Perheneuvolassa sanottiin et mieheni ja minä puhutaan erikieltä. Et ollaan ajatusmaailmalta ja toiminnalta tyypillisiä mies ja nainen. Mies ei puhu vaan miettii omassa päässä ja ei tuo asiaa suustaan ulos, vaikka on jotain tajunnut tai johonkin ajatukseen asiassa tullut. Nainen taas kaipaa juttelua miehensä kanssa et tietää oikeasti mitä ajatellaan jne.
Onko tosiaan näin? Vaadinko todella puolisoltani liikaa, jos toivon,että hän kuuntelisi minua ja vielä lisäksi juttelisi minun kanssani, jotta voisin ymmärtää myös häntä, et mitä hän ajattelee siitä, mitä minä ajattelen.
Musta on aivan kamalaa, jos joudun elämään niin että puolisoni ei osaa tyydyttää tarvettani keskustella asioista, tehdä yhteisiä päätöksiä jne.
Sit siel juteltiin siitä et miksi tarvitsen puolisoltani luvan jos haluan mennä jonnekkin. Kerroin kuinka pahalta tuntuu kun toinen ei koskaan sano et mene vaan, olet sen ansainnut, tekee hyvää sulle.. Mitä vaan ja niin et ilmeet ovat mukana. Niin minä olen toiminut. Antanut miehelleni mahdollisuuden mennä ja hoitanut lapsen. Hän ei vaan toimi,niin mut mä saan mennä. Miksi se sit tuntuu pahalta se lähteminen,jos toinen käyttäytyy tympeästi ja välinpitämättömästi. Musta perheenä on tosiaan kysyttävä et onko ok jos lähden tolloin tonne eikä vaan et mä lähden silloin, jos sulla ei ole muuta. Hoida lapsi.
Sit vielä vaikeampaa se on kun puoliso ei ole ottanut vastuuta lapsen hoidosta kunnolla ja ajattelemme monista kasvatus asioista niin eritavalla. Niistä ei tietty voi keskustella, kun on toi kielimuuri. Lapsi on kohta kaksi vuotias ja mies ei ole vielä yhtään yötä lasta hoitanut, kun herää itkemään. Kokee sen vaikeaksi ja siksi ei halua et olisin yön poissa. Sit kun lapsi osaa puhua, niin pärjää. Näinköhän, onko se niin yksinkertaista?? Lapsi osaa jo nyt puhua hieman, mut yöllä itkulle ei varmasti osaa antaa selitystä. Ei ole helppoa lähteä ja jättää lasta kotiin, jos toinen on sanonut et kasvatusmetodimme on erilaiset ja lapsi saa huutaa (ei lohduta).
Niin tässä olen puolisen vuotta pähkäillyt et miten avioliittomme voisi toimia. Voiko se toimia? Haenko lohdun ja keskustelun ja ymmärryksen muualta vai voiko mies jutella tällaisista asioista ja ymmärtää puolisoaan myös sanoilla? Minä haluan kivaa mieheni kanssa perheenä, mut myös minä tarvitsen yksinoloa ja omia juttuja. Tarvitsen kumppanin jonka kanssa jakaa väsymys ja pahaolo, sekä hyvät jutut.
Haluaisin jutella kasvatukseen liittyvistä asioista, mutta onko niin et on väärin toivoa sitä mieheltäni, koska hän on mies. Onko liikaa pyydetty et jos sanon voivani huonosti tässä suhteessa, niin mies pysähtyisi kuuntelemaan ja juttelemaan kanssani? Eikö miehet tee niin? Voisiko joku mies neuvoa et miten sit helpotan omaa oloani, jos en puhuminen ja vastaaminen on turhaa, kun kieli on eri. Miten ymmärrän et toinen ymmärtää, jos mies käy asian vain päässään läpi eikä siitä minulle mitään sano? En todellakaan halua olla mikään nalkuttava akka. Mulle vaan on selvää et jos joku läheinen, tärkeä ihminen kertoo voivansa huonosti ja et kokoajan on pahaolla, niin tosiaan mietin yhdessä ääneen et mistä se vois johtua, mikä vois auttaa jne. En lähde pois miettimään. Vaan olen läsnä...
