Mikä pahinta erossa?

Vaikeinta ja kipeintä on unelman menetys ja pettymys. Mies löysi uuden ja nuoremman...olen mahdottoman pettynyt mieheeni, hänenhän piti olla toisenlainen, mietin olenko ollut 30 vuotta naimisissa sellaisen miehen kanssa, jota en pohjimmiltaan kuitenkaan tuntenut. 30 vuoden aikana on niin tottunut toisiinsa, vaikeaa on "napanuoran" katkaiseminen ja tottuminen siihen, että nyt olemme todellakin vieraat ihmiset toisillemme. Meillä on yhteisiä muistoja, joita emme koskaan tule käsittelemään keinutuolissa istuen. Koska minä olen se jätetty, tekee todella kipeä kun toinen kääntää selkänsä eikä enää välitä, ei kuuntele eikä ole kiinnostunut, ei edes ota yhteyttä ja kysy kuinka minä voin.

Päällimmäiset tunteet olivat ensin puolison menetys (toiselle naiselle),häpeä ja ennenkaikkea epäonnistuminen.
Minulle oli (ja on edelleenkin) avioliiton solmiminen todella vakava sitoumus.
Olen aina ottanut konkreettisesti sanat myötä- ja vastamäessä kunnes kuolema erottaa.
Pettymys puolisoon oli valtava,kun hän noin vaan petti lupauksensa ja valansa,mutta samalla alkoi
ajatusten taustalla kajastaa pieni valo siitä,että ehkä puoliso olikin jotain muuta kuin olin kuvitellut.Hänen moraalinsa ja ajatusmaailmansa ei enää kohdannutkaan omani kanssa ja hän ei enää ollutkaan yhtä tärkeä.
Suunnaton viha nousi sitä vääryttä vastaan, että joku rikkoo perheeni ja lapsiltani kodin ja sitä myötä taas pelko taloudellisesta ahdingosta.
Mennetämmekö lasten kanssa kodinkin jne.
Siinä vaiheessa heräsi laskelmoiva ja tunteeton naarasleijona ja marssin lakimiehen luokse laatimaan ositussopimusta ja rukkasin sen lakimiehen kanssa sellaiseksi,että sain pitää kodin (mies sai kyllä vastaavasti omaisuutta; auton, veneen ja pääsi veloista) ja allekirjoitutin sen puolsolla mahdollisimman pian, että sain asiat selviksi.Hieman lirkuttelua vastarakastuneelle ja taivaan pilvissä leijuvalle puolisolle,joka kaiken lisäksi poti huonoa omaatuntoa lapset jätettyään ja sain asiat selviksi ilman raastavia tappeluita.Tappeluita olisi tullut,sen huomasin, kun expuolison uusi vaimo pääsi asioihin puuttumaan.Sainkin haukut siitä,etteivät saaneet tarpeeksi rahaa,mutta kaikki oli jaettu lakimiehen toimesta ja suunnilleem puoliksi (kiinteistön arvoa ja auton arvoa ,eikä veneenkään,ei voi sentilleen tietää).
Kaikkein pahin tunne on kuitenkin edelleen tuo epäonnistuminen kun kuvittelee avioliiton olevan se ainut elämässä ja toivoo lasten kasvavan ydinperheessä.
Nyt on erosta pari vuotta ja se on jo taaksejäänyttä elämää ja unelmat on rakennettu uusiksi,eikä enää ole niin ankara itselleen,että vaatisi parisuhteessa täydellistä onnistumista.
Talous keikkuu pärjäämisen ja katastrofin välimaastossa, mutta lapsilla on säilynyt koti ja itselläkin uusi mies vierellä.

