Olisi kiva kuulla hauskimmista (kamalimmista:) sokkotreffeistäsi. Mitä odotit, ja millainen kuvatus sinne treffeille ilmestyi? Mitä tapahtui sitten? Vai olitko ehkä itse se, joka teki jotain, joka sai toisen juoksemaan, ja lujaa? Kerro, kerro! Jos emme muut ota opiksemme, niin olisi ainakin huvia yksinäisyydessämme.
Kamalimmat sokkotreffini
Sinkkukierre
367926
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Kyseessä oli aivan ekat nettitreffit. Olin löytänyt ilmon treffimestasta ja vaikutti kiinnostavalta.
Ilta oli torstai, kirjoitin kontaktin sille miehelle. Sain vastauksen samantien! Ilmeisesti kone auki, meilihälytys päällä.
Viesti oli hauska, pitkähkö...Pulppusi sanahelinää, verbaalisesti lahjakkaan oloinen heppu, siis!
Ammatiltaan kertoi olevansa muusikko, soittavansa tunnetussa bändissä.
Kirjoitin pari meiliä, ihan kuin oltais chattailtu mutta sähköpostilla...
Seuraavana aamuna oli viesti taas valmiina odottamassa. Kirjoiteltiin niitä näitä.
Minä ehdotin tapaamista. Kun kerran asuimme naapurikaupungeissa. Lupasin tarjota kahvit jos mies tulisi treffeille.
Menin hänen antamaansa osoitteeseen. Hän yritti tarmokkaasti rappukäytävänsä ovella saada minut sisään sanomalla keittävänsä ne kahvit. Jouduimme puhumaan aika kovaäänisesti, koska välillämme oli parikymmentä metriä sillä olin autoni luona ja puskia oli välissä.
Sanoin, etten mene ennestään tuntemattoman miehen asuntoon, en todellakaan! Ja olkoon vaikka kuinka tunnetun bändin kitaristi, minä en tuntenut hänen naamaansa. No, sitten hän luovutti ja käveli kohti. Minä asetuin autoni taakse, valmiina ojentamaan käteni tervehdykseen ja otin hymyn naamalleni.
Heppu kävelikin tarjotun käteni ohi, suoraan autoni ovea kohti. Hiukset ulottuivat vähän yli olkapäiden ja keskellä päätä oli jakaus. Hiukset roikkuivat pahasti kasvoilla, joten hän joutui koko ajan ravistamaan päätään saadakseen edes toisen silmän näkyviin.
Sitten hän huomasi, että olin jäänyt kuin komediafilmissä seisomaan auton taakse ojennettuine käsineni ja ällistyneenä moisesta käytöksestä. Heppu teki pyörähdyksen, tuli kohti ja läppäs kättäni "give me five!"
Ok, siis tää on just tätä, rokkarityyliä, ajattelin ja vähän huvitti. Huvitti, koska niin hän kuin minäkin olemme jo keski-iässä...
Mies oli kyllä puhtaan tuoksuinen ahtaassa autossani, after shavekin hyväntuoksuinen eikä mikään ympäristön tyrmäävä.
Mutta, kun kysyin missä voisimme ne kahvit juoda, en saanu puheesta mitään selvää!
"Mitä? Anteeksi en saanut selvää."
"ajh sihlifhslhsgh."
"Aha. Tota, mitä tuumisit jos mentäis ihan vaan tuohon Esson pystybaariin kun se on tuossa lähinnä?"
Ja vastaus:
"äskdjföosigfos."
Olin täysin tyrmistynyt. Mielessä kävi kaikki mahdolliset puheviat mitä hänellä voisi olla.
Parkkeerasin, nousimme autosta.
Mies lähti harppomaan edelleni, meni ovista sisään. No, eipä niitä ovia nyt tarvinnutkaan minulle ryhtyä aukomaan, automaattiovethan niissä on mutta olisihan tuo nyt voinut kävellä kanssani edes rinta rinnan...
Sisällä näin miehen harpanneen suoraan kahvipannun luo, kaatoi juuri pahvimukiinsa. Oli sentään ottanut mukin minuakin varten! Kävi selväksi, että se todella olen minä joka ne kahvit maksaakin koska olin niin uhannut...
Eihän euron kahvi nyt kallista ole mutta olisi luullut että hän nyt olisi tullut kohteliaasti siinä vastaan koska minähän tässä olin ajanut hänen luokseen ja tarjonnut kyydin.
Kahvinjuonti aloitettiin. Yritin kysellä yleisiä asioita kuten onko hän ennen kokeillut netitse seuranhakua, mitä hän pitää asuinalueestaan, ja päläpälä...
