Sokrates sanoi:
"Mene ihmeessä naimisiin. Jos saat hyvän vaimon, sinusta tulee onnellinen, jos taas saat huonon vaimon, sinusta tulee filosofi"
Mutta mitä sitten nykyään odotetaan avioliitolta, joka päättyy eroon dramaattisen usein? Onko avioliitto kuin pikaruokalan valmis ruoka-annos, vai olisi sitä mahdollista itse muotoilla ja toteuttaa?
Uskon, että liian suuret odotukset ovat hyvin usein syynä avioeroon. Ja mikä sen turhempaa onkaan kuin avioitua sellaisen vuoksi/kanssa, mitä ei edes ole.
Ihmiset eivät myöskään halua koota sitä "annostaan" itse vaan ottavat mieluummin sen valmiin pikaruuan, joka sitten jää syömättä, koska se ei ole oman mielen mukainen kuin valinnan hetken. Senhän on joku toinen kerännyt.
Jotenkin myös tuntuu, että ihmiset eivät halua tehdä liittonsa eteen muuta kuin odottaa, että se alkaa toimia.
Aivan kuin vihkiminen olisi se juttu, jolla liitto käynnistyy itsestään. Näin ei ole.
Avioliitto on myös luopumista - luopumista naimattomuudesta.
Miksi ihminen ei osaa tänä päivänä valita itselleen sopivaa puolisoa vaan harjoittelee asiaa, ehkä kaksi tai jopa neljäkin kertaa ennen kuin onnistuu? Onnistuuko myöhemmät liitot sitä varten paremmin, että ikää on kertynyt sen lisäksi että myös oman itsen tuntemus kasvaa?
Pitäisikö avioliiton solmijalla olla alaikäraja? Tai avioliittokortti, jonka hyväksyttävästi suorittamalla pääsee avioitumaan?
Pitäiskö uudelleen avioituminen olla hankalampaa?
Miksi avioliitolta pitää odottaa jotain muuta kuin mitä sille itse pystyy antamaan?
"Mene ihmeessä naimisiin. Jos saat hyvän vaimon, sinusta tulee onnellinen, jos taas saat huonon vaimon, sinusta tulee filosofi"
Mutta mitä sitten nykyään odotetaan avioliitolta, joka päättyy eroon dramaattisen usein? Onko avioliitto kuin pikaruokalan valmis ruoka-annos, vai olisi sitä mahdollista itse muotoilla ja toteuttaa?
Uskon, että liian suuret odotukset ovat hyvin usein syynä avioeroon. Ja mikä sen turhempaa onkaan kuin avioitua sellaisen vuoksi/kanssa, mitä ei edes ole.
Ihmiset eivät myöskään halua koota sitä "annostaan" itse vaan ottavat mieluummin sen valmiin pikaruuan, joka sitten jää syömättä, koska se ei ole oman mielen mukainen kuin valinnan hetken. Senhän on joku toinen kerännyt.
Jotenkin myös tuntuu, että ihmiset eivät halua tehdä liittonsa eteen muuta kuin odottaa, että se alkaa toimia.
Aivan kuin vihkiminen olisi se juttu, jolla liitto käynnistyy itsestään. Näin ei ole.
Avioliitto on myös luopumista - luopumista naimattomuudesta.
Miksi ihminen ei osaa tänä päivänä valita itselleen sopivaa puolisoa vaan harjoittelee asiaa, ehkä kaksi tai jopa neljäkin kertaa ennen kuin onnistuu? Onnistuuko myöhemmät liitot sitä varten paremmin, että ikää on kertynyt sen lisäksi että myös oman itsen tuntemus kasvaa?
Pitäisikö avioliiton solmijalla olla alaikäraja? Tai avioliittokortti, jonka hyväksyttävästi suorittamalla pääsee avioitumaan?
Pitäiskö uudelleen avioituminen olla hankalampaa?
Miksi avioliitolta pitää odottaa jotain muuta kuin mitä sille itse pystyy antamaan?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mutta itse menin naimisiin rakkaudesta ja luulin, että se olisi kestänyt. Ero oli melkoinen pudotus realismiin pilvilinnoista...Varmasti olisi pitänyt ymmärtää virheensä, mutta on normaalia että ihminen muuttuu ja kasvaa vuosien myötä. Koskaan ei ole "valmis" kaikkeen. Ja nyt maksan hintaa siitä, että asioita joutuu yksinkertaisesti näköjään opettelemaan kantapään kautta, vaikka hintana olisi rakkaus.