Muutimme erilleen vähän reilut kaksi vuotta sitten, avioero nuijittiin selväksi seuraavana vuoden tammikuussa eli heti kun vaadittu 6 kk oli kulunut. Onhan tässä ollut aikaa miettiä, kun olen nämä pari vuotta asunut yksin, ilman sen kummempia suhdevirityksiä. Ex-puoliso meni jo harkinta-aikana uusiin kihloihin ja juorujen mukaan naimisiin heti, kun eromme oli selvä. Tuli jotenkin sellainen olo, että näinkö äkkiä meidän 8 vuotta voi kuitata: vajaassa vuodessa täysin uuteen liittoon. Itse olin eron alullepanija, koska petyin siihen millä tavalla mies suhtautui minuun ja suhteeseemme. Itse jaksoin uskoa, että saavutamme ne tavalliset unelmat eli vakaan talouden ja oman asunnon, vaikka kerta toisen jälkeen sain pettyä. Mies eli talousasioissa (lue:raha) kuin porsas pellossa, lenti kuin päätön kana. Minä kannoin vastuun taloudesta ja kodista. Väsyin sellaiseen, koska olisin halunnut elää tasapuolisessa suhteessa. Suhde ei tarjonnut muutenkaan henkisesti sitä mitä odotin, joten erohan siinä sitten tuli. Pahinta on ehdottomasti ollut pettymys... Emme vietäkään kultahääpäivää tai osta yhdessä omaa asuntoa tms. Jälkeenpäin on tullut viha. Tällä hetkellä tekisi mieleni soittaa hänelle ja sanoa, että sinä perkeleen paskapää tuhosit niin paljon. Toisaalta eniten harmittaa se, etten jo seurustelun alkuvaiheessa pistänyt suhdetta poikki: se kun tuntui jo silloin siltä, että se ei toimi niin kuin pitäisi. Tukevan parisuhteen sijasta päädyinkin tällaiseen hataraan yksinäisyyteen. Hyvä näinkin, mutta ei tämä ollut sitä mitä ajattelin.. Eli pettymys on pahin.

kamalinta tässä vaiheessa on unelmien särkyminen, ja etenkin ydinperheen hajoaminen. lapset säälittää.

Pahinta on pettymys, epäonnistuminen. Mutta uskokaa tai älkää, elämä voittaa. Suurinta surua olen kokoa ajan(6v) kantanut lasten pärjäämisestä. Siitä huolimatta on reilumpaa olla rehellinen itselle ja toiselle ja antaa lapsille malli, että vaikeista asioista voi selvitä ihan hyvin.
Ja mielestäni on hirveää yrittää elää suhteessa, johon jompi kumpi ei oikeasti ole sitoutunut. Ollaan rehellisiä ja aitoja ihmisiä. Kamalinta on mielestäni elää kulissi liittoa, suurinta huijausta itseä ja muita kohtaan.

Se, kun vaimo halusi miettiä elämäänsä,miksi tähän on tultu ja mikä hän itse on kun ei ole ystäviä.Miehet eivät tietenkään kiinnostaneet vaikka avioliiton aikana oli säpinää siellä sun täällä.Nyt olemme asumuserossa ja kas kummaa ei mennyt kauan kun löytyi uusi kulta.yhden yön suhde jonka tapaamisesta on kulunut 5 päivää ja rouva haaveilee jo tulevaisuudesta tämän apinan kanssa.
Harmittaa ja ehkä olen kateellinenkin siitä että toinen kykenee 14 vuoden jälkeen hyvin nopeasti unohtamaan minut ja aloittamaan uuden suhteen ja haaveillen kertoo siitä minullekin.P....A!!!

syyllisyys ja epäonnistumisen tunne, koska lapsilla ei ole molemmat vanhemmat saman katon alla. Muuttaminen oli vaikeata, 'oikea' koti jäi. Yksinäisyys on raskasta edelleen.....syksyn pimeätkin tulee:(

kyllä se oli syyllisyys epäonnistumisesta. Ja niin myös ne kaikki tulevaisuuden odotusten kariutuminen.

Mutta välittömästi on lisättävä, että todellisuudessa tuo unelmien ja odotusten kariutumistunne alkoi jo monta vuotta ennen eroa.

Eron surusta selvittyäni olen ollut kuitenkin erittäin tyytyväinen ratkaisuun. Pitkästä aikaa olen kokenut onnellisia aikoja.

Erossa ei ole lainkaan pahaa, se tekee pelkästään hyvää ihmiselle. Joutuu ottamaan vastuuta itsestään.

Itsestä tuntuu et pahinta oli se et ei enään ollut toista kohtaan oikei mitään tunnetta!!Mieheni oli aivan ok.Mut kaipasin jotakin muuta kuin sitä mitä se oli monta vuotta,Avioliitto oli kuin sisko ja veli olisi asuneet yhdessä ei semmosta kovin kauvon jaksa.Nyt olen ollut yksin vajan vuoden eikä ole mitään kiirettä uuteen suhteeseen.Nautin tämän hetkisestä olotolasta.Meillä ei ollut onneksi yhteisiä lapsia.Omani ovat jo kaikki ommilaan.Nyt nautin täysillä elämästäni.On oma tupa ja oma lupa.Syksy terveiset teille kaikille.

uusiperhe ei ole koskaan sama kuin se, missä kaikki ovat yhtä ja samaa perhettä.