Pyydänkö/ Vaadinko kohtuuttomia?
Onko tosiaan näin? Vaadinko todella puolisoltani liikaa, jos toivon,että hän kuuntelisi minua ja vielä lisäksi juttelisi minun kanssani, jotta voisin ymmärtää myös häntä, et mitä hän ajattelee siitä, mitä minä ajattelen.
Musta on aivan kamalaa, jos joudun elämään niin että puolisoni ei osaa tyydyttää tarvettani keskustella asioista, tehdä yhteisiä päätöksiä jne.
Sit siel juteltiin siitä et miksi tarvitsen puolisoltani luvan jos haluan mennä jonnekkin. Kerroin kuinka pahalta tuntuu kun toinen ei koskaan sano et mene vaan, olet sen ansainnut, tekee hyvää sulle.. Mitä vaan ja niin et ilmeet ovat mukana. Niin minä olen toiminut. Antanut miehelleni mahdollisuuden mennä ja hoitanut lapsen. Hän ei vaan toimi,niin mut mä saan mennä. Miksi se sit tuntuu pahalta se lähteminen,jos toinen käyttäytyy tympeästi ja välinpitämättömästi. Musta perheenä on tosiaan kysyttävä et onko ok jos lähden tolloin tonne eikä vaan et mä lähden silloin, jos sulla ei ole muuta. Hoida lapsi.
Sit vielä vaikeampaa se on kun puoliso ei ole ottanut vastuuta lapsen hoidosta kunnolla ja ajattelemme monista kasvatus asioista niin eritavalla. Niistä ei tietty voi keskustella, kun on toi kielimuuri. Lapsi on kohta kaksi vuotias ja mies ei ole vielä yhtään yötä lasta hoitanut, kun herää itkemään. Kokee sen vaikeaksi ja siksi ei halua et olisin yön poissa. Sit kun lapsi osaa puhua, niin pärjää. Näinköhän, onko se niin yksinkertaista?? Lapsi osaa jo nyt puhua hieman, mut yöllä itkulle ei varmasti osaa antaa selitystä. Ei ole helppoa lähteä ja jättää lasta kotiin, jos toinen on sanonut et kasvatusmetodimme on erilaiset ja lapsi saa huutaa (ei lohduta).
Niin tässä olen puolisen vuotta pähkäillyt et miten avioliittomme voisi toimia. Voiko se toimia? Haenko lohdun ja keskustelun ja ymmärryksen muualta vai voiko mies jutella tällaisista asioista ja ymmärtää puolisoaan myös sanoilla? Minä haluan kivaa mieheni kanssa perheenä, mut myös minä tarvitsen yksinoloa ja omia juttuja. Tarvitsen kumppanin jonka kanssa jakaa väsymys ja pahaolo, sekä hyvät jutut.
Haluaisin jutella kasvatukseen liittyvistä asioista, mutta onko niin et on väärin toivoa sitä mieheltäni, koska hän on mies. Onko liikaa pyydetty et jos sanon voivani huonosti tässä suhteessa, niin mies pysähtyisi kuuntelemaan ja juttelemaan kanssani? Eikö miehet tee niin? Voisiko joku mies neuvoa et miten sit helpotan omaa oloani, jos en puhuminen ja vastaaminen on turhaa, kun kieli on eri. Miten ymmärrän et toinen ymmärtää, jos mies käy asian vain päässään läpi eikä siitä minulle mitään sano? En todellakaan halua olla mikään nalkuttava akka. Mulle vaan on selvää et jos joku läheinen, tärkeä ihminen kertoo voivansa huonosti ja et kokoajan on pahaolla, niin tosiaan mietin yhdessä ääneen et mistä se vois johtua, mikä vois auttaa jne. En lähde pois miettimään. Vaan olen läsnä...