Tässä voisi vaikka esittää jatkokysymyksen ja kysyä, mitä rakkaudella käsitätte?
on laaja käsitys.Mutta eiköhän sen tunne, kun kolahtaa ja on yksinkertaisesti hyvä olla toisen kanssa niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Arvostaa toista ja antaa toisen olla sellainen kuin hän on. Aamuisin ensimmäisenä ajattelee sitä toista ja iltaisin viimeisenä. Näillä aloittaisin....Yhtä selitystä ei ole!Mutta toisaalta sen ihanuuden tajuaa vielä paremmin sitten kun sen menettää.
itse olen 35v nainen jolla tuli erittäin paha 30:n kriisi,mietin silloin reilun vuoden verran avioeroa jonka sitten harkinnan jälkeen otin,minulla on kasi lasta jotka nyt ovat isänsä luona.
satuin silloin rakastumaan erääseen mieheen,mutta se ei tainutkaan olla rakkautta vaan jonkin asteen hullaantuminen,ei siinä hyvän ystävättärenikään mielipide mitään painanut.silä halusin eron miehestäni,jota en muka silloin enää rakastanut.
Tässä uudessa suhteessa sitä ihanuutta kesti vuodenpäivät huomasinkin,että se kaveri ei ollutkan sellainen kun kuvittelin hänen olevan,jotenkin aloin sen vajaan vuoden päästä huomaamaan,että ei minun ex-mies ollutkaan niin huono kuin annoin itselleni ymmärtää,pinnann alla olikin rakkaus herännyt häneen uudestaan.
Otin asian puheeksi hänen kanssaan kerran,muttas hän ilmoitti vaila hän rakastaakin vielä minua ,niin hän ei voi enää luottaa minuun.
Olenkin katunut sitä virheliikeettä nyt jonkin aikaa.Eli ajatelkaa tarkaan mitä haluatte tehdä...
Okke.
Mutta miten rakkaus (esim. sinun) suhtautuu sellaiseen, jos kumppanisi sanoo, että tää on vaan väliaikaista ja olen sun kaa niin kauan kuin löydän uuden?
Sisältääkö rakkaus ajatuksen jatkosta ja kestävyydestä vai onko se yhdentekevää?
Näyttää kuitenkin siltä, että rakkaus usein käsitetään pelkkänä onnen tilana ilman niitä vastoinkäymisiä.
Lisäksi on melko varmaa, että suurin osa meistä haluaa ainakin suhteen alkuaikoina muuttaa jatkuvasti kumppaninsa "huonoja" (=itselle epämieluisia) piirteitä. Muille tietysti sanotaan, että arvostaa kumppaniaan sellaisena kuin tämä on....
Sitten ihan oikeesti hei: Vaikka rakastankin miestäni niin ei hän sentään 21 vuoden yhteiselon jälkeen ole edelleenkin aamun ensimmäinen ja illan viimeinen ajatus... Huolestuisin jos niin olisi :).
Sehän on vaan rekisteröity suhde, ei sen kummempaa. Vain uskovaisille merkitsee jokin avio liitto. Mulle ei ainakaan avioliitto merkitse muutakuin se on virallisesti rekisteröity johonki kirjoihin ja kansiin. Mitä hevetin väliä on sillä jos rustataan nimi johonkin paperiin? Eihän sellainen paska paperi vielä mitään sano! Papereilla ei ole mitään merkitystä, eikä tule olemaankaan. Jos paperi ei tehoo niin pitää vielä laittaa jotkut merkit sormiinsa. Nää on jo ihan huuhaa juttuja yleisestikin. Pellen touhuja koristella käsiään joillain merkeillä jotta onko tosissaan vai ei!
En arvosta ollenkaan näitä muka naimisiin meno (allekirjoitusta paperiin) rituaaleja. Nää ovat ihan pellen touhuja. En vaan arvosta, enkä pidä kovinkaan älykkäänä sellaista ihmistä joka jatkuvasti on haku päällä tai monta suhdetta jo takana, lapsista puhumattakaan . Vielä pahemmaksi menee jos on lapset kaikki eri kumppaneista. ennemmin olisin yksin kun alkaisin niin pinnallisten heilureiden kanssa suunnitteleen elämää tai edes haaveileen jostain pidempiaikaisesta yhteiselosta. Mitään naimisiin menoja ei tarvitse vaan odotukset ovat todella arkisia.
Kun kysyt, mitä nykyään.. se tuntuu viittaavan siihen että joskus oli parempi aika. Ehkäpä vielä 50-luvulla avioliitto oli todella voimakas instituutio, jota ilman oli sosiaalisesti ja taloudellisesti turvattomampaa. Ero oli valtava häpeä ja taloudellinen katastrofi, johon harva uskaltautui. Lisäksi silloin paljon nykyistä useampi hoiti jonkinlaista perheyritystä, kuten maatilaa, joten siinä oli sitten oltava, "vaikka syrän märkänis"
Kaikenlaisia perhehelvettejä ja tukahdutettuja unelmia varmasti oli niin, että tuskinpa se aina oli mitään erityisen jaloa ja ihailtavaa.