Arto, Janina, Anni ja Tauno ovat kaikki töissä samassa työpaikassa. Kesän taas tultua olisivat kesälomatkin kohta käsillä, jollei firma olisi ollut ainakin näennäisissä vaikeuksissa jo useampia vuosia.
Arto on töissä yhtiön pr-puolella, hän on varakas, hänellä on perintönä tullut mahtava maaseututalo ja hän harrastaa purjehdusta. Perheensä kanssa hän käykin usein Tallinnassa kääntymässä viikonloppuisin, siinä missä suuri osa muista käy kesämökeilläään. Onhan hänelläkin toki kesämökki, viime kesänäkin hänen vaimonsa kävi siellä kertaalleen katsomassa vieläkö paikat ovat kunnossa, mutta sinne hänen ei tule mentyä kun meri vetää puoleensa tuulineen ja rauhoittavine laineineen. Autonaankin hän ajaa mieluummin hieman massasta erottuvaa Jaguria kuin tavallista bemaria taikka mersua, jotta akanat ymmärtäisivät jyvän nähdessään olevansa hieman eri luokkaa. Palkkahan hänellä ei ole kummoinen, mutta osakevoitot ovat kasvattaneet hänen omaisuuttaan tasaisesti vuosien varrella, hän ei vain osaa olla töitä tekemättä kun kaikki tututkin niitä tekevät. Voisi kyllä kertoa, että hänen työpanoksensa on varsin vaatimaton, ei hän toki haittaakaan kellekään tee mutta leppoinen elämänasenne ei rahaa firmalle tuota. Muut hänen tiiminsä jäsenet toki paikkaavat sen tyhjiön, jonka hänen laiskuutensa aiheuttaa. Hänellä kun on saman purjehdusseuran jäsenyys kuin firman omistajajoukolla, ei kellekään tule edes mieleen mainita, että hänkin voisi välillä töitä tehdä. Arto tuntee firman kaikki muut työntekijät, sosiaalisena miehenä hänelle ovat tulleet tutuiksi kaikkien nimet, kun hän muitten tehdessä töitään kiertelee firman ympäri kahvitteluseuraa etsimässä. Varmaankin olisin omiani valtion virastoon istumaan jonnekin, siellä kuulemma kahvittelevat kaiken päivää kaikki muutkin, Arto ajattelee usein mielessään. Omalla kustannuksellaan Arto tuo usein termospullossa kahvia ja pullaa niillekin jotka eivät firman kahvilan vieressä taikka toimistoissa ole töissä, joten voisi kai sanoa Artolla olevan firmassa jonkinlainen sosiaalinen tehtävä, jollei hän olisi niin innokas tässä tehtävässään, että muilla tuppaavat siksi aikaa jäämään työt kesken, jopa pariksi tunniksi kerrallaan. Kaljoillakin Arton kustannuksella ovat käyneet monet firman miespuoliset jäsenet - ja useat naisetkin, mutta siitä ei parane kertoa enempää jottei Arton vaimo saa asiasta kuulla. Harmi vaan että siinä missä Arto kyllä on tarinoimassa kahvikuppinsa kanssa seuraavanakin päivänä, muilla ei viinapää ole aivan yhtä kehittynyt, mitä Arto aina suuresti ihmettelee. Harjoitushan tekee mestarin ja muutama paukku ei paljoa maksa. Viimeaikoina Arto onkin mieltynyt etelä-amerikkalaisiin väkeviin juomiin, huomattuaan että ranskalaisia juomia juovat aivan roskisdyykkaritkin, eikä heidän tasolleen sentäs kannata alentua.
Janina on sihteeri, töissä vasta toista vuotta. Koulut käytyään hän sai työpaikan heti ensimmäisestä paikasta josta kysyi, mitä hänen luokkatoverinsa ihmettelivät suuresti, muilla kun työnsaanti ei ole oikein vieläkään luonnistunut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Hän on yhä sinkku, kuten Taunokin, joka tosin johtajan autonkuljettajana ei ole Janinan mieleen vaikka hän tätä yhtiön pikkujouluissa kiksauttikin, molempien ollessa liiankin humalassa. Janina näytteli firman näytelmässä poroa ja Tauno taasen oli valittu yhdeksi tontuista. Siinä näyttämöllä touhutessa sattui yhteentörmäämisiä siinä määrin että he päätyivät kopiokoneen viereen lattialle leikkimään tonttuleikkejä ihan kahden kesken. - Ulkonäkönsä puolesta he sopisivat hyvin yhteen, Janina on hemaiseva kaunotar nahkaisessa bilehileen minihameessaan, blondattuine pitkinen hiuksineen ja Tauno on kolmekymppiseksi mieheksi varsin nuorekas ja lihaksikas, kiitos lukuisten liikuntaharrastusten. Siinä missä Janina on ahkerampi kuin hänen ulkonäkönsä voisi antaa olettaa, Tauno on hieman laiskahko työpaikallaan, hän monestikin myöhästyy töistä aamu-unisena, mistä työpaikalla on jo hänelle tullutkin ansaitsematon juopon leima. Aiemmin Tauno ajoi linja-autoa, mutta sieltä hänelle annettiin potkut kun hän onnistui pysäyttämään autonsa keskelle bussikaistaa ruuhka-aikaan. Autosta ei teknistä vikaa löydetty joten Tauno sai lähteä muualta töitä etsimään. Hyväntuulisena miehenä hän sai kuitenkin kehuja hyvästä työpanoksesta, kun nykyinen työpaikka soitteli entiseen miehestä kysyäkseen, mistä johtuen Tauno onkin sittemmin ajellut firman johtajaa tilaisuudesta toiseen. Tauno ei mukavana miehenä ole valittanut vaikka ajot ovat pikkutunneille astikin vierähtäneet, minnekäs sitä poikamiehellä kiire olisikaan.