En saanut läheskään kaikista vastauksista selvää. Puhe oli yhtä mössöä!!!
Lopulta hermostuin ja sanoin hyvin ystävällisesti:
"Ilmeisesti nämä Esson ilmastointilaitteet toimivat sellaisella äänitaajuudella että minulla on ihan vaikeuksia saada sanoistasi selvää. Anteeksi mutta haluaisin ihan oikeasti tietää mitä vastasit etten vaikuttaisi epäkohteliaalta."
Se hieman auttoi, miehen ei tarvinnut lauseitaan enää toistella kuin pari kertaa entisten kolmen sijasta :(
Mies kertoi bändin nimen, biisit joiden sanoitukset ovat hänen käsialaansa ja kertoi keikkatauosta. Sanoi etsivänsä seuraa naisesta. Jossei nyt ihan bändärityttöä, niin edes joku joka odottaisi jossain.
No, minullehan oli jo siinä vaiheessa selvinnyt että se nainen en ole minä!
Aloin kiirehtiä poistumistamme, vetosin että en voi jättää lapsia kovin moneksi tunniksi keskenään vaikka ovatkin jo murkkuikäisiä...
Niinpä lähdettiin. Ajoin miehen hänen kotiovelleen, aloin kiittämään häntä ajastaan ja sanoin että minusta tuntuu siltä, että olemme niin eri planeetoilta että ei tästä mitään tulisi. Olemme todella eri tyyppisiä!
Olin ihan varma että reilut sanani saisivat oudosti käyttäytyvän (ujouttaan?) olevan miehen helpottuneeksi mutta olinkin väärässä! Hänellehän tuli ihan hätä käteen ja sitten alkoi painostaminen, että hän haluaa ehdottomasti jatkaa koska olen kuulemma niin tajuttoman hyvännäköinen ja älykäs ja fiksu...You know, kaikki mahdolliset superlatiivit hän taisikin mainita.
Huhhuhhuu...Mitäs nyt pitäisi tehdä? Kokemusta ei ollut minkäänlaisista treffeistä, olinhan purkanut vast´ikään todella pitkän avioliittoni, untuvikkonainen treffeillä...
En muista miten pääsin eroon, ehkä luvaten harkita vielä koska minun piti avata kone sitten kotona ja meilata vastaus. Ja se oli samansisältöinen kuin sanani olivat olleet.
Tuli aamu. Menin koneelle.
Siellä oli viesti tältä mieheltä. Ei selvästikään ollut tajunnut ettei meistä tule paria. Halusi minun toimivan kuskina jonneklin päin Suomea, voisimme kuulemma samalla tutustua lähemmin.
Lähetin edellisillan viestin uusintana ja sitten sain vastauksen, lyhyen: "OK."
Onneksi meni perille.
Että näin.
..oot todella hyvä kirjoittamaan!
Ei sinänsä olleet sokkotreffit, muutakuin omalta osaltani. Mies oli nähnyt minut jossain pyöräilemässä ja kommentoinut kaverilleen jotain. Sattumalta tämä kaveri oli minut tuntenut ja antanut numeroni tälle "ihastelijalle". Mies alkoi laittaa viestejä ja vaikuttikin ihan ok tyypiltä, joten uteliaisuuteni heräsi ja suostuin tapaamaan hänet. Olin äärimmäisen pettynyt, kun tavatessamme totesin miehen olevan miltei päätä lyhyempi kuin minä. Olen kai sitten hurjan pinnallinen, mutta mielenkiinto lopahti siihen.
Eihän tämä nyt mikään kamala kokemus ollut, mutta tuli kuitenkin mieleen. Jostain syystä sitä aina olettaa, ettei miehetkään haluaisi näyttää naisen vierellä pieneltä..
Toivottavasti ette nyt tuomitse minua. Olen 170cm pitkä, enkä todellakaan "pieni ja söpö". Naapurin isäntä joskus sanoi, että olen komea nainen. Kalskahtaa vähän ikävästi korvaan.. ;)
Et kyllä ole todellakaan mikään pinnallinen, uskon että yleensä naiset vain haluavat pidemmän miehen joka voi "tornittaa".
Ja miehenä voin sanoa että en minäkään haluaisi itseäni pidempää naista.
Pakko oli vaan kommentoida kun oli niin hyviä kirjoituksia;)nauratti kummasti ja piristi tätä tylsää duunipäivää.
