Kokemuksia?

Se on niin totta, ei se toipuminen ole kiinni seurustelun kestosta vaan tunteiden syvyydestä.

Oma suhteeni kesti vajaan puoli vuotta mutta olin korviani myöten rakastunut heti ekasta illasta lähtien. Varmaankin ensimmäistä kertaa elämässäni olin jostakin miehestä näin "huumaantunut" vaikka ikää mulla on jo yli 30 vuotta ja takana avoliitto ja pidempiä seurusteluja. Mutta tämä mies oli kaikkea mitä olin etsinyt ja täysin mun makuun kaikilla tavoin. Hellä, ihana, komea, huomaavainen..

Sitten kaikki loppui kuin seinään. Mies koki kriisin omassa elämässään (ei liittynyt meihin) ja muuttui ihan eri ihmiseksi. Muutaman päivän sitä meni ja sitten hän vaan halusi erota.

Mun maailma hajosi täysin. Nyt sitten juostaan lääkärillä, psykologilla ja syödään rauhoittavia ja masennuslääkkeitä. Ei vaan pää kestänyt sitä tuskaa. Eikä kestä vieläkään. Kaikki illat menee itkiessä ja työpäivät on helvettiä.

En jaksa uskoa että tästä ikinä toivun - ja en ainakaan sitä että ikinä enää voin noin rakastua. Enhän rakastunut ennen häntäkään..

Että tämmöinen tarina tämä minun :´( Et todellakaan ole yksin tuskasi kanssa.

minun tarinani1:
tavattiin aivan sattumalta baarissa, alettiin tapailla ja sitä ihanuutta kesti 6kk, olin rakastunut ekaa kertaa tosissani. tunteet oli jotain mitä en ollut ikinä uskonut kokevani.
Mies jätti, halusi jatkaa kaveripohjalta koska ei kyennyt seurustelemaan. suhde jatkui muutaman kuukauden tämän jälkeen seksisuhteena kunnes mies muutti toiselle paikkakunnalla töihin.
toipumiseen meni reilu vuosi. sen jälkeen 2vuotta meni täysin seurustelupelkoisena ja ahdistuen kaikesta mikä viittasi seurusteluun, pelkkiä seksisuhteita"vakihoitoja" mihinkään muuhun ei pystynyt.
sitten tapasin elämäni miehen nro2(vuosien takaa vanha tuttu).
josta tarina menee näin:
tavattiin ensin kaveripohjalta ja sitten kuvioihin tuli tunteen.
meillä oli kaukosuhde jota kesti 8kk. olin aivan sekaisin onnesta ja rakkaudesta, mies sai minut aivan hullaantumaan. miehellä oli takana tosi kipeä ero 1,5v suhteesta ja tätä ennen 15v avioliitto.
ero johtui hänen menneisyyden haamuista, hän ei ollut päässy edellisestä yli. ei pysty rakastamaan ketään, eikä halua ketään eikä tunne ketään kohtaan mitään sen suurempaa. välitti minusta, mutta ei pysty mihinkään kuitenkaan.
minä tipuin todella korkealta, koska en ollut kenenkään kanssa kokenut mitään niin hienoa tunnetasolla koskaan ja eniten satuttaa se, että mies kaikenaikaa osoitti oikeasti välittävänsä ja sai minut hullaantumaan ja jätti sitten koska ei halunnut satuttaa minua enempää lupailemalla tyhjiä... miehellä on uusi suhde meneillään,mutta tuskailee jälleen ihan samoja asioita, ei oikeasti halua tätä uuttakaan(ollaan yhteyksissä edelleen ja puhutaan tästä ongelmasta melkoisesti). mies elää hirveässä tunne tyhjyydessä, haluaa etsiä sitä oikeaa itselleen mutta kuitenkaan ei pysty ketään rakastamaan eikä tunne ketään kohtaan mitään sen syvempää...
sattuu kovasti eikä ole käsitystäkään kuinka jaksan eteenpäin tästä(erosta 1,5kk), ei huvita mikään enkä uskalla ajatellakkaan, että enää ikinä uskaltaisin ryhtyä mihinkään suhteeseen kenenkään kanssa.

Mulla on identtinen tarina kanssasi. Nainen oli se joka lähti, edellinen ero painoi päälle, näin hän minulle ainakin vakuutteli.

Lähdöstä nyt puoli vuotta.

Ensi tiistaina lääkärille aika, joka kyllä lähettänee johonkin ammattiauttajalle. Ja toivottavasti määrää jotain keskittymiskyvyn puutteeseen, ajatus ei edellenkään ole millään muotoa kasassa.

Reilun vuoden sitä onnea kesti. En ole ollut pitkiin aikoihin niin onnellinen kuin olin tämän naisen kanssa. Nyt perjantaina sitten tulin jätetyksi. Vajaa kuukausi ennen väitti vielä rakastavansa. Nyt mun tunteilla ei näytä olevan enää mitään väliä. Hän meni ihastumaan toiseen mieheen jossain illanistujaisissa, vai missälie discossa. Ystävänä näytän silti edelleen kelpaavan (tuttu juttu). Onkohan se sitten niin, että kiltti mies ei nykyään enää oikein kelpaa naisille muuten kuin ystävänä.