Anni ei ole varsinainen työntekijä vaan hän on jo 40-kymppinen, työvoimatoimiston tuella töissä firman toimistoapulaisena. Käytännössä hänen tehtäviään ovat lähinnä varmistaa ettei kahvi taikka tee lopu kesken sekä jaffan ja vissyn riittävyys kokoustiloissa, kun hänelle ei onnistuttu neuvomaan kuinka pc:tä taikka kopiokonetta käytettäisiin. Erinomainen ompelija hän on yhä, nuorempana oli alansa töissä mutta ompelijoillehan ei ole niin tarjolla mitään omaa osaamista sivuavaa tekemistä. Yhä hän on omat vaatteensa tehnyt, niille ei firman äveriäämpien mittatilauspuvut vedä vertoja. Hänelle haukuttiin tarpeeksi kauan laiskuutta ja tyhmyyttä joten hän antoi periksi ja lähti palkattomiin töihin vaikka hänelle aiheutuukin työmatkoista enempi kustannuksia kuin mihin hänellä olisi varaa. Sattui niin että hän pelkäsi saavansa karenssia, menettävänsä viimeisetkin tulonsa ja hänelle annettiin vaihtoehdoiksi joko lähteä siivoamaan Hesperian mielenterveysosastoja tai sitten tähän firmaan. Firman omistaja on hyvää pataa erään työvoimatoimiston työntekijän kanssa, joten hän, sopivaa valtiolta tulevaa korvausta vastaan toki, huolehtii työläisten uudelleenkouluttamisesta aina vuoden pituisin jaksoin. On totuuden nimissä sanottava, ettei kukaan sinne ole vielä halunnut lähteä, mutta minkäs mahtavat, jos pakko on. Ei sieltä kukaan vielä vakipaikkaakaan ole saanut, työvoimatoimisto ei ole yhtään tekijää vielä löytänyt, joka osaisi edes jonkin tehtävän, jota firmassa on tarjolla ollut. Kuitenkin Annista tuntui jopa hyvälle vaihtoehdolle lähteä firmaan, muisteltuaan kuinka naapurin Henriikka oli aivan samassa työpaikassa, jota Annille tarjottiin, eli Hesperiassa puoli vuotta jonka jälkeen hän monen vuoden ajan kesälläkin käytti talvivaatteita, keltaisia kumisaappaita ja vanhaa Karhu-pipoa ja huuteli omituisia lauseita vastaantulijoille. Anni oletti että ennen niin herttainen ja empaattinen Henriikka oli jonkun oudon yhteensattuman myötä niin puolessa vuodessa muuttunut, mutta ei uskaltanut ottaa selvää oliko kyseessä vain yhteensattuma vai olisiko häneen jokin tauti Hesperiassa tarttunut jollakin tapaa. Henriikka tiesi mistä on kyse, mutta ei kertonut sitä enää kellekään, hän oli jutellut liiaksi potilaitten ja hoitajien kanssa ja kun hän alkoi niin tuntea niitä samoja tuntemuksia, jotka hän tosin ymmärsi olevan enemmänkin hoitajien kertomia kuin itse potilaiden, annettiin hänellekin lääkkeitä.
Kesälomat alkaisivat parin viikon päästä, Juhannuksen myötä, mutta nyt on kesähymy huulilta monella kadonnut, kun sulkemisesta ilmoitettiin jo viime vuoden puolella. Juhannusvastat ja pullot kuohuviiniä firmalta vielä saa, mutta sitten on lähtö edessä. Huhupuhe kertoo että firma olisi päätetty laittaa rahoiksi, vaikka se olisikin yhä voinut menestyä, ottaa vähän lainaa ensin ja sitten myydä uudet kalusteet ja koneet - sitten omistajajoukko olisikin lähdössä ansaittuja tai ansaitsemattomia lomia viettämään verottajan ulottumattomiin. Tulevat vuodet osoittavatkin huhun todeksi, kun yksi johtajista antaa haastattelun iltapäivälehdelle, jossa nauraa typerää käytäntöä jossa muutaman satasen kioskiryöstöstä istuu vuoden-pari mutta muutamasta miljoonasta saa jo ansiomerkin. Artikkelia tosin ei enää kukaan entinen työntekijäkään huomaa, eikä välittäisikään huomata, ei se niin herkkua ollut kumminkaan se työnteko siinäkään firmassa.
Artoa ei huoleta niinkään rahallinen menetys työpaikan sulkemisen myötä, vaan enemmänkin se, missä päivänsä tästä lähin viettäisi. Suunnitelmissa toki riittää, mutta Arto on parempi tekemään kuin toteuttamaan suunnitelmiaan. Janina on etsinyt uutta työtä jo kuukausia, mutta harmiksensa ei ole löytänyt mitään varteenotettavaa. Taunolla on uusi paikka valmiina tiedossa, bussifirmasta luvattiin että hän pääsee ajamaan pienoisbussia vanhusten palvelulinjalle, jossa ei ole aikatauluja eikä muuta hankalaa mietittävää, muuta kuin mennä minne kutsutaan silloin kuin kutsutaan. Annia ei harmita työpaikan loppuminen yhtään, päinvastoin, hän on iloinen kun pääsee pois mokomasta paikasta jossa häntä vain halveksutaan, vaikkei kukaan suoraan mitään sanokaan. Silmänkulmasta kyllä erotti säälivät katseet.
Kun vuosi on kulunut töitten loppumisesta, Arto asustelee yhä omassa talossaan, katselee televisiota, hoitaa puutarhaa, kerran viikossa käy läheisessä pubissa istumassa iltaa, kesäisin harrastaa purjehdusta kuten ennenkin, vaimon kiertäessä puolet vuodesta ulkomaita. Varsin tyytyväinen Arto on elämäänsä, koskaan hän ei tullut liittoon liittyneeksi, mitä sitä turhan päiten kun rahaa kumminkin aina on ollut. Niinpä hän ei ansiosidonnaisiakaan saanut, mutta naurahtelee itsekin kun ajattelee kertomuksia sosiaalipummeista, hän nimittäin käy kunnan sosiaalitoimiston pihalla Jaguarillaan, nostaen rahaa elantoonsa. Hän ei viitsi työvoimatoimistoonkaan astua, se kun olisi pidemmän matkan päässä, mutta jotain kiinnekohtaahan elämässä pitää olla. Häntä neuvottiinkin kertomaan ettei hän kykene työntekoon ja tuttavapiirin lääkäri kirjoitti hänelle aivan korvauksetta asiasta todistuksenkin. Eläkettä hän ei viitsi hakea, eihän se olisi kunniakasta olla eläkeläinen vielä alle 70-kymppisenä, mutta eläkeiän täytettyään hänenkin on lopulta luovuttava sosiaalitoimistossa käynneistä kun eläkettä tuli kiusallisen paljon. Omaisuutta hänellä ei minkään mittarin mukaan ole, kun kaikki osakkeetkin, talon ja autot omistaa offshoreyhtiö, jota hänen puolestaan asiantuntijat hoitavat. Oman määritelmänsä mukaan hän on vuokralaisena talossaan, josta toki paperitkin on tehty. Sosiaalitoimisto ei ole vaivautunut tarkastamaan, minkä näköinen talo on, kunnan sosiaalijohtajakin on Arton ystäviä, joten hän on varmasti kaikinpuolin luotettava mies, charmikas hymyilykin sen paljastaa, ei ole äkäinen eikä ruikuta rahaa lisää koskaan käydessään. Kunpa vaan muutkin asiakkaat olisivat yhtä helppoja, sosiaalitoimistossa ajatellaan. Näin Arton elämä jatkuu, vuodesta toiseen, rauhalliseen loppuun saakka kun hän jää jo vanhalla iällä palaamatta purjehdusretkeltään.
