Minulla on erittäin hyvä miespuolinen ystävä jo vuosien ja vuosien takaa. Mitään seurustelua tai seksiä meillä ei ole koskaan ollut, onpahan vain lämmintä ja läheistä ystävyyttä. Nykyisin olemme elämäntilanteidemme takia yhteyksissä vain pari-kolme kertaa vuodessa, mutta silloin juttu jatkuu kuin välillä kulunutta aikaa ei olisi ollutkaan. Voimme puhua rehellisesti kaikesta maan ja taivaan välillä ja suhteemme on ehdottoman rehellinen.
Mies vakiintui vähän alle kolmikymppisenä, hän ja vaimonsa olivat vuosia kahdestaan ja yrittivät saada lasta monta vuotta. Viimein tärppäsi; heidän poikansa on nyt kahdeksanvuotias.
Minä puolestani menin naimisiin vasta muutama vuosi sitten, 35-vuotiaana; seurustelua mieheni kanssa oli takana muutama vuosi. Seurusteluaikana mietimme joskus tulevaisuutta ja lapsia. Nyt olemme kuitenkin pitkällisen harkinnan jälkeen päättäneet että jäämme vapaaehtoisesti lapsettomiksi.
Muutama päivä sitten juttelimme tuon ystäväni kanssa lähes puolen vuoden tauon jälkeen. Kun hän kysyi miten menee ja vastasin että menee aivan loistavasti, hän kysyi nauraen olenko raskaana. Vastasin siihen että enpä ole, ja että olemme nyt sitten päättäneet lopullisesti että enpä tule olemaankaan.
Sen sijaan että hän olisi alkanut kysellä miksi, ja sanoa että jään jotain fantastista paitsi, ja yrittänyt taivutella minua, hän sanoi hitaasti ja harkitsevasti että ymmärtää meitä varsin hyvin. Ja että hän tottakai rakastaa lastaan suunnattomasti, mutta joskus he vaimonsa kanssa miettivät että jos joku olisi oikeasti ollut rehellinen heille kun he lasta harkitsivat, ja kertonut mitä kaikkea se tuo mukanaan, he olisivat ehkä sittenkin päätyneet erilaiseen ratkaisuun. Hän sanoi leikillisesti että käynnissä on suuren luokan huijaus jossa perheelliset hehkuttavat elämänsä ihanuutta vielä perheettömille ja pysyvät visusti vaiti kaikista huonoista puolista joita väistämättä tulee myös mukana.
En ole koskaan kuullut kenenkään jolla on lapsia puhuvan noin avoimesti ja rehellisesti siitä että toivoisi joskus että niitä lapsia ei olisi. Tai ei suoranaisesti toivoisi, mutta ajattelisi että ilmankin lapsia olisi voinut elää ihan hyvän elämän.
Onko ystäväni ainoa laatuaan vai onko tuo yleisempikin mielipide?
Mies vakiintui vähän alle kolmikymppisenä, hän ja vaimonsa olivat vuosia kahdestaan ja yrittivät saada lasta monta vuotta. Viimein tärppäsi; heidän poikansa on nyt kahdeksanvuotias.
Minä puolestani menin naimisiin vasta muutama vuosi sitten, 35-vuotiaana; seurustelua mieheni kanssa oli takana muutama vuosi. Seurusteluaikana mietimme joskus tulevaisuutta ja lapsia. Nyt olemme kuitenkin pitkällisen harkinnan jälkeen päättäneet että jäämme vapaaehtoisesti lapsettomiksi.
Muutama päivä sitten juttelimme tuon ystäväni kanssa lähes puolen vuoden tauon jälkeen. Kun hän kysyi miten menee ja vastasin että menee aivan loistavasti, hän kysyi nauraen olenko raskaana. Vastasin siihen että enpä ole, ja että olemme nyt sitten päättäneet lopullisesti että enpä tule olemaankaan.
