Perheneuvolassa sanottiin et mieheni ja minä puhutaan erikieltä. Et ollaan ajatusmaailmalta ja toiminnalta tyypillisiä mies ja nainen. Mies ei puhu vaan miettii omassa päässä ja ei tuo asiaa suustaan ulos, vaikka on jotain tajunnut tai johonkin ajatukseen asiassa tullut. Nainen taas kaipaa juttelua miehensä kanssa et tietää oikeasti mitä ajatellaan jne.
Onko tosiaan näin? Vaadinko todella puolisoltani liikaa, jos toivon,että hän kuuntelisi minua ja vielä lisäksi juttelisi minun kanssani, jotta voisin ymmärtää myös häntä, et mitä hän ajattelee siitä, mitä minä ajattelen.
Musta on aivan kamalaa, jos joudun elämään niin että puolisoni ei osaa tyydyttää tarvettani keskustella asioista, tehdä yhteisiä päätöksiä jne.
Sit siel juteltiin siitä et miksi tarvitsen puolisoltani luvan jos haluan mennä jonnekkin. Kerroin kuinka pahalta tuntuu kun toinen ei koskaan sano et mene vaan, olet sen ansainnut, tekee hyvää sulle.. Mitä vaan ja niin et ilmeet ovat mukana. Niin minä olen toiminut. Antanut miehelleni mahdollisuuden mennä ja hoitanut lapsen. Hän ei vaan toimi,niin mut mä saan mennä. Miksi se sit tuntuu pahalta se lähteminen,jos toinen käyttäytyy tympeästi ja välinpitämättömästi. Musta perheenä on tosiaan kysyttävä et onko ok jos lähden tolloin tonne eikä vaan et mä lähden silloin, jos sulla ei ole muuta. Hoida lapsi.
Sit vielä vaikeampaa se on kun puoliso ei ole ottanut vastuuta lapsen hoidosta kunnolla ja ajattelemme monista kasvatus asioista niin eritavalla. Niistä ei tietty voi keskustella, kun on toi kielimuuri. Lapsi on kohta kaksi vuotias ja mies ei ole vielä yhtään yötä lasta hoitanut, kun herää itkemään. Kokee sen vaikeaksi ja siksi ei halua et olisin yön poissa. Sit kun lapsi osaa puhua, niin pärjää. Näinköhän, onko se niin yksinkertaista?? Lapsi osaa jo nyt puhua hieman, mut yöllä itkulle ei varmasti osaa antaa selitystä. Ei ole helppoa lähteä ja jättää lasta kotiin, jos toinen on sanonut et kasvatusmetodimme on erilaiset ja lapsi saa huutaa (ei lohduta).
Niin tässä olen puolisen vuotta pähkäillyt et miten avioliittomme voisi toimia. Voiko se toimia? Haenko lohdun ja keskustelun ja ymmärryksen muualta vai voiko mies jutella tällaisista asioista ja ymmärtää puolisoaan myös sanoilla? Minä haluan kivaa mieheni kanssa perheenä, mut myös minä tarvitsen yksinoloa ja omia juttuja. Tarvitsen kumppanin jonka kanssa jakaa väsymys ja pahaolo, sekä hyvät jutut.
Haluaisin jutella kasvatukseen liittyvistä asioista, mutta onko niin et on väärin toivoa sitä mieheltäni, koska hän on mies. Onko liikaa pyydetty et jos sanon voivani huonosti tässä suhteessa, niin mies pysähtyisi kuuntelemaan ja juttelemaan kanssani? Eikö miehet tee niin? Voisiko joku mies neuvoa et miten sit helpotan omaa oloani, jos en puhuminen ja vastaaminen on turhaa, kun kieli on eri. Miten ymmärrän et toinen ymmärtää, jos mies käy asian vain päässään läpi eikä siitä minulle mitään sano? En todellakaan halua olla mikään nalkuttava akka. Mulle vaan on selvää et jos joku läheinen, tärkeä ihminen kertoo voivansa huonosti ja et kokoajan on pahaolla, niin tosiaan mietin yhdessä ääneen et mistä se vois johtua, mikä vois auttaa jne. En lähde pois miettimään. Vaan olen läsnä...