Anni on aluksi harmissaan kun taas joutuu käymään työvoimatoimistossa, onneksi ei tarvitse vähään aikaan kuitenkaan pelätä joutuvansa uusiin vastaaviin hommiin, hän ajattelee. Ja säästyyhän sitä rahaakin kun ei tarvitse työmatkoja tehdä. Sitten hänellä käy hyvä tuuri: siskontyttö menee kesäksi määräaikaiseen työhön samaan työvoimatoimistoon jossa Anni käy puolivuosittain. Sisko mainitsee tyttärelleen että etsipä Annille jokin työ, kun hän on niin surullinen työttömänä ollessaan. No, Annillahan on työkokemusta toimistotöistä, siskontytär Kristiina ajattelee. Hän laittaa Annille menemään lapun jossa etsitään työntekijää kaupungin sosiaalitoimistoon. Erinomaisilla työtodistuksilla varustettu Anni pääseekin sosiaalitoimistoon töihin. Siellä hän on työelämänsä loppuun asti, ei tyytyväisenä mutta kuitenkin onnellisempana kuin työttömänä ollessaan, onpahan jotakin tekemistä - eikä työkään niin rasittavaa ole, kunhan vain oppisi käyttämään kaikkia toimistoon monimutkaisia laitteita, tietokone on Annille ollut aina varsin hankala kapistus.
Työttömäksi jouduttuaan Janina on aluksi kauhuissaan, mutta sitten hän tottuu ajatukseen työttömyydestä, vaikka yhä viikoittain lähetteleekin hakemuksia ympäriinsä. Viidensadan päivän jälkeen ansiosidonnainen loppuu ja rahantulo vähenee. Janina joutuu luopumaan ravintola-illoista ja niiden mukanaan tuomista irtosuhteista. Vuokra-rahat hän kerää kokoon asumistuesta ja sosiaalitoimistosta saatavista avustuksista, onneksi hänellä on ymmärtäväinen täti joka antaa vähän ylimääräistä, muutoin hän ei pystyisi asumaan kolmiossaan, jossa on varsin korkea vuokra. Sitten Janinalle käy huonosti: sosiaalitoimistossa vaihtuu henkilö, joka hänen asioitaan käsittelee ja hän ei saa enää kuin satakolmekymmentä euroa kuussa asumistuen lisäksi, ei saa entiseen tapaan rahaa harrastuksiin ja kosmeettisiin leikkauksiin. Janina joutuu muuttamaan huonomaineiseen lähiöön. Kun hän on siellä asunut muutaman vuoden, yhä töitä etsien, yhä sinkkuna elellen, hänet ryöstetään. Huonolla tuurilla hänellä oli pankkikortti mukana, eikä hän ehdi sitä kuolettaa ennenkuin tili on tyhjennetty. Ei löydy ymmärrystä sosiaalitoimistossa, vuokra jää maksamatta ja ruokakin on haettava kaupasta varastamalla. Neuvokkaana nuorena naisena Janina harkitsee huoraksi ryhtymistä mutta päättää ettei hän ala huoraamaan, ennen vaikka roviolle palamaan kuin naimaan miestä johon ei ole etukäteen tutustunut. Kun vuokra jää maksamatta, Janina lopulta häädetään ulos talostaan. Sosiaalitoimisto ei ymmärrä taaskaan, vaikka Janina kertoo että kaikki hänen tuttavansa ovat saaneet vuokraan avustusta, huonekaluihin rahaa ja ennakkomaksut uudesta asunnosta takuuvuokrineen maksettua, ei Janinalle makseta mitään.
Janina on toki kuullut että hänen sosiaalityöntekijänsä on lesbo, mutta ei arvaa hänen katkeroituneen kun Janina ei lähtenyt hänen kanssaan jatkoille muutama vuosi sitten. Yhä Janina harkitsee, pitäisikö ryhtyä huoraksi, mutta päättää, siihen hän ei ryhdy. Koska Janinan vanhemmat eivät häntä ole nähneet moneen vuoteen, asuvatkin kuudensadan kilometrin päässä, Janina ei heiltäkään kehtaa rahaa kysyä, vaikka sosiaalitoimistossa niin ehdotetaankin - eikä varmasti saisikaan, he kun eivät ole varakkaita vaan pienituloisia eläkeläisiä ilman säästöjä. Janina saa yhä työttömyyskorvausta mutta asuntoa hänellä ei ole, ikää vasta kolmekymmentäyksi mutta entinen seksikkyys on tipotiessään Janinan etsiessä suojaa viimeisillä jäljelläolevilla vaatteillaan. Poliisipartion tullessa kyselemään josko hän voisi siirtyä pois keskustan rappukäytävästä, Janina, luonteeltaan ennen niin iloinen, suuttuu ja lyö varsin miehekkään iskun partion naisjäsenen nenään. Partio toteaa Janinan olevan mieleltään hieman järkkynyt ja vie hänet lähimpään sairaalaan. Siellä Janina on iloinen saadessaan lämmintä ruokaa ja juttukavereita. Lääkkeitäkin hänelle annetaan, mutta se ei Janinaa huoleta, onhan ne varmaan tarpeellisia kun hän kerran niin käyttäytyy. Hänellä on tuuria, hän saa sosiaalityöntekijän heltymään tarinallaan, tämä päättää järjestää hänelle asunnon ja avohoitoa. Puolen vuoden sairaalassa olon jälkeen Janina pääsee omaan yksiöön josta hän käy terveyskeskuksessa viikoittain keskustelemassa psykologin kanssa ja elättelee jo toiveita työelämään palaamisesta. Sitten hänelle vaihdetaan lääkkeitä, selitetään, että uudet ovat lievempiä, sopivat paremmin työelämään paluuseen. Janina tuntee olevansa onnekas, eihän kukaan muu saanut samaa kohtelua kuin hän, muut laitettiin takaisin kadulle, ilman tuloja tai toivoa, kuolemaan pakkaseen. Ihmetellen miksi, kun yksi sairaalavuorokausi maksaa saman kuin asunto puoleksi vuodeksi, miksi ei hommata asuntoja, rahathan säästyisivät vähentämällä sairaalavuorokausia, henkilökuntaa sun muita, Janina alkaa ottamaan uusia lääkkeitään. Kuitenkaan se ei Janinaa huoleta, hän sai asunnon ja psykologin ajan.