Sen sijaan että hän olisi alkanut kysellä miksi, ja sanoa että jään jotain fantastista paitsi, ja yrittänyt taivutella minua, hän sanoi hitaasti ja harkitsevasti että ymmärtää meitä varsin hyvin. Ja että hän tottakai rakastaa lastaan suunnattomasti, mutta joskus he vaimonsa kanssa miettivät että jos joku olisi oikeasti ollut rehellinen heille kun he lasta harkitsivat, ja kertonut mitä kaikkea se tuo mukanaan, he olisivat ehkä sittenkin päätyneet erilaiseen ratkaisuun. Hän sanoi leikillisesti että käynnissä on suuren luokan huijaus jossa perheelliset hehkuttavat elämänsä ihanuutta vielä perheettömille ja pysyvät visusti vaiti kaikista huonoista puolista joita väistämättä tulee myös mukana.
En ole koskaan kuullut kenenkään jolla on lapsia puhuvan noin avoimesti ja rehellisesti siitä että toivoisi joskus että niitä lapsia ei olisi. Tai ei suoranaisesti toivoisi, mutta ajattelisi että ilmankin lapsia olisi voinut elää ihan hyvän elämän.
Onko ystäväni ainoa laatuaan vai onko tuo yleisempikin mielipide?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Vallan mainiosti pärjää ilman niitä lapsiakin.
Sitten kun niitä saa, se on kuin eräänlainen "huume". Ei voisi kuvitella elämää ilman.
Samalla ihanaa ja kamalaa.
Kun menee tekemään lapsen niin KAIKKI muuttuu, lopullisesti.
MInä ainakin tajusin oman elämäni merkityksen tässä maailmankaikkeudessa vasta, kun sain oman lapseni. Elämän syntymiseen verrattuna KAIKKI muut asiat, jotka ennen olivat mukamas niin tärkeitä vaikuttavat mitättömiltä. Kuoleman pelkokin katosi samaan syssyyn.
En ymmärrä näita elämämuuttuulopullisesti-fraaseja. Olin onnellinen ennen ja onnellinen nyt. Olin täysi ennen ja täysi nyt. Minä saati sitten maailma ei ole muuttunut yhtään lapsen saannin jälkeen.
ei ole sellainen suhde, joka äidillä ja lapsella yleensä on...?
No niin, pitihän sieltä tulla epäilyksen ääni: äskeisessä kirjoittajassa on pakko olla jotain vikaa...
en yleisesti tiedä, miten on asian laita, mutta itse ainakin puhun ihan julkisesti omasta ja mieheni väsymyksestä, kaipuustani kahdenkeskisiin aikoihin ja täyspitkistä yöunista. se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaihtaisin lapseni aikaan ilman heitä.
vaikka väsymys näkyy jo päällepäinkin antavat lapseni elämääni jotain sellaista, jota en voinut lapsettomana kuvitellakaan.
ymmärrän kuitenkin hyvin ihmisiä, jotka päättävät olla lapsettomia, ei elämä lasten kanssa ole aina ruusuilla tanssimista. mutta onko sitä myöskään elämä ilman lapsia? elämä on niin hyvää, kuin siitä tekee ja jokainen tekee sen omalla tavallaan ja elää sen omista lähtökohdistaan.
Mieheni ja minä halusimme välttämättä lapsen, jonka myös saimme, ja nyt 2,5 vuotta myöhemmin olen uudestaan raskaana - erittäin onnellisesti ja harkitusti. Tekeehän se ajoittainen yöunien puute olon aika väsyneeksi ja kärttyisäksi, mutta jokainen meistä on saanut jossain vaiheessa hampaansa tai jokainen on välillä kipeä ja jopa öisin.
"Otamme" aina välillä myös ns. vapaaillan itsellemme ja viemme lapsen isovanhempiensa luo. Sitten riittää taas halua ja intoa olla täysillä lapsen kanssa.
En tiedä, mitä ihmiset tuntevat, kun eivät halua lapsia. Tiedän sen voimakkaan tunteen, kun ihan välttämättä haluaa lapsen ja siksi olemme päätyneet tähän ratkaisuun. Kyllä kai luonto asiansa hoitaa - joko on tarkoitettu vanhemmaksi tai sitten ei. Jos ei halua lapsia, ei niitä sitten pitäisi saadakaan. Onko täällä palstalla muuten joku, joka on saanut lapsen, vaikkei olisi koskaan halunnutkaan ja on nyt onnellinen asiasta? Olisi mielenkiintoista lukea heidän mielipiteitään, varsinkin siitä, miksi ei joskus halunnut lasta, mutta sitten onkin onnellinen saadessaan lapsen.