Onko meillä vielä mahdollisuus? Tätäkö on miehen ja naisen välinen elämä? Vaadinko liikaa?
mies vastaan nainen, vai mies ja nainen
Onko tosiaan näin? Vaadinko todella puolisoltani liikaa, jos toivon,että hän kuuntelisi minua ja vielä lisäksi juttelisi minun kanssani, jotta voisin ymmärtää myös häntä, et mitä hän ajattelee siitä, mitä minä ajattelen.
Musta on aivan kamalaa, jos joudun elämään niin että puolisoni ei osaa tyydyttää tarvettani keskustella asioista, tehdä yhteisiä päätöksiä jne.
Sit siel juteltiin siitä et miksi tarvitsen puolisoltani luvan jos haluan mennä jonnekkin. Kerroin kuinka pahalta tuntuu kun toinen ei koskaan sano et mene vaan, olet sen ansainnut, tekee hyvää sulle.. Mitä vaan ja niin et ilmeet ovat mukana. Niin minä olen toiminut. Antanut miehelleni mahdollisuuden mennä ja hoitanut lapsen. Hän ei vaan toimi,niin mut mä saan mennä. Miksi se sit tuntuu pahalta se lähteminen,jos toinen käyttäytyy tympeästi ja välinpitämättömästi. Musta perheenä on tosiaan kysyttävä et onko ok jos lähden tolloin tonne eikä vaan et mä lähden silloin, jos sulla ei ole muuta. Hoida lapsi.
Sit vielä vaikeampaa se on kun puoliso ei ole ottanut vastuuta lapsen hoidosta kunnolla ja ajattelemme monista kasvatus asioista niin eritavalla. Niistä ei tietty voi keskustella, kun on toi kielimuuri. Lapsi on kohta kaksi vuotias ja mies ei ole vielä yhtään yötä lasta hoitanut, kun herää itkemään. Kokee sen vaikeaksi ja siksi ei halua et olisin yön poissa. Sit kun lapsi osaa puhua, niin pärjää. Näinköhän, onko se niin yksinkertaista?? Lapsi osaa jo nyt puhua hieman, mut yöllä itkulle ei varmasti osaa antaa selitystä. Ei ole helppoa lähteä ja jättää lasta kotiin, jos toinen on sanonut et kasvatusmetodimme on erilaiset ja lapsi saa huutaa (ei lohduta).
Niin tässä olen puolisen vuotta pähkäillyt et miten avioliittomme voisi toimia. Voiko se toimia? Haenko lohdun ja keskustelun ja ymmärryksen muualta vai voiko mies jutella tällaisista asioista ja ymmärtää puolisoaan myös sanoilla? Minä haluan kivaa mieheni kanssa perheenä, mut myös minä tarvitsen yksinoloa ja omia juttuja. Tarvitsen kumppanin jonka kanssa jakaa väsymys ja pahaolo, sekä hyvät jutut.
Haluaisin jutella kasvatukseen liittyvistä asioista, mutta onko niin et on väärin toivoa sitä mieheltäni, koska hän on mies. Onko liikaa pyydetty et jos sanon voivani huonosti tässä suhteessa, niin mies pysähtyisi kuuntelemaan ja juttelemaan kanssani? Eikö miehet tee niin? Voisiko joku mies neuvoa et miten sit helpotan omaa oloani, jos en puhuminen ja vastaaminen on turhaa, kun kieli on eri. Miten ymmärrän et toinen ymmärtää, jos mies käy asian vain päässään läpi eikä siitä minulle mitään sano? En todellakaan halua olla mikään nalkuttava akka. Mulle vaan on selvää et jos joku läheinen, tärkeä ihminen kertoo voivansa huonosti ja et kokoajan on pahaolla, niin tosiaan mietin yhdessä ääneen et mistä se vois johtua, mikä vois auttaa jne. En lähde pois miettimään. Vaan olen läsnä...