Psykologin Janina huomaa olevan häiriintynyt mutta Janina ei välitä, kunhan saa asua lämpöisessä ja syödä päivittäin. Sitten kun hän on syönyt uutta lääkettä viikon, Janina tuntee piston rinnassaan. Hän mainitsee siitä avohoidossa, mutta se ei ole haitallista, saattaa johtua vanhojen lääkkeitten vieroitusoireista, he kertovat, määräten kipulääkettä pariksi viikoksi. Janina on huojentunut, hyvä ettei mitään vakavampaa. Hän lähtee käymään ravintolassa ensimmäistä kertaa vuosiin, nähdäkseen yhäkö hän osaa terveille ihmisille jutella. Alkoholia hän ei aio juoda, sitä ehtii sitten myöhemminkin. Matkalla keskustaan hänen rintaansa kouraisee taas. Tällä kertaa pahemmin. Hän yrittää soittaa ambulanssin läheisestä puhelinkioskista, siihen hän jää makaamaan tien reunaan, menettäen tajuntansa. Ohikulkeva mies huomaa hänet ja yrittää elvyttää. Ei auta, hän toteaa, hypäten pystyyn ja soittaa kännystään ambulanssin paikalle. Ambulanssi tulee, toteaa Janinan kuolleeksi, ajaa hänet ruumishuoneelle. Sydänkohtaus on kuolinsyynä, patologi toteaa, hieman harmitellen nuoren ihmisen menoa.
Tauno on ansiosidonnaisella. Hän kyseli kyllä bussifirmasta luvattua työtä mutta sitä ei kuulemma enää ollutkaan tarjolla, hänelle ehdotettiin että hän odottaisi vähän ja ottaisi sitten yhteyttä uudelleen. Monesti hän ottikin mutta paikkaa ei vapautunutkaan. Silti hän elää elämänsä aikaa, kerrankin ei tarvitse mennä töihin. Ilo vaihtuu kuitenkin masennukseksi kun hän joutuu ansiosidonnaisen loputtua vähentämään kalliita harrastuksiaan, lopulta lopettamaan ne. No, onneksi en ehtinyt ottaa asuntolainaa, Tauno ajattelee. Mutta vuodet kuluvat eikä uusia töitä ilmaannu. Taunon autokin vanhenee ja lopulta Taunosta tulee jalkamies. Lähikapakan porukastakin muutama on jo hirttänyt itsensä, eikä Tauno enää löydä elämänsisältöä kuuntelemalla masentuneiden luusereitten puheita. Hän päättää tehdä asialle jotain, etsiä töitä. Niitä vain ei ole vaikka kuinka etsii. Tauno masentuu entisestään, eräänä perjantai-iltana hän sixpackin juotuaan päättää testata kuinka se perintöhaulikko asettuisi ohimolle. Muistaen toki aseen olevan ladattu Tauno päättää vetää liipaisimesta ja koittaa miltä se tuntuisi. Tauno ei kuole, haulit vievät naamataulun ja kyvyn puhua. Lopun elämäänsä Tauno on pyörätuolissa, eikä saa edes ulkona käydä, kun hänen katsotaan olevan kykenemätön kummoiseenkaan ajatteluun. Mutta mielessään Tauno miettii, monituiset vuodet hän hiljaa ajattelee, säilyttäen mielensä virkeänä loppuun asti, perkele, kun ei osunut, perkele.
Tarina ei ole tosi mutta vastaavaa tapahtuu.
Arto on töissä yhtiön pr-puolella, hän on varakas, hänellä on perintönä tullut mahtava maaseututalo ja hän harrastaa purjehdusta. Perheensä kanssa hän käykin usein Tallinnassa kääntymässä viikonloppuisin, siinä missä suuri osa muista käy kesämökeilläään. Onhan hänelläkin toki kesämökki, viime kesänäkin hänen vaimonsa kävi siellä kertaalleen katsomassa vieläkö paikat ovat kunnossa, mutta sinne hänen ei tule mentyä kun meri vetää puoleensa tuulineen ja rauhoittavine laineineen. Autonaankin hän ajaa mieluummin hieman massasta erottuvaa Jaguria kuin tavallista bemaria taikka mersua, jotta akanat ymmärtäisivät jyvän nähdessään olevansa hieman eri luokkaa. Palkkahan hänellä ei ole kummoinen, mutta osakevoitot ovat kasvattaneet hänen omaisuuttaan tasaisesti vuosien varrella, hän ei vain osaa olla töitä tekemättä kun kaikki tututkin niitä tekevät. Voisi kyllä kertoa, että hänen työpanoksensa on varsin vaatimaton, ei hän toki haittaakaan kellekään tee mutta leppoinen elämänasenne ei rahaa firmalle tuota. Muut hänen tiiminsä jäsenet toki paikkaavat sen tyhjiön, jonka hänen laiskuutensa aiheuttaa. Hänellä kun on saman purjehdusseuran jäsenyys kuin firman omistajajoukolla, ei kellekään tule edes mieleen mainita, että hänkin voisi välillä töitä tehdä. Arto tuntee firman kaikki muut työntekijät, sosiaalisena miehenä hänelle ovat tulleet tutuiksi kaikkien nimet, kun hän muitten tehdessä töitään kiertelee firman ympäri kahvitteluseuraa etsimässä. Varmaankin olisin omiani valtion virastoon istumaan jonnekin, siellä kuulemma kahvittelevat kaiken päivää kaikki muutkin, Arto ajattelee usein mielessään. Omalla kustannuksellaan Arto tuo usein termospullossa kahvia ja pullaa niillekin jotka eivät firman kahvilan vieressä taikka toimistoissa ole töissä, joten voisi kai sanoa Artolla olevan firmassa jonkinlainen sosiaalinen tehtävä, jollei hän olisi niin innokas tässä tehtävässään, että muilla tuppaavat siksi aikaa jäämään työt kesken, jopa pariksi tunniksi kerrallaan. Kaljoillakin Arton kustannuksella ovat käyneet monet firman miespuoliset jäsenet - ja useat naisetkin, mutta siitä ei parane kertoa enempää jottei Arton vaimo saa asiasta kuulla. Harmi vaan että siinä missä Arto kyllä on tarinoimassa kahvikuppinsa kanssa seuraavanakin päivänä, muilla ei viinapää ole aivan yhtä kehittynyt, mitä Arto aina suuresti ihmettelee. Harjoitushan tekee mestarin ja muutama paukku ei paljoa maksa. Viimeaikoina Arto onkin mieltynyt etelä-amerikkalaisiin väkeviin juomiin, huomattuaan että ranskalaisia juomia juovat aivan roskisdyykkaritkin, eikä heidän tasolleen sentäs kannata alentua.