En ole koskaan tunnustanut tätä kenellekään mutta minua oikeasti häiritsee äitinä olemisessa se, että pitäisi olla niin sosiaalinen. En ole koskaan välittänyt hiekkalaatikon äärellä jutustella toisten äitien kanssa kakan kiinteydestä tai hampaiden puhkeamisesta/irtoamisesta, touhuta vanhempainyhdistyksessä, tai lasten harrastusten tiimoilta pitää yhteyttä toisiin vanhempiin. Olen aina ollut perusluonteeltani erakko ja joskus tulee sen myötä tilanteita, jolloin ohikiitävän hetken toivois olevansa lapseton. Varsinkin kun molemmat lapseni ovat perineet isältään erittäin sosiaalisen luonteen. Minä tahtoisin olla "seinäruusuna" ja tarkkailla ihmisiä, mutta lapseni pitävät huomiosta. Yleisesti toitotetaan kerhoissa ja kouluissa lapsille pienestä pitäen kuinka sosiaalisuus on niin tärkeää, ja miten saada kavereita ja muuta semmoista. Miksi ei missään kannusteta opettelemaan yksin olemista, sietämään hiljaisuutta jne. Olen henk.koht. yrittänyt lapsilleni hienotunteisesti opettaa noiden asioiden merkitystä mutta huonolla menestyksellä. Tiedän etteivät he pysty muuttumaan perusluonteeltaan niin kuin en minäkään, mutta suoraan sanoen haaveilen joskus siitä ajasta kun noin kymmenen vuoden päästä asumme mieheni kanssa kahden, ja saan taas viettää hiljaista elämää. Mutta tosiaan, rehellisesti, en tämmöisiä kehtaisi kenelläkään tutulle kertoa.
hei!
kirjoituksesi oli kuin itseni kirjoittama.
lapset 2v ja 3kk..en ole ekankaan kanssa vielä kertaakaan käynyt yleisellä leikkikentällä juuri tästä syystä..ja haluan kyläillä joskus kun huvittaa/jaksaa..saattaa mennä puoli vuotta soittaa kavereille...ja yleensä yhteyttä otetaan minuun..kavereissa ei siis ole vikaa mutta haluan pitää tiettyä välimatkaa heihin.
mutta jos haluat pitää mahdollisimman vähän yhteyttä ja silloin kun huvittaa ilman sosiaalisia paineita,etkä odota sitä minultakaan niin kirjoittele!
[email protected]
Ihanaa, kun löysin tämän viestin, joka kertoo erakkoudesta. En ole siis ainoa. Olen raskaana ja olen luonteeltani yksin viihtyvä erakko. Asia, joka suunnattomasti ahdistaa etukäteen on, että lasten myötä pitäisi muuttua sosiaaliseksi hiekkalaatikon reunalla istujaksi.
Onneksi mieheni on sosiaalisempi...Saa nähdä kumman luonteen lapsi perii. Haluan myös tarkkailla ihmisiä sivusta ja olla hiljaa. Vanhempainyhdistystouhut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Muutenkin tuntuisi väkinäiseltä tutustua ihmisiin vain siksi, että ainoa yhdistävä tekijä on vanhemmuus. Mieluummin pidän kiinni sinkkuystävistä, jotka muutenkin ovat kiinnostuneet samoista asioista.
En aio osallistua edes perhevalmennuksiin, koska nekin järjestetään vissiin ryhmässä. En myöskään ymmärrä sitä, miksi ainoat vanhempia kiinnostavat asiat ovat juuri nuo kakan kiinteys-ja hampaan puhkeamisjutut.
Rakkautta haluan lapselleni antaa, omalla hiljaisella tavallani.
Olisi mukavaa vaihtaa lisää ajatuksia teidän erakkojen kanssa. Tämä on ylipäätään ainoa viesti, jonka olen nähnyt aihepiiriä käsittelevän.