Onko meillä vielä mahdollisuus? Tätäkö on miehen ja naisen välinen elämä? Vaadinko liikaa?
mies vastaan nainen, vai mies ja nainen
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minusta sinä et vaadi liikaa.. Miehesi vaikuttaa jotenkin väliinpitämättömältä, vai onko hän ollut aina tuollainen? Meidän suhde ajautui karille aikalailla samasta syystä johon parisuhdeterapeutti juuri sanoi että puhumme eri kieltä ja kulttuuri eromme ovat valtavat, vaikka molemmat täysin suomalaisia ollaankin..
Ehdottomasti sinun kannattaa puhua miehesi kanssa näistä ja toivoa että hän ottaa sen tosissaan. Minun mieheni ei ottanut, piti sitä vaan joutavana ämmän horinana, ja minä olin hänen mielestään täysin tasapainoton ihminen aina muutenkin.. Jos suhteessa eletään vaan minä minä minä tyylillä, niin mikä suhde se sitten on ollenkaan?? Tarvitaan ME henkeä jossa puhalletaan yhteen hiileen vaikeuksissa ja onnistumisissa, otetaan toinen huomioon ja annetaan omasta. Lapsen hoito ei voi kaatua vain toisen niskaan, kun mihin sitä toista sitten enää tarvitsee.. säälittävää olisi jatkaa vain siksi että mies tuo rahaa kotiin muttei muuta, kuinka reilua olisi pitää miestä siinä mielessä, pelkästään rahan takia.. hmm.. niin rakkaus..mutta voiko toista rakastaa kun toinen ei rakasta sinua,on kylmä ja väliinpitämätön, mitä siinä ihmisessä silloin rakastaa? kuorta? sisintä?kun ei edes tunne sitä sisintä..
En tiedä mitä pitäisi tai ei pitäisi.. jokainen suhde on omanlaisensa, vain sä voit oikeasti tietää mitä haluat elämältäsi, haluatko jatkaa näin vai jotenkin muuten..
Luulen et mieheni kyllä rakastaa minua. Niin hän ainakin sanoo ja ei erota halua. Hän ei ehkä kuitenkaan ymmärrä mitä rakkaus on ja miten rakkaita tulisi kohdella. Kohtele toista kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Sillä pääsis jo tosi pitkälle. Hän on liian itsekäs ja empatiakyvytön jollakin tapaa "tunnerikkonainen", jos niin voi sanoa.
Kun lapsi ei ollutkaan sellainen tuhiseva paketti vaan itki ja itki eikä millään pienellä äänellä, niin meidän olisi pitänyt tukea toisiamme ja auttaa jaksamaan. Mies ei siihen kuitenkaan ruvennut. Vaan pötki pakoon (välil ovet paukkuen ja kiroten toiseen huoneeseen tai röökille) kuinka yksin sitten olinkaan vaativan lapseni kanssa. Sit vielä mies olisi halunnut omat tarpeensa tyydyttää. En tiedä miten sellaiseen suoritukseen pystyisi. Varmasti myös katkeruutta on tullut, kun en tukea ole saanut. Eikä näistä vanhoista asioista saisi tietysti puhua. Anteeksi on pyydetty ja selitys annettu (mieheni väsymys). Sit sillä hyvä. Odotellaan et lapsi kasvaa ja kertoo tarpeistaan.. Voi voi tätä elämää.
Mä olen tässä, kun en millään haluais luovuttaa. Todella haluaisin auttaa puolisoani kasvamaan ihmisenä ja isänä, mut kuinka sen tekisin. Taitaa ne mun tunteista puhelut ja toiveet olla kanssa niitä kotkotuksia ja liikaa olen oppaita lukenut, jos jostain yritän puhua. Jotenkin se on niin sääli et toinen ei voi pysähtyä. Tässä ei ole petetty tai hakattu. Mut eihän toinen voi kuvitella et voi elää miten vaan. Jos yhdessä asutaan ja eletään, niin varmasti joutuu jostakin luopumaan. Saati sit kun on pieniä lapsia. Itse en voi sanoa lapselle et sori, mut en osaa hoitaa sua vielä kun et puhu. Mun on vaan käytettävä päätä ja mietittävä mitä, mitä, mitä ja sitä kärsivällisyyttä. Ei kai siihen muuta tarvitse. Sit jos ei kestä lapsen itkua, niin on tietysti vaikeaa mitään tehdä. Kyl lapsi tulee vielä itkemään monet kerrat ja kyllä vanhempien tehtävä on lohduttaa. Mitä lapsesta tulee jos hänen tunteitaan ei sallita ja kukaan ei kuule...