Janina on sihteeri, töissä vasta toista vuotta. Koulut käytyään hän sai työpaikan heti ensimmäisestä paikasta josta kysyi, mitä hänen luokkatoverinsa ihmettelivät suuresti, muilla kun työnsaanti ei ole oikein vieläkään luonnistunut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Hän on yhä sinkku, kuten Taunokin, joka tosin johtajan autonkuljettajana ei ole Janinan mieleen vaikka hän tätä yhtiön pikkujouluissa kiksauttikin, molempien ollessa liiankin humalassa. Janina näytteli firman näytelmässä poroa ja Tauno taasen oli valittu yhdeksi tontuista. Siinä näyttämöllä touhutessa sattui yhteentörmäämisiä siinä määrin että he päätyivät kopiokoneen viereen lattialle leikkimään tonttuleikkejä ihan kahden kesken. - Ulkonäkönsä puolesta he sopisivat hyvin yhteen, Janina on hemaiseva kaunotar nahkaisessa bilehileen minihameessaan, blondattuine pitkinen hiuksineen ja Tauno on kolmekymppiseksi mieheksi varsin nuorekas ja lihaksikas, kiitos lukuisten liikuntaharrastusten. Siinä missä Janina on ahkerampi kuin hänen ulkonäkönsä voisi antaa olettaa, Tauno on hieman laiskahko työpaikallaan, hän monestikin myöhästyy töistä aamu-unisena, mistä työpaikalla on jo hänelle tullutkin ansaitsematon juopon leima. Aiemmin Tauno ajoi linja-autoa, mutta sieltä hänelle annettiin potkut kun hän onnistui pysäyttämään autonsa keskelle bussikaistaa ruuhka-aikaan. Autosta ei teknistä vikaa löydetty joten Tauno sai lähteä muualta töitä etsimään. Hyväntuulisena miehenä hän sai kuitenkin kehuja hyvästä työpanoksesta, kun nykyinen työpaikka soitteli entiseen miehestä kysyäkseen, mistä johtuen Tauno onkin sittemmin ajellut firman johtajaa tilaisuudesta toiseen. Tauno ei mukavana miehenä ole valittanut vaikka ajot ovat pikkutunneille astikin vierähtäneet, minnekäs sitä poikamiehellä kiire olisikaan.
Anni ei ole varsinainen työntekijä vaan hän on jo 40-kymppinen, työvoimatoimiston tuella töissä firman toimistoapulaisena. Käytännössä hänen tehtäviään ovat lähinnä varmistaa ettei kahvi taikka tee lopu kesken sekä jaffan ja vissyn riittävyys kokoustiloissa, kun hänelle ei onnistuttu neuvomaan kuinka pc:tä taikka kopiokonetta käytettäisiin. Erinomainen ompelija hän on yhä, nuorempana oli alansa töissä mutta ompelijoillehan ei ole niin tarjolla mitään omaa osaamista sivuavaa tekemistä. Yhä hän on omat vaatteensa tehnyt, niille ei firman äveriäämpien mittatilauspuvut vedä vertoja. Hänelle haukuttiin tarpeeksi kauan laiskuutta ja tyhmyyttä joten hän antoi periksi ja lähti palkattomiin töihin vaikka hänelle aiheutuukin työmatkoista enempi kustannuksia kuin mihin hänellä olisi varaa. Sattui niin että hän pelkäsi saavansa karenssia, menettävänsä viimeisetkin tulonsa ja hänelle annettiin vaihtoehdoiksi joko lähteä siivoamaan Hesperian mielenterveysosastoja tai sitten tähän firmaan. Firman omistaja on hyvää pataa erään työvoimatoimiston työntekijän kanssa, joten hän, sopivaa valtiolta tulevaa korvausta vastaan toki, huolehtii työläisten uudelleenkouluttamisesta aina vuoden pituisin jaksoin. On totuuden nimissä sanottava, ettei kukaan sinne ole vielä halunnut lähteä, mutta minkäs mahtavat, jos pakko on. Ei sieltä kukaan vielä vakipaikkaakaan ole saanut, työvoimatoimisto ei ole yhtään tekijää vielä löytänyt, joka osaisi edes jonkin tehtävän, jota firmassa on tarjolla ollut. Kuitenkin Annista tuntui jopa hyvälle vaihtoehdolle lähteä firmaan, muisteltuaan kuinka naapurin Henriikka oli aivan samassa työpaikassa, jota Annille tarjottiin, eli Hesperiassa puoli vuotta jonka jälkeen hän monen vuoden ajan kesälläkin käytti talvivaatteita, keltaisia kumisaappaita ja vanhaa Karhu-pipoa ja huuteli omituisia lauseita vastaantulijoille. Anni oletti että ennen niin herttainen ja empaattinen Henriikka oli jonkun oudon yhteensattuman myötä niin puolessa vuodessa muuttunut, mutta ei uskaltanut ottaa selvää oliko kyseessä vain yhteensattuma vai olisiko häneen jokin tauti Hesperiassa tarttunut jollakin tapaa. Henriikka tiesi mistä on kyse, mutta ei kertonut sitä enää kellekään, hän oli jutellut liiaksi potilaitten ja hoitajien kanssa ja kun hän alkoi niin tuntea niitä samoja tuntemuksia, jotka hän tosin ymmärsi olevan enemmänkin hoitajien kertomia kuin itse potilaiden, annettiin hänellekin lääkkeitä.
Kesälomat alkaisivat parin viikon päästä, Juhannuksen myötä, mutta nyt on kesähymy huulilta monella kadonnut, kun sulkemisesta ilmoitettiin jo viime vuoden puolella. Juhannusvastat ja pullot kuohuviiniä firmalta vielä saa, mutta sitten on lähtö edessä. Huhupuhe kertoo että firma olisi päätetty laittaa rahoiksi, vaikka se olisikin yhä voinut menestyä, ottaa vähän lainaa ensin ja sitten myydä uudet kalusteet ja koneet - sitten omistajajoukko olisikin lähdössä ansaittuja tai ansaitsemattomia lomia viettämään verottajan ulottumattomiin. Tulevat vuodet osoittavatkin huhun todeksi, kun yksi johtajista antaa haastattelun iltapäivälehdelle, jossa nauraa typerää käytäntöä jossa muutaman satasen kioskiryöstöstä istuu vuoden-pari mutta muutamasta miljoonasta saa jo ansiomerkin. Artikkelia tosin ei enää kukaan entinen työntekijäkään huomaa, eikä välittäisikään huomata, ei se niin herkkua ollut kumminkaan se työnteko siinäkään firmassa.