Minäkin olen epäsosiaalinen, nautin yksin kotonaolosta, omista hommista, omista ajatuksista... Melko, no, HYVIN harvoin tapaan tuttaviani tai sukulaisiani, ja silloinkin olen näiden sosiaalisten tilanteiden ajan jännittynyt, ja aina todella helpottunut päästessäni taas omaan rauhaan.
Ennen lapseni syntymää pohdin osin samanlaisia asioita, kuin sinä, Lonely. Haluaisin vain kertoa, että "never say never" on sanontana melko paikkaansapitävä... Tietenkään en voi puhua muista kuin itsestäni - itse reagoit sitten lapsesi synnyttyä omalla tavallasi, tietenkin.
Kuitenkin omalla kohdallani huomasin monien ennakkoasenteideni muuttuvan kuin itsestään. Se, miten puhut kakka-/hammas-/yms. keskusteluista kammoksuvaan sävyyn, ja ihmettelet mikä sellaisessa ketään kiinnostaa... ajattelin itse ihan samoin. Kuitenkin tätä nykyä seuraan aktiivisesti näitä mammapalstoja juuri ko. asioiden tiimoilta. Syy on hyvin yksinkertainen: en jaksa kahlata läpi kaikkia lapsia käsitteleviä tietokirjoja, vaan uskon enemmän käytännön kokemuksien opetuksellisuuteen. Toisten kertomista jutuista saa itselleen tärkeää lapsenkasvatustietoutta.
Tämä ei tietenkään ole varsinaisesti verrattavissa hiekkalaatikolla istuskeluun, vaan voin kaikessa rauhassa täällä ruudun takana yksikseni lueskella, miten muut lapsiaan hoitavat, ja saan siitä itselleni ideoita ja vinkkejä, joita neuvolassa (joka on mielestäni melko yliarvostettu taho ylipäätään) ei rutiinitarkastuskäyntien lomassa kerrota.
Mitä todellisiin sosiaalisiin tilanteisiin tulee, pakkoko niihin mammakerhoihin kenenkään on ängetä? Ja kun lapsesi tulee siihen ikään että hiekkalaatikot alkavat kutsua, on tärkeintä että olet siellä itse lapsesi kanssa - jos joku sattuu samaan aikaan samalle laatikolle lapsineen, tarvitseeko siitäkään pulttia etukäteen ottaa. Antaa tilanteen sitten mennä miten on mennäkseen.
On aivan totta ettei pelkkä vanhemmuus riitä yhdistämään kaikkia aikuisia toisiinsa, eikä niin ole tietenkään tarkoituskaan. Päin vastoin olen huomannut erkaantuvani viimeisistäkin sosiaalisista kontakteista viimeistään kun heillekin on ilmaantunut lapsia, sillä lasten kasvatukseen liittyvissä asioissa ihmisten väliset erot saattavat tulla hyvinkin radikaalisti esille :oD Jos esim. tuttavapariskunnan äiti on sitä mieltä, että on ok jos hänen lapsensa riistää jatkuvasti lelut ja huomion minun lapseltani, ja osoittaa mustasukkaisuuttaan mm. istumalla vauvani päälle, tuskin olen jatkossa kovinkaan halukas heitä tapaamaan... 8nI
Kukin tyylillään. :n) Kaikkea hyvää sinulle ja sisälläsi kasvavalle pienelle elämälle!
Ensin lapset ottavat enemmän kuin antavat (jos ajatellaan aikaa, vaivaa jne, henkisesti antavat hyvinkin paljon!) kun ne ovat pieniä. Vaaka kääntyy jossain vaiheessa - antavat enemmän kuin ottavat. Minä en ainakaan halua viettää vanhuuttani vanhainkodissa (jos sellaiseen vaikka joutuu) ilman että kukaan käy katsomassa. Eikä nyt vain tuo yksinäisyyden pelko, on vain hienoa seurata miten lapset pärjäävät. Ehkä asenteeni johtuu siitä, että itselläni on hyvin läheiset suhteet vanhempiini..
