Ongelmani on yleinen: yksinäisyys.
No, mulla on sitten kuitenkin se tietty ihminen jota kaipaisin joka ilta viereeni, mutta harvemmin saan.
Kyse ei ole mistään häsläyssähläys-seksisuhteesta, vaan normaalista (?) seurustelusuhteesta. Poikaystäväni ja minun yhteinen aika (tai sen puuttuminen) on ongelma.
Olemme seurustelleet jo vuoden verran, ja alkuun oli puhetta, että emme ryövää toistemme muuta elämää täysin ja tyystin. Poikkikseni on kovin akiivinen ja sosiaalinen tapaus, joten menoa kyllä riittää. Nyt kuitenkin mulle on tullut seinä vastaan näissä ajankäyttökysymyksissä; mulle ei vaan riitä se joku kolme iltaa viikossa, jotka hän mulle uhraa. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi elämässä muutakin: näen viikottain kavereita, paiskin korkeakouluopintojen kimpussa, käyn osa-aikatöissä ja harrastan vielä viitenä päivänä viikossa. En siis vaan pysty tajuamaan, että miten pojallani ei ole lomaviikkonaan aikaa olla yhtä kokonaista päivää kanssani, kun omasta mielestäni se on vain ja ainoastaan järjestelykysymys.
Rakkaani sanoo minun olevan hänen elämänsä tärkein ihminen, hänen elämänsä nainen. Kuitenkin, eikö aikaa ole juuri siihen, minkä kokee itselleen tärkeäksi?
Ihailen mieheni kunnianhimoisuutta, olemme puhuneet yhteisestä tulevaisuudestakin. Nyt olen kuitenkin silmät vetisinä miettinyt useamman kerran, että haluanko lapsilleni isää, joka ei koskaan ole kotona ja jolla on vain hitunen aikaa muille kuin itselleen. Ja ennen kaikkea sitä, kauanko jaksan itse.
Samanlaisia kokemuksia? Kuulisin mielelläni.
No, mulla on sitten kuitenkin se tietty ihminen jota kaipaisin joka ilta viereeni, mutta harvemmin saan.
Kyse ei ole mistään häsläyssähläys-seksisuhteesta, vaan normaalista (?) seurustelusuhteesta. Poikaystäväni ja minun yhteinen aika (tai sen puuttuminen) on ongelma.
Olemme seurustelleet jo vuoden verran, ja alkuun oli puhetta, että emme ryövää toistemme muuta elämää täysin ja tyystin. Poikkikseni on kovin akiivinen ja sosiaalinen tapaus, joten menoa kyllä riittää. Nyt kuitenkin mulle on tullut seinä vastaan näissä ajankäyttökysymyksissä; mulle ei vaan riitä se joku kolme iltaa viikossa, jotka hän mulle uhraa. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi elämässä muutakin: näen viikottain kavereita, paiskin korkeakouluopintojen kimpussa, käyn osa-aikatöissä ja harrastan vielä viitenä päivänä viikossa. En siis vaan pysty tajuamaan, että miten pojallani ei ole lomaviikkonaan aikaa olla yhtä kokonaista päivää kanssani, kun omasta mielestäni se on vain ja ainoastaan järjestelykysymys.
Rakkaani sanoo minun olevan hänen elämänsä tärkein ihminen, hänen elämänsä nainen. Kuitenkin, eikö aikaa ole juuri siihen, minkä kokee itselleen tärkeäksi?
Ihailen mieheni kunnianhimoisuutta, olemme puhuneet yhteisestä tulevaisuudestakin. Nyt olen kuitenkin silmät vetisinä miettinyt useamman kerran, että haluanko lapsilleni isää, joka ei koskaan ole kotona ja jolla on vain hitunen aikaa muille kuin itselleen. Ja ennen kaikkea sitä, kauanko jaksan itse.
Samanlaisia kokemuksia? Kuulisin mielelläni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ongelmahan tuo asia on, sen osoittaa tapa jolla pohdit tätä asiaa, vakavasti ja avoimesti. Jokaisella ihmisellä on piste, jossa mitta vaan tulee täyteen. Silloin tietää, mitä jaksaa ja mitä ei. Sinulla se piste taitaa olla käsillä.
Tosiasia on, että ihminen kyllä löytää aikaa ihmiselle/asialle, joka on hänelle tärkeä. Silloin tekee valintoja sen tärkeämmän asian puolesta. Jos lomasta ei löydy yhtä kokonaista päivää yhdessä vietettäväksi vaikka sitä toivot, suhteenne ei ole poikaystävällesi niin tärkeä kuin sinulle.
Ei ole niinkään kyse siitä, mikä on seurustelusuhteessa "oikea" ajan määrä vietettäväksi yhdessä, kyse on siitä, kohtaavatko tarpeet. Teillä ne eivät näytä kohtaavan. Olen itsekin elänyt sinun tilanteessasi, joten tiedän, mistä puhun. Rakkaus ei riitä, jos toinen tuntee olonsa vajaaksi ja elää "huomiopulassa".