Artoa ei huoleta niinkään rahallinen menetys työpaikan sulkemisen myötä, vaan enemmänkin se, missä päivänsä tästä lähin viettäisi. Suunnitelmissa toki riittää, mutta Arto on parempi tekemään kuin toteuttamaan suunnitelmiaan. Janina on etsinyt uutta työtä jo kuukausia, mutta harmiksensa ei ole löytänyt mitään varteenotettavaa. Taunolla on uusi paikka valmiina tiedossa, bussifirmasta luvattiin että hän pääsee ajamaan pienoisbussia vanhusten palvelulinjalle, jossa ei ole aikatauluja eikä muuta hankalaa mietittävää, muuta kuin mennä minne kutsutaan silloin kuin kutsutaan. Annia ei harmita työpaikan loppuminen yhtään, päinvastoin, hän on iloinen kun pääsee pois mokomasta paikasta jossa häntä vain halveksutaan, vaikkei kukaan suoraan mitään sanokaan. Silmänkulmasta kyllä erotti säälivät katseet.
Kun vuosi on kulunut töitten loppumisesta, Arto asustelee yhä omassa talossaan, katselee televisiota, hoitaa puutarhaa, kerran viikossa käy läheisessä pubissa istumassa iltaa, kesäisin harrastaa purjehdusta kuten ennenkin, vaimon kiertäessä puolet vuodesta ulkomaita. Varsin tyytyväinen Arto on elämäänsä, koskaan hän ei tullut liittoon liittyneeksi, mitä sitä turhan päiten kun rahaa kumminkin aina on ollut. Niinpä hän ei ansiosidonnaisiakaan saanut, mutta naurahtelee itsekin kun ajattelee kertomuksia sosiaalipummeista, hän nimittäin käy kunnan sosiaalitoimiston pihalla Jaguarillaan, nostaen rahaa elantoonsa. Hän ei viitsi työvoimatoimistoonkaan astua, se kun olisi pidemmän matkan päässä, mutta jotain kiinnekohtaahan elämässä pitää olla. Häntä neuvottiinkin kertomaan ettei hän kykene työntekoon ja tuttavapiirin lääkäri kirjoitti hänelle aivan korvauksetta asiasta todistuksenkin. Eläkettä hän ei viitsi hakea, eihän se olisi kunniakasta olla eläkeläinen vielä alle 70-kymppisenä, mutta eläkeiän täytettyään hänenkin on lopulta luovuttava sosiaalitoimistossa käynneistä kun eläkettä tuli kiusallisen paljon. Omaisuutta hänellä ei minkään mittarin mukaan ole, kun kaikki osakkeetkin, talon ja autot omistaa offshoreyhtiö, jota hänen puolestaan asiantuntijat hoitavat. Oman määritelmänsä mukaan hän on vuokralaisena talossaan, josta toki paperitkin on tehty. Sosiaalitoimisto ei ole vaivautunut tarkastamaan, minkä näköinen talo on, kunnan sosiaalijohtajakin on Arton ystäviä, joten hän on varmasti kaikinpuolin luotettava mies, charmikas hymyilykin sen paljastaa, ei ole äkäinen eikä ruikuta rahaa lisää koskaan käydessään. Kunpa vaan muutkin asiakkaat olisivat yhtä helppoja, sosiaalitoimistossa ajatellaan. Näin Arton elämä jatkuu, vuodesta toiseen, rauhalliseen loppuun saakka kun hän jää jo vanhalla iällä palaamatta purjehdusretkeltään.
Anni on aluksi harmissaan kun taas joutuu käymään työvoimatoimistossa, onneksi ei tarvitse vähään aikaan kuitenkaan pelätä joutuvansa uusiin vastaaviin hommiin, hän ajattelee. Ja säästyyhän sitä rahaakin kun ei tarvitse työmatkoja tehdä. Sitten hänellä käy hyvä tuuri: siskontyttö menee kesäksi määräaikaiseen työhön samaan työvoimatoimistoon jossa Anni käy puolivuosittain. Sisko mainitsee tyttärelleen että etsipä Annille jokin työ, kun hän on niin surullinen työttömänä ollessaan. No, Annillahan on työkokemusta toimistotöistä, siskontytär Kristiina ajattelee. Hän laittaa Annille menemään lapun jossa etsitään työntekijää kaupungin sosiaalitoimistoon. Erinomaisilla työtodistuksilla varustettu Anni pääseekin sosiaalitoimistoon töihin. Siellä hän on työelämänsä loppuun asti, ei tyytyväisenä mutta kuitenkin onnellisempana kuin työttömänä ollessaan, onpahan jotakin tekemistä - eikä työkään niin rasittavaa ole, kunhan vain oppisi käyttämään kaikkia toimistoon monimutkaisia laitteita, tietokone on Annille ollut aina varsin hankala kapistus.
Työttömäksi jouduttuaan Janina on aluksi kauhuissaan, mutta sitten hän tottuu ajatukseen työttömyydestä, vaikka yhä viikoittain lähetteleekin hakemuksia ympäriinsä. Viidensadan päivän jälkeen ansiosidonnainen loppuu ja rahantulo vähenee. Janina joutuu luopumaan ravintola-illoista ja niiden mukanaan tuomista irtosuhteista. Vuokra-rahat hän kerää kokoon asumistuesta ja sosiaalitoimistosta saatavista avustuksista, onneksi hänellä on ymmärtäväinen täti joka antaa vähän ylimääräistä, muutoin hän ei pystyisi asumaan kolmiossaan, jossa on varsin korkea vuokra. Sitten Janinalle käy huonosti: sosiaalitoimistossa vaihtuu henkilö, joka hänen asioitaan käsittelee ja hän ei saa enää kuin satakolmekymmentä euroa kuussa asumistuen lisäksi, ei saa entiseen tapaan rahaa harrastuksiin ja kosmeettisiin leikkauksiin. Janina joutuu muuttamaan huonomaineiseen lähiöön. Kun hän on siellä asunut muutaman vuoden, yhä töitä etsien, yhä sinkkuna elellen, hänet ryöstetään. Huonolla tuurilla hänellä oli pankkikortti mukana, eikä hän ehdi sitä kuolettaa ennenkuin tili on tyhjennetty. Ei löydy ymmärrystä sosiaalitoimistossa, vuokra jää maksamatta ja ruokakin on haettava kaupasta varastamalla. Neuvokkaana nuorena naisena Janina harkitsee huoraksi ryhtymistä mutta päättää ettei hän ala huoraamaan, ennen vaikka roviolle palamaan kuin naimaan miestä johon ei ole etukäteen tutustunut. Kun vuokra jää maksamatta, Janina lopulta häädetään ulos talostaan. Sosiaalitoimisto ei ymmärrä taaskaan, vaikka Janina kertoo että kaikki hänen tuttavansa ovat saaneet vuokraan avustusta, huonekaluihin rahaa ja ennakkomaksut uudesta asunnosta takuuvuokrineen maksettua, ei Janinalle makseta mitään.
