikkaasti, lapsillekin tulee näyttää, että hankalienkin ihmisten kanssa pystyy elämään. Muista vielä, sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävänsä voi, joten älä lannistu, jonain päivänä olet vahvempi kuin uskallat toivoakkaan, ehkä myös itse olet anoppi ja tämän kuolun käytyäsi varmasti paljon paljon suvaitsevampi jne..
Sinun ei tarvitse enaa ajatella anoppiasi. Varmaan on vaikeaa unohtaa kaikki se ilkeys ja pahuus mita han on vuosien varrella saanut aikaan, mutta koeta todella kovasti pyyhkia se pois muistipankistasi.
Ehka han nyt vanhoilla paivillaan alkaa pelata etta jos joutuu hoitokotiin, han saakin olla siella aivan yksin. Kaiket paivat. Koko ajan. Kaikki loppuvuodet.
Kuka tietaa mika hanen motivaationsa on ollut muuttua.
Sinun ei tarvitse rakastaa hanta eika vierailla hanen luonaan. Mutta velvollisuutesi miehesi kanssa on katsoa etta hanella on katto paan paalla , ruokaa poydassa ja hoitoa (vieraan antamaa) tarvittaessa.
Pakollisissa sukukokouksissa joissa han (tai muut typerat sukulaisesi) ovat lasna, ole heille vain kohtelias. Ei muuta. Kohtelias voi aina olla, silla paasee kaikista helpoimmalla.
Seurustele "ystavallisten ja alykkaimpien" sukulaistesi kanssa ja jata ne tylsimykset omaan arvoonsa.
Katso vain reippaasti eteenpain, vanhojen ikavien asioiden mukana pitaminen on kuin kivireen raahaamista.
Sita sinun ei tarvitse tehda.
MUTTA...
Jos sinulla on epailyksen haivaakaan etta anoppisi tuhoaa lastesi sielun elaman, ala jata heita KOSKAAN yksin hanen kanssaan, (jolloin sinun on oltava mukana lastesi vieraillessa tuon naisen kotona).
itseasiassa samoilla linjoilla olen minäkin. Vanhoja pahoja asioita en halua muistella, mutta yksinkertaisesti en vain osaa olla enää hänen kanssaan luonteva. Kivirekeä en vedä mukanani, mutta varon anoppia.
Todennäköisesti hän on alkanut pelätä yksinäistä vanhuutta sekä samalla todennut, että hän ei voi poikansa avioliittoa lopettaa, vaikka ehkä haluaisikin. Ja lapsiamme kasvattaa niin kuin haluaisi. Tiedä häntä. Samoin myös määräily miestäni kohtaan on vähentynyt. Toisaalta, mieskin täyttää kohta 50. Sitä pahaa oloaan, mitä hän aikaiseemin mielestäni purkasi minuun ja minun kauttani mieheeni (tämä on minun tulkintani), hän on ylläri, ylläri alkanut purkaa mieheni siskoon, joka on aina ollut täydellinen hänen mielestään. Eli heillä on ollut koko ajan siten, että mieheni on kaiken pahan alkujuuri ja hänen siskonsa lähentelee pyhimystä. Eli näistä on tullut juuri niitä mukavia kommenntteja, se minkä sisko tekee, on hänen tekemänään hienoa, mutta kun me/minä teemme niin siinä on aina jotain vialla. Mielestäni tämä osoittaa, että anoppi ei ole kasvanut aikuiseksi lastensa suhteen, vaan yrittää alistaa heitä kaihtelematta. Kun mieheni ei tähän ole suostunut, on vihoittelu tullut perheeseemme minulle. Tämä näkyy myös monessa muussa suhtautumisessa meihin, ei normaalit vanhemmat katso asiakseen valistaa miniänsä sukua siitä kuinka huono poika heillä ja taas sitten omaan sukuuun päin haukutaan miniää. Jakomielitautista. Mutta näin he kuitenkin toimivat. Onneksi mieheni on aina ollut itsenäinen, sillä näin vallanhimoinen äiti olisi voinut saada vielä pahempaa jälkeä aikaan kuin nyt on saanut.
Omasta mielestäni olen itse selvinnyt anopin ilkeydestä kohtalaisen hyvin, enää en itke hänen vuokseen tai edes kunnollla pahoita mieltäni, sillä minusta häneen on suhtauduttava kuin esim. sairaaseen, joka ei voi määrätyille asioilla mitään. Hänellä tuo sairaus on luonnevika.
Olen myös päättänyt, että mikäli vielä joskus joudun hänen sanojensa uhriksi, sanon takaisin. Asiallisesti ja rauhallisesti. Hänen kanssaan on turhaa menetää malttiaan. Mutta törkeyksiä ja loukkauksia en kuuntele.
Mutta tosi asia on, että on olemassa anopppeja, joiden kanssa ei voi tulla toimeen. Vaikka kuinka itse olisi kohtelias ja fiksu.
Mä en yleensä kommentoi näitä anoppijuttuja, koska ne on niin kimurantteja joskus, ettei voi kuin päätään pudistella.
Mulla on ollut kaksi anoppia, vaikeita tapausia omalla tavallaan molemmat, samoin oma äitini on aivan hirveä anoppi ikävä kyllä. Äitini on vaikea luonne ja siitä olemme me lapset ja lspselapsetkin saaneet kärsiä. Juuri ja juuri olemme väleissä.
Mun asiani oikeestaan koskee sitä, että mä itse olen ottanut oppia näistä ihmisistä käänteisesti. Jo nuorena, ennen kun olin edes lapsia saanut, päätin, että kohtelen heitä täysin päinvastoin kun äiti kohteli meitä. Niin myös tein ja kunnon ihmisiä ovat.
Nyt kun olen itse anoppi, muistan näitä omia anoppejani ja äitiäni ja suhtaudun vävyyn ja miniään aivan toisella lailla.
Se on todella hedelmällistä kun huomaa oman perheensä kasvavan tasapainossa, ei riitoja, arvosteluita, apua puolin ja toisin pyydettäessä.
Mulla on hyvät ja mutkattomat välit sekä miniään, että vävyyn, olisin varmaan tässä 5-7-vuoden aikana huomannut jos he eivät pitäisi minusta. Meillä on ihanan lämpimiä hetkiä yhdessä ja kaksi suloista lapsenlastakin on jo.
Sinä et voi anoppiasi muuttaa, niinkun tiedät, mutta voit ottaa hänestä "oppia" sitten kun olet itse anoppi. Silloin tiedät miten EI voi tulevia uusia sukulaisia kohdella.
Tää on joskus ainoa hyvä puoli huonossa anoppi-miniäsuhteessa. Luultavasti susta tulee ihanneanoppi sitten kun se aika koittaa. Ja lapsesi kunnioittavat sinua vielä enemmän kun heidän rakkaitaan voit myös rakastaa.
Toivottavasti tämä oli edes laiha lohtu.
Mulle se on kääntynyt hyödyksi jälkeenpäin.
toihan on hienoa, että olet tuonut ongelman esille. Siitä ongelman myöntämisestä alkaa prosessointi ja tervehtyminen. -Itsehän jokainen valitsee, että kenen kanssa aikaansa haluaa viettää. Kai ihminen yleensä järkevöityy ja itsenäistyy iän myötä ja sä voit onnitella itseäsi, että sun kohdalla on nyt näin tapahtunut eli et suostu olemaan mikään syntipukki.