Kannattaa miettiä, mitä suhteelta haluaa. Jos sitä ei saa, täytyy miettiä muita vaihtoehtoja. Yksin yksin on parempi kuin kaksin yksin. Sinkkuna ollessaan on edes avoinna uusille asioille ja ihmisille.
Hätiköityjä ratkaisuja ei kannata tehdä. Mutta perässäjuoksijaksikaan ei tarvitse ryhtyä. Tiedät kyllä tulevaisuudessa oikean ratkaisun, sillä se kypsyy aikanaan.
"näen viikottain kavereita, paiskin korkeakouluopintojen kimpussa, käyn osa-aikatöissä ja harrastan vielä viitenä päivänä viikossa."
Siis onko homman nimi nyt se, että miehen pitäisi olla kotona juuri silloin kun SINULLE sopii? Pitäisikö hänen sovittaa kaikki menonsa SINUN tarpeittesi mukaan koska SINÄHÄN meet silloin kun huvittaa?
Minä lintsaan vaikka luennolta nähdäkseni mieheni tai pyrin siirtämään työvuoroni. Ongelmahan on juuri siinä, että se toinen ei suhteessamme näytä joustavan suuntaan tai toiseen.
Tiedän tunteen.. Meillä on juuri samoin. Ollaan oltu 2,5 vuotta yhdessä eikä mikään ole muuttunut. Haluaisin olla enemmän hänen kanssaan yhdessä mutta liian usein jokin menee edelle.
Kuukausi sitten lähdin opiskelemaan n. 200 km:n päähän poikaystävästäni ja ajattelin että nyt hän varmaan tajuaa kuinka tärkeää yhteinen aika viikonloppuisin on. Mutta ei. Milloin mitäkin saunailtaa tai aineen kirjoitusta on mennyt edelleni. Olen myös miettinyt että kannattaako tämä tällainen sillä tunnen olevani nalkuttava varjo vain jonka pitäisi aina myöntyä poikaystäväni aikatauluihin. Olen itse myös todella uhrautuvainen joten en haluisi hänen olevan myöskään minun aikataulujeni armoilla. Olen myös miettinyt että jaksanko tätä enää kauan..?
Vaikka poikaystäväni väittää kiven kovaan minun olevan hänen elämänsä nainen teot puhuvat välillä toista.. Poikaystäväni on minulle tärkeintä maailmassa ja vähensin jopa harrastusteni määrää jotta saisin olla niin-kiireisen-miehen kanssa enemmän. Nyt olen yrittänyt harrastaa ja tehdä kaikkea juuri silloin kun haluan vaikka hän haluaisi viettää aikaa juuri silloin. Ideana on ollut vain välittää hänelle se tunne joka minulla on. Mutta hän ei ole sitä tajunnut. Ehkä meidän aikataulumme eivät vain sovi yhteen.. :( En tiedä mitä pitäisi tehdä... etsiäkkö mies jolla olisi järjestelytaitoa ajan suhteen ja kunnioitusta minua kohtaan..
tämä on väsyttävää.
Minulla on samantapainen kokemus takana.
Seurustelin 3 vuotta työnarkomaanin kanssa, joka oli kiinni töissään 24h. Asuimme kyllä yhdessä, mutta se oleminen oli niin pintapuolista ja yksipuolista, että suhde ajautui riitelyjen kautta siihen että pakkasin kamani ja lähdin.
Olen aina ollut sitä mieltä että olen ihminen, joka on parisuhdekeskeinen ja perhekeskeinen. Opiskelen ammattiin jossa minulla on tulevaisuudessa paljon aikaa sitten omalle perheelle.
Olen tehnyt sen itselleni ja muillekin selväksi, etten halua miestä, jonka arki ei vastaa omaani, sillä tlevien lasteni isä on vanhempi lapselle siinä missä minäkin, ja haluan viettää mahd. paljon aikaa oman valittuni kanssa.
Ole rohkea ja tee elämästä sellainen kuin itse sen haluat olevan.
Muuta neuvoa en osaa sanoa.
Ja sen että historia toistaa itseään.
..sisko otti miehen joka on autohullu. aina tallissa vapaa-ajat ja töissä muuten. Lapsi tuli, mutta ukko senkun jatkaa harrastustaan.
Mieti mitä itse haluat. Toimi sen mukaan. Mitään ei ole vielä hävitty.
Aikaa tosin kokoajan.... ;)
Olen seurustellut muutaman kuukauden naisen kanssa jota rakastan kovasti.Itse olen parisuhdekeskeinen eli tingin muusta jotta suhde toimisi.
Tämä naisystäväni on alkanut viime viikkoina laittaa jarrua päälle kovasti koska hänellä ei ole aikaa minulle työn takia.Kuuden päivän aikana olemme olleet yhdessä peräti 40 minuuttia.
En tiedä kuinka kauan jaksan tällaista,tämä on tosi ikävää.