Janina on toki kuullut että hänen sosiaalityöntekijänsä on lesbo, mutta ei arvaa hänen katkeroituneen kun Janina ei lähtenyt hänen kanssaan jatkoille muutama vuosi sitten. Yhä Janina harkitsee, pitäisikö ryhtyä huoraksi, mutta päättää, siihen hän ei ryhdy. Koska Janinan vanhemmat eivät häntä ole nähneet moneen vuoteen, asuvatkin kuudensadan kilometrin päässä, Janina ei heiltäkään kehtaa rahaa kysyä, vaikka sosiaalitoimistossa niin ehdotetaankin - eikä varmasti saisikaan, he kun eivät ole varakkaita vaan pienituloisia eläkeläisiä ilman säästöjä. Janina saa yhä työttömyyskorvausta mutta asuntoa hänellä ei ole, ikää vasta kolmekymmentäyksi mutta entinen seksikkyys on tipotiessään Janinan etsiessä suojaa viimeisillä jäljelläolevilla vaatteillaan. Poliisipartion tullessa kyselemään josko hän voisi siirtyä pois keskustan rappukäytävästä, Janina, luonteeltaan ennen niin iloinen, suuttuu ja lyö varsin miehekkään iskun partion naisjäsenen nenään. Partio toteaa Janinan olevan mieleltään hieman järkkynyt ja vie hänet lähimpään sairaalaan. Siellä Janina on iloinen saadessaan lämmintä ruokaa ja juttukavereita. Lääkkeitäkin hänelle annetaan, mutta se ei Janinaa huoleta, onhan ne varmaan tarpeellisia kun hän kerran niin käyttäytyy. Hänellä on tuuria, hän saa sosiaalityöntekijän heltymään tarinallaan, tämä päättää järjestää hänelle asunnon ja avohoitoa. Puolen vuoden sairaalassa olon jälkeen Janina pääsee omaan yksiöön josta hän käy terveyskeskuksessa viikoittain keskustelemassa psykologin kanssa ja elättelee jo toiveita työelämään palaamisesta. Sitten hänelle vaihdetaan lääkkeitä, selitetään, että uudet ovat lievempiä, sopivat paremmin työelämään paluuseen. Janina tuntee olevansa onnekas, eihän kukaan muu saanut samaa kohtelua kuin hän, muut laitettiin takaisin kadulle, ilman tuloja tai toivoa, kuolemaan pakkaseen. Ihmetellen miksi, kun yksi sairaalavuorokausi maksaa saman kuin asunto puoleksi vuodeksi, miksi ei hommata asuntoja, rahathan säästyisivät vähentämällä sairaalavuorokausia, henkilökuntaa sun muita, Janina alkaa ottamaan uusia lääkkeitään. Kuitenkaan se ei Janinaa huoleta, hän sai asunnon ja psykologin ajan.
Psykologin Janina huomaa olevan häiriintynyt mutta Janina ei välitä, kunhan saa asua lämpöisessä ja syödä päivittäin. Sitten kun hän on syönyt uutta lääkettä viikon, Janina tuntee piston rinnassaan. Hän mainitsee siitä avohoidossa, mutta se ei ole haitallista, saattaa johtua vanhojen lääkkeitten vieroitusoireista, he kertovat, määräten kipulääkettä pariksi viikoksi. Janina on huojentunut, hyvä ettei mitään vakavampaa. Hän lähtee käymään ravintolassa ensimmäistä kertaa vuosiin, nähdäkseen yhäkö hän osaa terveille ihmisille jutella. Alkoholia hän ei aio juoda, sitä ehtii sitten myöhemminkin. Matkalla keskustaan hänen rintaansa kouraisee taas. Tällä kertaa pahemmin. Hän yrittää soittaa ambulanssin läheisestä puhelinkioskista, siihen hän jää makaamaan tien reunaan, menettäen tajuntansa. Ohikulkeva mies huomaa hänet ja yrittää elvyttää. Ei auta, hän toteaa, hypäten pystyyn ja soittaa kännystään ambulanssin paikalle. Ambulanssi tulee, toteaa Janinan kuolleeksi, ajaa hänet ruumishuoneelle. Sydänkohtaus on kuolinsyynä, patologi toteaa, hieman harmitellen nuoren ihmisen menoa.
Tauno on ansiosidonnaisella. Hän kyseli kyllä bussifirmasta luvattua työtä mutta sitä ei kuulemma enää ollutkaan tarjolla, hänelle ehdotettiin että hän odottaisi vähän ja ottaisi sitten yhteyttä uudelleen. Monesti hän ottikin mutta paikkaa ei vapautunutkaan. Silti hän elää elämänsä aikaa, kerrankin ei tarvitse mennä töihin. Ilo vaihtuu kuitenkin masennukseksi kun hän joutuu ansiosidonnaisen loputtua vähentämään kalliita harrastuksiaan, lopulta lopettamaan ne. No, onneksi en ehtinyt ottaa asuntolainaa, Tauno ajattelee. Mutta vuodet kuluvat eikä uusia töitä ilmaannu. Taunon autokin vanhenee ja lopulta Taunosta tulee jalkamies. Lähikapakan porukastakin muutama on jo hirttänyt itsensä, eikä Tauno enää löydä elämänsisältöä kuuntelemalla masentuneiden luusereitten puheita. Hän päättää tehdä asialle jotain, etsiä töitä. Niitä vain ei ole vaikka kuinka etsii. Tauno masentuu entisestään, eräänä perjantai-iltana hän sixpackin juotuaan päättää testata kuinka se perintöhaulikko asettuisi ohimolle. Muistaen toki aseen olevan ladattu Tauno päättää vetää liipaisimesta ja koittaa miltä se tuntuisi. Tauno ei kuole, haulit vievät naamataulun ja kyvyn puhua. Lopun elämäänsä Tauno on pyörätuolissa, eikä saa edes ulkona käydä, kun hänen katsotaan olevan kykenemätön kummoiseenkaan ajatteluun. Mutta mielessään Tauno miettii, monituiset vuodet hän hiljaa ajattelee, säilyttäen mielensä virkeänä loppuun asti, perkele, kun ei osunut, perkele.
Tarina ei ole tosi mutta vastaavaa tapahtuu.
Vastaukset 18
Vanhimmat
liika pitkä
Totta.
Tosi tylsä.
Ei näy. Ei mitään liikettä. Aivan autiota. Näkyisipä edes jotain. Puita on, mutta ei paljoa muuta.