Pyydänkö/ Vaadinko kohtuuttomia?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Aika outoa käytöstä mieheltä. Vähän näyttäis siltä että mies ei tainnut olla kypsä isäksi, koska jos voi noin välinpitämättömästi sysätä vastuun sinun harteillesi vedoten omaan "kyvyttömyyteensä". Eipä ole tainnut juolahtaa miehen mieleen, että kukaan ei ole seppä syntyessään, että isänäkin olemista pitää harjoitella...
Taitaa olla muutenkin sellainen mies tyyppi joka stressaa etukäteen asioita, eikä sen takia kykene olemaan vilpitön tässä hetkessä. (koska ajatukset on muualla).
Aika ahdistava olo varmaan hänellä.
Ei auta muu kuin puhuminen ja oikeanlainen suhteutuminen asioihin. Pitää etsiä uusi asenne asioita kohtaan.
Alku vuodesta aloitin tän keskustelun et miltä musta tuntuu ja mitä haluaisin. Hän ei kauheasti jaksanut kuunnella ja keskustelu loppui sit yleensä siihen kun hän sanoi et hae vain avioero kyllä hän sen allekirjoittaa. Sit taas viikon tai viikkojen päästä palasin asiaan siihen et mulla on pahaolo ja et mun pitäis päästä täältä pois et saisin levätä ja jotain muuta. Ei se mun puhe pitkään kestänyt, kun toinen jo sai minut sekoitettua enkä enää oikein itsekkään tiennyt mitä olin puhumassa tai sit päättyi tohon ero hommaan. Sit lähes puoli vuotta oli täynnä. Itse olin käynyt perheneuvojalla muutaman kerran kun mies ei sellaiseen usko ja ei lähtenyt mukaan. Olin jo kääntynyt ajattelemaan et erotaan. Sit ollaan jotenkin saatu putsattua pöytää ja jatkettu ja kohta taas samassa tilanteessa. Sit taas kerran sanon et ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ero koska mies ei lähde neuvolaan mukaan eikä hänellä ole mitään tarjota vaihtoehdoksi. Sit toteaa et ok hän ei hoida ero mitenkään vaan minä, kun sitä haluan ja hän ei. Sit tuntejen päästä tulee et ei halua erota ja vois tulla sinne neuvolaan mukaan. Sit mä taas kasaan itseni ja annan mahdollisuuden..
Mistä sen asenteen löydän? Kuinka puhun jos se on toisesta ahdistavaa tai epämiellyttävää. Olen sanonut monta kertaa et en halua mollata, arvostella, haluan et kumpikin olisi onnellinen. Minä en todellakaan ole onnellinen ja ei ole puolisonikaan hän vain sopeutuu tai ei välitä, koska näkee asiat omalla tavallaan.
Olen huomannut, että kaikissa ihmissuhteissa (parisuhde, äiti-lapsi, ystävyyssuhde jne jne) eteen tulee joskus sama hölmö olo, että no eikö toi tajua?!
Joudun toteamaan ennemin tai myöhemmin, että se mikä minulle on päivänselvää ei ole sitä välttämättä toiselle ihmiselle. Ei vaikka "näyttäisin esimerkkiä".
Ihmissuhde on aina haaste.
Siinähän on kysymys kahdesta erilaisesta persoonasta, jotka yrittävät tulla toimeen keskenään.
Miten ymmärtää toista eri tilanteissa ja saada hänet ymmärtämään minua, miten ymmärtää itseäänkin siinä toisen ihmisen vaikutuspiirissä.
Miten saada asiat toimimaan, miten ennaltaehkäistä tunteita menemästä solmuun, miten osata hallita kokonaisuuksia, jotka muovaavat minua itseänikin koko ajan...
Yhteisymmärrys on varmasti mahdollista aina saavuttaa, täytyy vaan löytää oikeat keinot ja ne pitää ehkä olla hiukan erilaiset jokaisen ihmisen kanssa.
