erilainen kysymys....

olin naimisiin mennessä, että tässä sitä vietetään loppuelämä yhdessä. Tuntui, että tämän enempää yhteensopivaa pariskuntaa ei maailmasta voi löytyä. Mutta niin vain se rakkaus väljehtyi ja eroon päädyttiin yhteisymmärryksessä.

Mitä oikeasti tunsin? Sitä ei varmaan osaa sanoa edes minä itse. Luulin, uskoin ja kuvitelin tuntevani kaiken voittavaa ja kaiken yli kantavaa rakkautta. Näin harkinta-ajan ollessa loppusuoralla voin rehellisesti sanoa, että kai sitä tuli tunne että kun kaikki kaverit on naimisissa niin minäkin sitten. Naimisiin pitää mennä rakkaudesta, ei kuvitellusta rakkaudesta eikä siksi että muutkin. Tai että on tuo puoliso ihan siedettävä, onhan meillä kivaa yhdessä...

Olen edelleen naimisissa, vaikka ero on miehen pettämisen jälkeen joka päivä mielessä.

Luultavasti päädyimme naimisiin monen tekijän summana. Suurin piirtein oikea ihminen, oikeaan aikaan (=sopivan ikäisinä), oikeassa paikassa. Emme varmaan tunteneet mitään kaiken ylittävää rakkauden huumaa, mutta toisaalta silloin elämän arvomme olivat aika lähellä toisiaan.

Avioliitossamme on ollut hyvät hetkensä, mutta viime vuodet pienten lasten kanssa ovat muistuttaneet enemmän yhteistä yritystä kuin parisuhdetta. Seksielämä on toiminut ja se on ollut varmaan yksi syy, ettemme kuitenkaan ole vielä eronneet. Jonkinlainen perinteinen erilleen kasvaminen on kuitenkin tapahtunut.

Lapsuuden kirjekaveri kirjoittelee toisinaan yhä edelleen.

On se kumma, kun liiton järjesti suku, naimisiin meneminen oli pelottavaa ja ahdistavaa, mistään rakkauden huumasta ei tietoakaan, yritettiin vain ensin sietää, sitten tultiin kavereiksi, vähä kerralla ystävystyttiinkin ja nyt jo osataan rakastaa, kun ollaan 50 .

Mihin sitä suurta rakkauden ensihuumaa tarvitaan?

Ero tuli. Mies olisi halunnut rakkauden yhä edelleenkin olevan suuria tunteita ja huumaa, perhosia vatsassa ja sitä rataa. Sanoi tämän ääneen, kun kävimme pariterapiassa sen ainokaisen kerran. Ja kun ei ole kuulemma koskaan ollutkaan rakastunut minuun, muuten vain oli mukavaa yhdessä ja itse asiassa edelleenkin eron partaalla viihtyi kanssani.
Alusta asti viihdyimme toistemme kanssa todella hyvin ja ainakin itselleni oli koko ajan selvää, että nyt on löytynyt ihminen, jonka kanssa on todella hyvä olla. Suuria tunteita ei leiskunut, vaan sellaista hyvää ja turvallista oloa. Ja yli 10 vuotta sitä kesti. Ex kyllä antoi ymmärtää, että kunhan ajauduttiin naimisiin, kun ei saanut aikaiseksi erota aiemmin ja kun oli ihan kivaa yhdessä. Nyt hän sitten havahtui, että "tätäkö tämä elämä on". Hän halusi sitä huumaa ja tunteiden ilotulitusta!!! siinäpä loistava eron syy. (no muutenkin hän oli muuttunut oudoksi, kuulin jälkeenpäin kavereilta ja sukulaisilta ihme juttuja niiltä viimeisiltä yhdessäoloajoiltamme)

Jatkossa kävin yksin samalla terapeutilla. Keskustelimme paljon siltä pohjalta, mitä exäni itse oli kertonut yhteisellä kerrallamme.
Rakastuminen ei ole sama asia kuin rakkaus. Rakastuminen kestää max. pari vuotta ja on siis verrattavissa lievään psykoosiin. Tai niinkuin yleensä sanotaan, kaikki nähdään vaaleanpunaisten lasien läpi.
Joku toinen asiantuntija mainitsi jossain lehdessä, että pappien tulisi kieltäytyä vihkimästä vielä rakastumisen vaiheessa olevia. Se on ikäänkuin syyntakeeton tila.
Kauheaa, onko minusta tullut inhorealisti. Paljon olen nyt näinä eron jälkeisinä vuosina miettinyt, mikä on oikea syy mennä naimisiin, mitä on rakkaus, mitä voi odottaa suhteelta....