Mitä musta tulee, jos elän yksin näiden asioiden kanssa ja ollaan muka perhe. Sitä vaan mietin et kestääkö miehet kuulla tällaisia asioita vai onko nämä tosiaan niitä eukon kotkotuksia. Miten rakkaan ihmisen tunteet vois olla kotkotuksia?
Kuulehan rellacin. Kirjoituksessasi pisti silmään yksi asia ylitse muiden: haluat muuttaa miehesi käyttäytymistä ja jopa tunteita! Et voisi enempää hakata päätäsi seinään. Parisuhteessa tuskin muuta tarvitseekaan muistaa kuin se, että toinen on hyväksyttävä juuri sellaisenaan, toisena ihmisenä, vikoineen kaikkineen.
Jokainen meistä kokee rakkaudenkin aivan eritavoin ja pitää jopa rakkaudenosoituksena sellaisia asioita, joita ei tulisi itselle mieleenkään pitää. Vaikka käyttäisi vallan mahdottomasti mielikuvitusta ;D. Luulen kyllä tietäväni miten miehesi haluaisi osoittaa sinulle rakkautta: Rakastelemalla! Yleensä se on tie miehen sydämeen... Erityisen tärkeää se on silloin, kun lapsi on pieni ja mies jää taka-alalle kaikessa.
Hyvin monet miehet ovat tismalleen sellaisia kuin sinun miehesi: Eivät uskalla hoitaa aivan pientä lasta. Se johtuu siitä, ettei kaikissa perheissä SAA näyttää tunteitaan. Ei myönteisiäkään, muttei ainakaan kielteisiä. Pieniä poikia ei lohduteta; sanotaan vain "kärsi kuin mies, älä itke, pidä suusi kiinni" jos lasta sattuu tms. On turha olettaa, että näistä pikkupojista kehkeytyisi vanhempana ihmissuhdetaitureita, jotka isäksi tullessaan osaisivat näyttää lapselleen tunteitaan, lohduttaa, rauhoittaa. Mutta eivät näitä taitoja osaa kyllä kaikki äiditkään, ei sen puoleen.
Lapsen kannalta on ehkä parempikin, että vanhemmat eivät toimi joka tilanteessa ja tapahtumassa samoin. Erilaisuus on vahvuutta.
Minäkin sain aikoinani mieheltäni kritiikkiä siitä, että itken ja huudan lapsilleni. Aikuisen pitäisi hillitä/hallita tunteitaan; mieheni mielestä. Viittasin kintaalla hänen lausahdukseensa. Nykyisin olen miettinyt pääni puhki miksi kaikki lapsemme ymmärtävät minua, tunteitani ja yleensä elämää paljon paremmin kuin mieheni. Noin 7v-vuoden iässä jokaisen empatiakyky on ollut kehittyneempi kuin mieheni...
Joten siis. Nauti lapsestanne. Pidä etuoikeutena sitä, että osaat ottaa lähelle, lohduttaa. Kun lapsi kasvaa miehesi osaa antaa lapsellenne jotain sellaista, jota sinä et puolestasi pysty, tai et halua/viitsi/jaksa. Tärkeintä on hyvä fiilis perheessä. Keskity vain siihen.
En haluaisi muuttaa toista, haluaisin auttaa häntä ymmärtämään et meitä on tässä perheessä kolme ja kaikkien tunteet ja tarpeet on otettava huomioon. Mun mielestä ihmisten tulee muuttua, kun kaksi menee yhteen ja saati sitten, kun lapsi tulee kuvioihin.