Jatkakaa perheneuvolassa käyntiä, sehän tuntuu jo saaneen miehesikin puhumaan. Kokemuksen kauttahan tässä opitaan, joten älä ollenkaan vaivu epätoivoon teidän suhteen, tehän olette jo hyvässä alussa.
Vaikea olla vaipumatta epätoivoon.. Voimat on rajalliset ja tuntuu et olen kaikki konstit jo käyttänyt ja miten ne on tuottaneet tulosta. Sit jos asia on niin et me ollaan niin erilaisia et keskusteluyhteyttä ei synny seisotaan sitten pöydällä tai juodaan viiniä sohvalla, niin en ole valmis luopumaan tarpeestani puhua ja tulla ymmärretyksi. Monia juttuja voin jauhaa ystävieni kanssa ettei minún tarvitse kaikella todellakaan rasittaa miestäni, mut jos se keskusteltava aihe liittyy meidän parisuhteeseen ja hyvinvointiin niin missä toiveitani esitän? Sit on myös lapsen asiat ja hänen hyvinvointinsa.
mutta viestisi perusteella kuullostat siltä että itsekin tarvitset kolmannen osapuolen apua jotta opit kommunikoimaan miehesi kanssa. Saitko mielestäsi mitään apua perheneuvolasta, oletteko menossa sinne uudestaan?
En ollenkaan usko että "kielimuuri" lopullisesti estäisi ilmeisen välttämättömän keskustelun lapsenkasvatusvastuusta, mutta teidän on molempien tehtävä töitä jotta löydätte reittejä tuon muurin yli, ali tai läpi. Itse katselen jossain määrin samantapaista tilannetta omassa avioliitossani miehen näkökulmasta, ja monessa suhteessa sanasi voisivat olla vaimoni sanoja.
Tuskin avioliitto kuitenkaan voi toimia kummankaan osapuolen kannalta jos lohdun ja ymmärryksen joutuu hakemaan muualta.
/B
Ollaan menossa uudestaan. Ei tätä voi ratkaista yhdellä käynnillä. Ymmärrän sen. Sainko apua, siihen voin vastata et jaa-a.
Miksi minä tarvitsen apua kommunikointiin, jos voin kirjoittaa ja puhua. Osaan esittää toiveita ja myös vaihtoehtoja miten tän sais toimimaan mun mielestä. Perheneuvoja sanoi ymmärtävänsä kyllä mitä minä sanon, mutta mieheni ei ymmärrä. Siis tottakai omat keskustelut jossakin vois myös oloani helpottaa, mutta yhdistää nyt monta neuvontaa tai terapiaa ja kaikki muu mikä kuuluu lapsiperheen arkeen. Muuri on tosiaan suuri ja sen ylitys ja alitus kuluttaa kovasti voimiani.
Mitä sinä teet kun olet samantapaisessa tilanteessa. Miten teidän kommunikointi toimii? Voitteko rauhallisesti alkaa puhelemaan tunteista, toiveista ja muista asioista vai vain pakolliset?