Kunnan johtaja tai eduskunta linnaan murhasta aina kun joku kuolee kadulla tai laitoksessa.
Eduskunta päättää lait, joten ei se itseään laita alttiiksi millekään, vaikka päättäisikin murhata.
Tarkoituksena sosiaalitoimistolle annetulla vallalla on päästä eroon epätoivotuista kansalaisista eli käytännössä pääasiassa köyhistä, tämä valta vaikuttaa toimivan melko sattumanvaraisesti. Sieltä ei mitenkään välttämättä saa rahaa edes ensimmäisellä kerralla hakiessaan, en tiedä onko heillä laki takanaan, mutta ei heidän päätöksistään rahaton voi valittaakaan, ettei menetä muitakin etuuksiaan koko loppuelämäksi, heillä kun on yhteyksiä muihinkin virastoihin, ainakin pikkukaupungeissa.
Ei saa kelaltakaan rahaa jollei ole osoitetta mihin sitä lähetettäisiin, pankkitili tai poste restante ei riitä.
Tuomion toimeenpanevat poliisi ja sairaalat joilla on toimeenpanovalta.
Useat varmasti tappavat itsensä siksikin etteivät jaksa kuunnella sosiaalitoimiston ainaista vittuilua, sehän on usealle yksinäiselle työttömälle ainoa viranomaistaho johon he joutuvat olemaan yhteydessä, siihen ei voi vastatakaan, kun menettäisi rahansa, jos niin tekisi.
tullut semmonen että naisille ja kriminaaleille enempikin tippuu rhaa, miehet sitten metsään asuun tai autoon kellä sellanen on
Pukkaavat pentuja, niin tuet juoksee eikä töihin tarvii mennä. Pimpissä kutittaa -> kapakkiin seuraa etsimään, humalaisin luuseri parhaissa kuteissa mukaan -> muutaman kerran toistoa -> pentu, kotiin hoitamaan.
Kriminaalille toki pitääkin antaa, muutoinhan sillä olisi työttömän olot, eli huonommat kuin vankilassa, jossa saa kunnon ruokaa ja opiskellakin on lupa. Vertaapa työttömään, rahat ei riitä kuin halvimpaan moskaan eikä sitten muuhun.
40-kymppinen, 70-kymppisenä = nelikymppinen, seitsenkymppisenä
-kirjoitusvirheiltä vältyt kun laitat siellä wordissa tekstin oikoluvun läpi, jos wordillä kirjoitat
mutta muutoin varsin realistinen kuvaus sosiaalidemokraattisesta realismista, tosin turhan paljon pykälien mukaan viranomainen toimii, käytännössä he ei sitä tee, pykälät on vain kansalaista varten, viranomainen voi tehdä mitä vain ilman huolta, kun on valtion työpaikka ilman pelkoa irtisanomisesta tai minkäänlaisesta vastuusta
ei moisista tarinoista huolehdi vaan matkustelee ulkomailla ja kertoilee kuinka yksinkertaisia ja laiskanpulskeita suomalaiset ovat, kun eivät viitsi edes töissä käydä.
Ompeluseurassaan hän haukkuu nuoria miehiä kuten Tauno jotka ei viitsi töitä tehdä vaikka maassa on työvoimapula, kaikille töitä haluaville kyllä töitä löytyy.
Omaa laiskuuttaan he kuolevat, Sigrid sanoo.
Kuulema maksavat bonuksia sosiaalitoimistossa kun ne käännyttää porukkaa köyttä kiinnittämään. Halvemmaksi tulee.
totta se on, palkitsevat työntekijöitä sillä tavoin. parempi kun ei kohdalle satu oikein innokas palkinnonkerääjä.
useimmiten varmaan vaan porukat kyllästyy siihen vittuiluun - hae töitä jostain, mene vaikka pienemmällä palkalla, osa-aikatöihin jne. -jolloinka ei saisi rahaa sen vertaa kun tuella ollessaan ja ampuvat tai hirttävät itsensä siksi, kun ei riitä ne soppalan rahatkaan. itse maksan lainan lyhennyksiä soppalan rahoista, ei riitä edes ruokaan ylijäävä osa. lainakin oli pakko ottaa elääkseen aikoinaan. eli opintolainasta kyse. selväksi on tehty etten koskaan enää töitä saa, joilla itseni pystyisin elättämään. soppalan työntekijät vaikuttavat olevan innokkaimpia rankaisemaan niitä jotka ovat itse tahtoneet elättää itsensä, pitävät aivan muista.
heillä on pykälät joita he tulkitsevat oman mielensä mukaan, toiselle toisin ja toiselle se hirttoköysi.
toisin sanottuna, kaupungilta tulee rahaa työntekijälle ja toimistolle kun se onnistuu mahdollisimman monta ajamaan itsemurhaan. kaikkeen tarpeettomaan rahaa löytyy: tyhjänpäiväisiin kuntoutuksiin, työvalmennuksiin ja muihin, joille ei tarvetta ole muilla kuin niitä järjestävillä tahoilla. ei vaan siihen elämiseen tai työn etsimisen mahdollistamiseen millään tavoin.
Lähde töihin, saa rahaa, elä leveästi-
työvoimatoimisto välittää.
Palkalla et pysty syömään kunnolla, ostamaan uusia vaatteita, kulkemaan töihin muutoin kuin kävellen, useat kilometrit kesät talvet, töissä menee kroppa paskas, hermot riukaleis kun kuuntelet valitusta kaiket päivät, kui sä oot surkee, vaikka kukaa muu ei tee mitää töitä, ne kun saa palkkaa siitä eikä pelkkää kelan rahaa.
samat hommat tarjolla niillekin jotka ei ole kouluja käyneet ja tuhlanneet valtion rahoja.
taidekoulu, oopperakasvatus, mitä lie.
lääkäri tms. menee asuun ulkomaille kun ensin on valtio maksanut..
lääkäri, mitä lie muutaman sata tuhatta euroo maksaa koulutus ja hammaslääkäri, eläinlääkäri vielä enemmän, hoitaa kissoja ulkomailla..
tai ammattikoulu, kalliit vehkeet ja vempeleet ja työvoimakoulutus, vielä kalliimmat ja uudet vempeleet..
eikä töihin mene koskaan.
ja on noita muitakin,
arkkitehti, arkeologi.. (nuo tuli a:sta mieleen)
sitten on vieläpä niitäkin ketkä tekee vaa haittaa kun ne on töissä (jääköön mainitsemati)
Juhannusjuoppo Jussi ottaa soutuveneensä ja lähtee kalalle. Ei tule takaisin, vaan on yksi kolmesta ja puolestatuhannesta valtion diilaamia viinoja liiaksi juoneesta tänä vuonna.