Valitettavasti olen itse niin vajaa ihminen et rakasteleminen ei tule ensimmäisenä mieleeni, jos toinen ei auta, tue, kuuntele minua.
Nautin kyllä lapsestani, mutta en siitä, että isä ei ota vastuuta. Jotenkin tuntuis et sitä oli kaksi tekemässä, miksi yksi sit sitä hoitaa, jos on ne kaksi.
Ensin hoidan kodin ja lapsen ja yöheräilyt ja ... iltaisin, kun saan lapsen nukkumaan, muutun hehkeäksi rakastajattareksi. Varmaan joka naisen unelma. Itse olen joutunut muuttumaan miksi en sitä saisi toivoa myös toiselta, jos hän minusta ja lapsesta välittää. Ei kaikkea voi hyväksyä, jos ne häiritsee tai vaikeuttaa omaa oloa ja elämää.
no on tietysti monta puolta...
"Itse olen joutunut muuttumaan miksi en sitä saisi toivoa myös toiselta, jos hän minusta ja lapsesta välittää"
Toivoa saa aina, mutta toinen muuttuu jos muuttuu. Kukaan ei kuitenkaan muutu, ellei hänellä ole henkilökohtaista tarvetta/halua muuttua. Ja huom! et voi asettaa ikäänkuin vaihtoehdoiksi "muutut jos rakastat" ja "kun et muutu niin et rakasta". Mies voi ihan oikeasti rakastaa, vaikkei muuttuisikaan.
Kävinpä tuossa taannoin verestämässä vuorovaikutustaitojani ja yhden kurssiosuuden aiheena oli "Sitä saa miten tilaa". Siis nimenomaan MITEN tilaa. Jos minä olisin miehesi(:D) niin en kovin herkästi innostuisi parisuhdeterapiasta tai vakavista keskusteluista. Niissä tulisi sellainen tunne, että minulta odotetaan/vaaditaan jotakin mitä en kykene antamaan. Siis ikäänkuin listataan ne asiat, jotka tilataan... Se herättäisi minussa pikemminkin vastarintaa ja puolustusta sensijaan että innostuisin antamaan sitä mitä kumppanini tilaa...
Parisuhde voi aina paremmin mitä syvemmin kumpikin tuntee itsensä ja toisensa. Voit vaikuttaa miehesi käyttäytymiseen vain välillisesti. Kun muutat omia käyttäytymistapojasi niin ne väistämättä muuttavat myös miehesi käyttäytymistä ainakin johonkin suuntaan... Juoni ja keksi vastaus kysymykseen "miten?" niin johan alkaa mies muuttua...
"Ei kaikkea voi hyväksyä, jos ne häiritsee tai vaikeuttaa omaa oloa ja elämää. " Tähän lausahdukseen vielä: Joku viisas on sanonut, että parhaiten elämässä pärjäävät ne, jotka tunnustavat tosiasiat. Tosiasia nyt kuitenkin vain on se, ettei miehesi välttämättä muutu tai jos muuttuukin niin ehkä kymmenen vuoden kuluessa... Tosiasia on myös, että parisuhteessa aina jokin asia häiritsee omaa oloa ja elämää...
Joten ota iisimmin. Tee vain se mikä on tosi tarpeellista. Tosi tarpeellista on ihmisten hyvinvointi. Anna kodin rempsottaa mieluummin kuin miehesi... Älä huhki hellan ääressä yhtään enempää kuin on ihan pakko. Käytä mikroaaltouunia. Imuria vain kerran viikossa... Ai niin ja tärkein: Mikäli miehesi kieltäytyy hoitamasta lasta poissaollessasi niin se on hänen asiansa maksaa hoitajalle!
Moi vaan rellacin. Hakisin keskusteluille pintaa vertaisilta. Tuska ja hätä on helpompi kestää kun ei ole yksin. Jaa pois se mikä häiritsee mielesi tyyneyttä. Yksin ei ole pakko jäädä ajatustensa kanssa. Onnea tulevaisuuteen
Kerrotko tarkemmin mitä tarkoitat. Missä jaan tämän asian, mistä löydän niitä vertaisia, joiden kanssa jakaa...?