Veikkaanpa, että suurimalla osalla pareista tuo kommunikointiongelma on olemassa, eri tasoisena vain. Itselläni on mies, joka ei puhu mutta kylläkin pussaa. Olemme olleet jo vuosia yhdessä ja totuus on se, ettei mieheni osaa (osittain kylläkin ei myöskään halua) puhua tunteistaan tai kasvatusperiaatteistaan...ainakaan sillä kielellä millä minä haluaisin. Eli meilläkin on tuo kielimuuri olemassa. Mutta olen sitä mieltä, että KUMMANKIN on muututtava ja yritettävä lähentyä toista tuossa kommunikoinnissa. Ei voi vaatia ihmiseltä, joka on kasvanut kodissa, missä ei olla koskaan puhutta oikeista asioista, yhtä-äkkiä laajaa sanavarastoa tai nopeaa yhteyttä tuntemuksista sanoihin. Meidän tilanteessamme on aina ollut tärkeintä se, että haluamme kuitenkin jatkaa yhdessä puutteistamme huolimatta. En minä ole yhtään parempi puoli suhteessamme vaikka haluaisin analysoida, perustella, väitellä ja pohtia yhdessä perheeseemme ja elämäämme liittyviä asioita ja mieheni ei ole sen huonompi vaikkei osaakaan keskustella hyvin. Jonkinlaista kommunikointia meillä kuitenkin on ja olemme kasvattaneet kolme ihastuttavaa lasta tasa-painoisiksi positiivisiksi ihmisiksi ja parisuhteen vastoinkäymisistäkin olemme selvinneet. Me olemme erilaisia monessa suhteessa ja jossakin vaiheessa se on myönnettävä tai sitten on ITSE muututtava. Toista ei voi muuttaa tai vaatia muuttumaan sellaiseksi kuin itse hänen haluaisi olla.
Vaikka itsekin voin ja _omasta_ mielestäni osaan kirjoittaa ja puhua, ei viesti läheskään aina mene perille niinkuin olin ajatellut. Osaan ehkä esittää asiani mutta en kuitenkaan ole kovin hyvä varmistamaan sitä kuinka toinen asian ymmärsi.
Työhöni liittyen olen ollut sikäli onnekas että olen saanut ammattiin liittyvää ihmissuhdekykyjeni objektiivista arviointia että niihin liittyvää koulutusta, on ollut paljon helpompaa ottaa (paikka paikoin raskastakin)kritiikkiä ja kehitystavoitteita vastaan, työ-minään on ollut helpompi ottaa ulkopuolinen näkökulma. Vaikka se sama heppuhan siinä parisuhteessakin huseeraa.
Enhän minä tietenkään voi tietää todella tarvitsetko, ja jos niin kuinka paljon, apua kommunikointiin. Mutta kommunikaatiossa ei riitä että osaa lähettää viestin, se pitää osata lähettää niin että se menee perille. Tuskin tässä voi kukaan liian hyväksi kehittyä, ja tarpeeksi hyväkin on todella kova tavoite 8-). Toki siellä vastaanottavassa päässä pitää olla myös halu ja valmiudet ottaa vastaan, kuunnella ja ymmärtää. Eli ei miehesi voi vetäytyä vastuusta ja odottaa että "itse hoidat omat ongelmasi".
En ole luonnostani hyvä puhumaan tunteista ja toiveista (ei ehkä niinkään harvinainen miehinen piirre) ja edelleenkin menen helposti puolustuskannalle ja lukkoon kun vaimoni kertoo omista tarpeistaan ja tunteistaan: tuntuu että toinen esittää yksipuolisia vaatimuksia ja epäreilua kritiikkiä. Ehkäpä vaimonikaan ei ole mestari tuollaisessa keskustelussa mutta ainakin olemme ymmärtäneet että noista asiosta puhuttaessa tavoite on molemmille yhteinen ja sen eteen on pakko nähdä vaivaa. Minun on pyrittävä kuuntelemaan ja annettava mahdollisuus muuttaa minua, toisaalta vaimonikin on tajunnut että tällaiselle keskustelulle on järjestettävä aikaa eikä niitä voi vain kaataa toisen niskaan pahimman väsymyksen aikana yömyhään.
/B
Sit vielä ajattelisin et jos toisesta välittää ja toista arvostaa, niin vaikka ei osaisi puhua, niin jotenkin pitäisi ymmärtää et toisella on oikeasti hätä. Mun hätä on ollut se et mulla ei ole omaa-aikaa varsinkaan lepoaikaa. Kuinka sitä muuten toiselle kerron, kuin sanoin, et haluaisin olla yksin ja levätä, että taas jaksaisin iloita ja nauttia siitä mitä on. Toinen ei sitä voi mahdollistaa, kun ei pärjää lapsen kanssa (mielestäni ei halua ottaa vastuuta, kohta kaksi vuotta on ollut aikaa harjoitella). Sit lomallaan lähtee viikoksi ystävän kanssa reissuun. Ja me ollaan lapsen kanssa lähes joka kuukausi poissa niin että toinen saa levätä. Jotenkin tuntuu et pitäis ymmärtää, kun itse saa olla rauhassa, niin miten minäkin voin sitä kaivata ja sillä voisin piristyä.