Hei, EmptyMe

Tarinasi - kuten myös muiden tarinat - on tutun tuntuinen. Minun tarinani on seuraavanlainen. Seurustelin lähes 10 vuotta sitten (olin silloin 23) minua 6 vuotta vanhemman miehen kanssa. Suhde kesti noin 3 viikkoa ja hän sai minut hullaantumaan itseensä, todella vahvasti. Olin kuin juopunut siitä onnesta, jonka koin hänen kanssaan, mies oli ymmärtäväinen ja hellä, täysin erilainen kuin aikaisemmin tapaamani pojanklopit. Olin aiemmin karttanut miehiä, koska minut yritettiin raiskata, kun olin 15-vuotias, mikä traumatisoi minut vuosiksi.

Mies, johon rakastuin, oli hiljattain kokenut avioeron vaimon jättäessä miehen toisen vuoksi. Hän vannoi, että avioero oli mennyttä elämää ja hän olisi valmis uuteen suhteeseen. Ja pian kävi niin, että mies, jolle menetin neitsyyteni, jätti minut toisen naisen vuoksi. Ja puhelimessa, ei uskaltanut nähdä minua kasvotusten. Kehuskeli valloituksellaan, "miten oli tullut nukuttua viime yönä huonosti". Todennäköisesti se ei ollut mikään vakava suhde hänelle, mutta miksi ihmeessä miehen piti nöyryyttää minut niin perinpohjaisesti - kysyn sitä vieläkin itseltäni. Ehkä hänen piti tällä naurettavalla tavalla nostaa omaa itsetuntoaan, mene ja tiedä.

Toipuminen tästä järkytyksestä kesti minulta yli 2 vuotta. Olin pitkään todella sairas, masennuin ja tunsin samaan aikaan miestä kohtaan hellyyttä ja hirmuista vihaa, mikä raastoi minua sisältä. Pakenin työntekoon ja opiskeluun sekä rajuun bailaamiseen, jonne opiskelijakaverini minua johdattelivat - ajattelivat kai, että unohtaisin helpommin. Oireilin jopa rajuilla fyysisillä kivuilla.

Mies muutti suhteemme jälkeen pian toiselle paikkakunnalle, mutta n. vuoden päästä hän tuli takaisin paikkakunnalle. Hänen uusi naisystävänsä asui lähellä asuntoani, joten sain nähdä miehen uuden naisensa kanssa erään kesän ajan usein lenkkeilemässä yhdessä, mikä raastoi minua sisältä rajusti. En tiennyt ennen, että ihminen voi kokea niin suurta tuskaa. Vaikka näin miehen usein ohimennessäni, en tervehtinyt häntä koskaan, en pystynyt edes katsomaan häntä kohti. En voi millään sanoilla kuvata sitä vihan, kivun, surun ja kaipauksensekaista tunnetta, jota tunsin näinä hetkinä.

En hakenut koskaan ammattiapua itselleni, vaikka se olisi ollut pahimpana aikana todella tarpeen. Käsittelin samanaikaisesti 15-vuotiaana kokemaani ja uutta traumaa: lupaavasti alkaneen rakkaussuhteen menetystä. Osasin onneksi tehdä surutyötä, itkeä ja kirjoittaa kaikesta päiväkirjaan. Ystävät olivat kullanarvoinen tuki. Vasta lähes kolme vuotta kokemukseni jälkeen pystyin täysin rakastumaan uudelleen nykyiseen mieheeni, jonka kanssa olen ollut onnellinen. Mielessäni kiersivät kauan petoksen arvet, mutta ajan kanssa opin luottamaan uudestaan.

Kuten tässä keskustelussa on jo sanottu, särkyneestä sydämestä ylitsepääseminen riippuu tunteiden syvyydestä. Vaikka tästä kaikesta on pian jo 10 vuotta, silti kaiken tämän muisteleminen ja kirjoittaminen tänne nettiin satuttaa minua vielä. Ei tietenkään niin rajusti, kuin silloin alussa, mutta nämä tapahtumat ovat jättäneet poltinmerkkinsä minuun.

Älkää epäröikö hakea apua tuskaanne, ammattiauttajalle meneminen ei ole häpeällistä. Aika parantaa haavoja, vaikka sydämen särkyminen jättääkin ihmiseen oman jälkensä.

Tiedän tarkalleen miltä teistä tuntuu. Olen kohta kaksi vuotta "roikkunut" miehessä jonka kanssa olin vain kolme viikkoa.
Ikävä vaivaa edelleen, mutta olin oppinut elämään sen kanssa ja olin melko onnellinen ja tyytyväinen elämääni..Kunnes tämä suuri rakkauteni löysi äskettäin tytön jonka kanssa nyt mitä ilmeisemmin seurustelee. Tuntuu ettei tämä tuska hellitä millään. Jatkuvasti surullinen olo, mutta onneksi niitä aika hyviä päiviäkin mahtuu joukkoon.
Koetetaan pitää mielessä, että aika parantaa haavat ja vaikka se ei juuri nyt lohdutakkaan, ei voi muuta kuin katsoa eteenpäin.
Pakko se on vain yrittää, eihän sitä oikein muuten jaksa