Yhteenmuuttaminen

heippa!

itse myöskin parikymppisenä naisen alkuna muutin pari vuotta sitten suoraan vanhempien katon alta poikakaverini kanssa yhteen :) aika on mennyt kuin siivillä ja meillä on ollut ennemmän kuin mukavaa ( yhdessä oloa kokonaisuudessaan 5 v )
se riippuu niin ihmisistä, toisille taas on tullut ero just ehkä liian nopean arkeenpalaamisen jälkeen

MUTTA

vaikka kuinka jotkut jaksaa aina valittaa ja neuvoa niin mun mielestä kannattaa tehä niinku itestä hyvälle tuntuu!:) tämä on kuitenkin vaan jokasen ainut elämä ja kyllähän sieltäkin sitten taas voi muuttaa pois :D

Juuri tällaista neuvoa varmaan toivoitkin, "tiedät itse parhaiten" =)

Mutta voinhan kertoa kokemuksen, jos sellaisen haluat kuulla. Aloin 14-vuotiaana seurustella ukkokultani, kaikkien kauhuksi tuolloin jo aikuisen miehen kanssa. Luonnollisestikin ikäni vuoksi ehdittiin olla yhdessä aika pitkä tovi ennen kuin yhteenmuutto tuli edes puheeksi. Aina on ollut minulle selvää, että haluan asua ensin yksin... itsenäistymisen ynnä muun sellaisen vuoksi.

Siispä. 18-vuotiaana muutin pois kotoa, asuin 10 kuukautta yksin enkä oppinut mitään (paitsi miten palovaroitin sammutetaan väkivaltaisesti), koska tuloja ja menoja laskeskelin ahkerasti jo ennen sitä, isännöitsijälle osasin soittaa ja pyykkikonekin oli tuttu laite. Viime maaliskuussa muutin ukkokullan katon alle. Nyt ikää 19 ja yhteiseloa takan siis... viisi kuukautta? Vielä ei ainakaan ole kriisejä näkynyt. Mutta minä kyllä olen roikkunut tällä asunnolla puolet ajastani jo yli viisi vuotta, joten muutos ei ollut iso. (Ja jo pari vuotta sitten mies otti minut sohvakaupoille makutuomariksi kun "kyllähän se sohva joskus sitten on sinunkin asunnossasi...")

Minun kannatti asua yksin ihan sen vuoksi, että muuten olisin loppu ikäni miettinyt, mitä jätin välistä =) Ei se niin kummoista ollut, yksinäistä vaan, kun kuusihenkisestä perheestä muutin vitivalkoiseen koirankopinkokoiseen opiskelijayksiöön. Mutta onpahan sekin koettu. Ja kai siinä jotenkin kasvoi tai jotain, niin sitä ainakin väitetään. Tiedä häntä.

Sanoisin, että jos et itse tunne tarvetta asua yksin, älä asu. Tuskin mitään kovin ihmeellistä menetät. Ja jos suhteenne on kestävä ja viiden vuoden kuluttua koet pakottavaa tarvetta kokeilla esimerkiksi puoli vuotta yksin asumista, kyllä senkin pitäisi järjestyä. Tiedän sellaisenkin parin =) Ei kaiken tarvitse mennä kaavan mukaan.

Onnea uuteen kotiin päätitpä sitten mitä tahansa!

Oma on aina oma. Voit silti pitaa ystavyytta ylla ystaviesi (poika mukaanlukien)kanssa mutta oma soppi on todella tehokas tapa hoitaa itsenaistyminen.

Sitten kun olet muutaman vuoden paasta henkisesti valmis katsomaan pysyvaa suhdetta (aviomiesehdokkaita) on asia aivan eri. Mutta kypsy ja kehity aivan rauhassa omaksi itsenaiseksi yksiloksi.

Joskus muutatte kuitenkin yhteen, tai sitten ette, mutta ettehän te voi erota ellette yhdessä asu. Kyllä niitä kriisejäkin tulee, mutta eikös se ole ihan sama tuleeko ne nyt vai myöhemmin. Asumiskustannukset on kuitenkin kivempi maksaa puoliksi kuin yksin.

Itse muutin alta kahdenkympin suoraan pitkäaikaisen poikakaverini kanssa yhteen.
Tajusin vasta monen vuoden päästä että olisi pitänyt asua ensiksi yksin, koska 10 vuoden suhteen jälkeen tuli ero..Molemmat halusivat asua yksin ja kokeilla sitä..Eihän se varsinainen eron syy ollut mutta yksi niistä..

Mutta itse sinä teet päätöksesi ja onnea sille :)

Me muutettiin yhteen lukion jälkeen, mies suoraan vanhempiensa luota ja mä koulun asuntolasta. Ei kai meillä mitään sen kummempaa kriisiä ollut, rahapula vain. Oikeastaan yksin asuminenkin toteutui omalla kohdallani miehen ollessa vuoden intissä. Oliko siitä hyötyä, en osaa sanoa. Yksinäistä ja tylsää, kaikki kotityöt piti tehdä itse ja kantaa ruuat kaupasta. Jos en muuta, niin sen opin, etten halua asua yksin.

Kestääkö nuorena aloitettu suhde? Joillain kestää, joillain ei, mutta ei sen takia kannata epäröidä mitään, että olettaa suhteen kariutuvan joskus. Nyt eletään tätä hetkeä.

Siis tuskin ne kriisit yhteenmuuton jälkeen siitä yksinolosta tai sen puutteesta johtuvat. Kyllä siihen on yleensä muut syyt. Suhde kestää jos on kestääkseen. Sen verran voin vielä kertoa, että toisen oppii tuntemaan vasta toden teolla, kun muuttaa yhteen. Sittenhän se suhde punnitaan, että kestetäänkö ylä- ja alamäet ja ollaanko oikeasti sopiva pari. Teistähän se riippuu miten teillä menee.

Jos siis haluat jo kokeilla yhteiseloa poikaystävän kanssa niin siitä vaan yhteishima kehiin. Ehdithän sä sitten asustella yksinkin, jos suhde ei kestä. Se riski sun pitää ottaa muttei elämästä mitään saa irti jos jo etukäteen pohtii moisia riskejä.

Kannattaa kokeilla yhteiseloa saman katon alla. Sitten vasta näkee millainen suhde teillä on ja oppii tuntemaan toisen entistä paremmin.

Omalla kohdallani voin sanoa sen, että ollaan asuttu poikaystävän kanssa yhdessä 5v; ensin mun vanhempieni kanssa ja myöhemmin vuokralla ja nyt omassa omistusasunnossa. Oon oppimut tuntemaan hänet kaikista parhaiten näiden vuosien kuluessa. Välillä joudun olemaan yksinkin kun hän tekee komennushommia ympäri Suomea ja tulevaisuudessa ulkomaillakin. Saan olla hänen kanssaan joskus pitemmänkin ajan mutta joskus olen yksin jolloin saan viettää omaa aikaani ja keskittyä itseeni, jos niin voi sanoa. Eipä tule riideltyä kun tuo yhteinen aika viikonloppuisin on lyhyt. Kuitenkin sitä tulee hoidettua talouttakin kaksin kun yksin kulut olisivat huomattavasti suuremmat. Opiskelijan tulot kun ovat tod surkeat...

Mikä minua varsinaisesti mietityttää tässä yhteenmuutossa on se, että yrittääkö poikaystäväni omia minut itselleen... Hän on jonkinverran mustasukkainen minusta ja lauseet "sitten ei varmaan nähtäisi koskaan" (siis jos asuisin yksin, huom;sama kaupunki) saavat minut hieman epäilemään...