Sit vaan ihmettelen et miten saisin toisen ymmärtämään, kun en osaa sopivaa kieltä käyttää..
Ajan jolloin aloitan keskustelun valitsen hyvin. En väsyneenä tai niin että toinen olisi väsynyt. Yleensä miehen vapailla. Puhun mielestäni asiasta enkä vittuile ja vaadi. Kerron et miltä tuntuu ja miten toinen vois auttaa mua jaksamaan tässä perheessä.
Varmasti on äitejä jotka nauttivat siitä et saavat kaiken kantaa itse, mut mä en jaksais. Musta lapsen hoito ja lapseen liityvät asiat kuuluu molemmille. Tottahan toinen tekee jotain enemmän ja toinen jotain muuta, mut vastuu on yhteinen.
Kuitenkin tällainen kommunikointi ongelma tuhoaa meidän yhteistä elämää ja siksi mielestäni puolison pitäisi myös tarttua näihin asioihin. Minusta hän siirtää vastuuta, kun sanoo et sit kun lapsi puhuu hän pärjää. Askel kerrallaan varmasti olisi kahdessa vuodessa voinut opetella lapsen kanssa olemista ja vastuunottamista. Vai tuleeko sit uusi selitys. Sit kun on koulussa niin ymmärrän. Sit kun muut ovat kasvattaneet, niin sit ymmärrän. Kun lapsi kiukkuaa, niin meidän on autettava tunteiden käsittelyssä et oppii. Kauheaa siirtää kaikki vastuu päivähoitoon, kouluun jne. Meidän on kasvatettava lapsi yhdessä vai?
Juu, ei lapsesta ruveta ottamaan vastuuta vasta jossain "sopivassa" vaiheessa, yhdessä ne kasvatetaan alusta asti. On meitä moneen junaan, ei minusta lasten kansssa pärjääminen mitenkään ollut kiinni siitä puhuuko, käveleekö, ryömiikö tms. Tosin hankalaa meilläkin oli päästä yhteisymmärrykseen siitä milloin hommat kummankin mielestä ovat oikein ja tasan jaettu.
/B
milloin hommat kummankin mielestä ovat oikein ja tasan jaettu..
Mielummin tosiaan miettisin noita mitä sanoit. Meillä ei ole sitä ongelmaa siinä mielessä et mies ei ole yhtenäkään yönä ottanut lapsesta vastuuta. Kerran on ollut kokonaista puoli päivää lapsen kanssa poissa et sain olla kotona rauhassa, kun sitä olen niin pitkään (puoli vuotta)ääneen toivonut.
Joskus kun lapsi oli vuoden vanha olin ulkona ja sain kolmen aikaan yöllä viestin tyyliin et täällä ei lapsi nuku. Siis haloo!!! Mies käynyt riittävästi riennoissa, ei liikaa kyllä, mut sit sen kerran, kun minä lähden, niin ilkeää laittaa tollaisia viestejä. Kotiin, kun pääsin, niin sain lapsen syliini ja viereeni. Tuntui hyvältä.
Jotenkin kun näitä kaikkia lapsen hoitoon liittyviä asioita miettii, niin tää tuntuis selvältä... Mulle riittää, miehestä ei ole isäksi eikä hän tosissaan yritä oppia. Sit kuitenkin avioliitossa haluasi osata tukea ja neuvoa toista ymmärtämään mitä tähän yhteiseen elämään kuuluu ja miten lapsen kanssa opitaan olemaan ja toimimaan vain olemalla ja tekemällä.
Mites mun unelmien käy?