Ei kukaan mitään yritä antaa pelkästään ruusuista kuvaa lasten kanssa elämisestä. Näkee sen nyt jo täällä palstoillakin. Ihan rehellisesti puhutaan sekä hyvistä että huonoista puolista. Mut se on elämää! Jos haluaa olla se vanhainkodin (jos sinne joutuu) mummo, jota kukaan ei käy ikinä katsomassa, niin älä hanki lapsia. Ja jos haluatte miehesi kanssa viettää elämää, jossa täytyy nähdä mahdollisimman vähän vaivaa, älä hanki lapsia. Jos et usko että kaikki vaiva maksaa takaisin jossain vaiheessa, älä hanki lapsia.
Minulla on muutama ystävä (noin neljäkymppisiä), jotka ovat itse valinneet lapsettoman elämän. He ovat saaneet toteuttaa itseään, matkustella, viettää kahdenkeskeistä aikaa miestensä kanssa jne. Jokaisen päivän saa suunnitella itse, eikä tarvitse ottaa kaikessa huomioon lapsia ja heidän tarpeitaan.
Yksi heistä on joskus myöntänyt toivovansa lasta, muut eivät koskaan. Jotkut pitävät heitä kylminä ja itsekkäinä -minä en! He ovat mitä lämpimimpiä ja tunteikkaimpia ihmisiä, pitävät myös lapsista vaikkeivät niitä itselleen halua. Mielestäni on täysin väärin, että nainen asetetaan tähän perhe-muottiin. Ei muka pysty elämään täysipainoista elämää ilman lapsia, täysin pötyä! Jokaisella on oma elämä, ja miten täysipainoista ja ihanaa se on, riippuu omasta asennoitumisesta ja siitä mitä elämänsä eteen tekee. Ei miehestä, omakotitalosta ja lasten määrästä.
Terv. kolmen lapsen kotiäiti
Itselläni on lapsi ja toinen tulossa, ja kuulun tällä hetkellä niihin perhe-elämän ylistäjiin =)
Halusin kuitenkin kirjoittaa sulle, koska mulle kirjoituksestasi jäi kummallinen fiilis: ihan kuin et sittenkään olisi varma lapsettomuuden ihanuudesta ja yrität nyt saada vahvistusta päätöksellesi ja muita samanhenkisiä viestejä? Eli oletko sittenkään varma, että olet nyt tehnyt oikean päätöksen? En siis mitenkään kritisoi päätöstäsi vaan mulle tosiaan tuli sellainen tunne, että tämä ihminen ei tiedä mitä itse haluaa...?
Eikö meistä jokainen ole elänyt jonkinlaisessa perheessä, eikö jokainen aikuinen nyt suurinpiirtein älyä mitä sitoutuminen perheeseen tarkoittaa ja mitä perheenä eläminen tarkoittaa. Tarkoitatko, että tämä ystäväsi syyttää muita (noin karrikoidusti) siitä, että hän ei ymmärtänyt asian oikeaa laitaa....väittääkö hän todella silmät kirkkaina, ettei hän tiennyt, että lapsen saamisessa ja kasvattamisessa on huonojakin hetkiä, luuliko hän todella sen olevan täysin ongelmatonta, että hän selviäisi ilman vastoinkäymisiä. Kannattaisi varmaan alkaa ajatella ihan itse.
Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla viestilläsi, enpä aio latoa sinulle kysymyksiä, oletko varma, onko ystäväsi luullut ja plaa plaa plaa.
Minä voin myöntää, että välillä tekisi mieli työntää muksu sinne mistä on tullutkin. Ei se vanhemmuus aina ole se mahtavan ihana asia. Välillä ottaa päähän kaikki vanhemmat ja lapset kun haluaisi olla hetken yksin.
Ja mitä tuohon "jos joku olisi oikeasti ollut rehellinen heille kun he lasta harkitsivat", se siinä nykyäänkin on. Kukaan ei todella voi kertoa, mitä se on. Ja jos joku yrittää esim nuorille äideille niistä kertoa,he eivät yleensä sitä pohjimmiltaan voi ymmärtää vaan alkavat järjettömän räkytyksen.
Rakastan lastani todella paljon, mutta joskus toivoisin, ettei häntä olisikaan.
Ehkäpä toi ajatus oikeesti käy useemman mielessä mutta tuskin sitä kovin moni ääneen miettii, saati myöntää miettineensä.