Itsellä ei ole kokemusta sokkoiluista kun en oikein diggaa sellaisista, ehkä juuri sen takia ettei tulisi inhottavaa tilannetta. Oli se sitten kumman murhe hyvänsä, että haluaa poistua vähin äänin ja mahdollisimman nopeasti karkuun:)
En mielellään suo sitä ahistavaa tilannetta kummallekaan;)
Olen kyllä muutamia tavannut kun olen jubaillut niitä ja näitä mailien ja mahdollisesti puhelimenkin välityksellä. Kuvatkin on ollut tiedossa molemmilla joten ei sen puoleen aivan sokkoilua. Kerran nainen sanoi että soittelee kyllä mulle vielä,kun oltiin tavattu, heh.Osoittautui vaan heitoksi. Viikon päästä ilmoitti että ollaan liian erillaisia, se oli yrityshenkinen trendikäs nainen ja itse taas tavallinen duunari:)
Toinen taas oli niin myyty mukamas musta ja hyökkäsi "kimppuun" eka tunnin jälkeen ja kahden tunnin tapaamisen jälkeen kaikki näytti ihan kivalta. Kuvittelin että ehkä tästä jotain tulisikin vielä...
No viikkoon ei kuulunut mitään, kunnes sitten laittoi mailia mullepäin.
- Vaikka haluaisin eroon näistä rentuista joita olen tavannut en kuiteskaan voisi sun kanssa olla koska olet niin kunnollinen ja ihana ihminen! Siis oli että täh! Onks tuollaisiakin syitä olemassa:)
Millä mä sitten pääsisin pätemään jollen raittiudellani ja kunnollisuudellani!Suoraan sanoen pelkään sun laisia miehiä! (tiesin että sillä ollut kaikenlaisia...hakkaajia, juoppoja, huumeiden käyttäjiä yms.)
hehehe...no meikä oli pikkasen pihalla sen jälkeen mutta menihän se parissa päivässä ohi;)
Joten ei tavallinen kaveri vaan kelvannut, ehkä kyseinen henkilö on taas löytänyt sen oman "lutusen" renttunsa:)
Sinänsä ihan hyväkin etten sekaantunut sen pidemmälle asiassa...valitettavasti muuten ihana nainen mutta ei ollut ihan kaikki nupissa kohdallaan...
kysymys kuuluukin että mikä siinä rentussa viehättää....onko se juuri niin että ei koskaan tiedä mitä tuleman pitää eli se jännitys elämässä antaa oikean tuntee seukkaamiseen. Ikinä ei tiedä käveleekö nyrkkiä päin tai jotain sellaista...
Niinhän se on että jokaisella on oma makunsa, koskien miehiä ja naisia ,joku siinä vaan antaa sen oikean sävärin ja uskaltaa ihastua:)
Hauskaa ja lämmintä loppupäivää!
Ihan ensimmäiset treffini, vuosia sitten, oli ihan mukavan näköisen miehen kanssa. Hienostuneen näköinen - tuli silloin mieleen prinssi Charles, mutta paremmannäköisenä. Kaunis ääni, kohtelias... Kaikki meni hyvin, kunnes istuimme kahvikupposten ääreen. Hän hörppi sen niin äänekkäästi, että olin vähällä juosta pois. Olin tosi yliherkkä tuollaisille äänille (olen vieläkin), ne raastaa korvaa ja kuvottaa. Mukava mies, iso maatila ja kaikki, mutta ei sopinut minulle.
Jälkikäteen ajatellen - olisikohan hänet saanut kasvatettua pois tuosta?
Jokseenkin pitkällisen viestienvaihdon jälkeen sovimme naisen kanssa tapaavamme baarissa tuopposen ääressä. Saavuin paikalle hyvissä ajoin kuten pahana tapanani on. Sovittuun aikaan ei naisihmistä paikalla näkynyt, no ajattelin antaa akateemiselle tytölle sen vartin. Vartti kun oli vierähtänyt tuli tekstiviesti, jossa valiteltiin myöhästymistä ja luvattiin saapua paikalle hetimiten. Ja saapuihan nainen, vain 45 minuuttia myöhässä.
Ulkoisesti ei paljoa antamaansa kuvaa muistuttanut. Lähinnä yli-ikäinen teiniprinsessa tuli mieleen, miksi hän sitten osoittautuikin. Jo saapuessaan ilmeestä näki, ettei minun ulkoinen olemukseni häntä suuremmin miellyttänyt. Olin kuitenkin tehnyt viesteissäni hyvin suorasti selväksi olevani rock-henkisemmän ulkomuodon omaava.
Aloimme sitten keskusteleemaan, tai siis hän aloitti koskapa suunvuoroa en saanut ja milloin jotain yritinkin sanoa niin päällehän siltä alkoi heti tulemaan tekstiä. Siinä sitten joutui kuuntelemaan koko ihmiselämän sekä varsinkin edellisillan baarikeikasta, josta seurauksena oli mitä ilmeisemmin kohtuullinen krapula. Tunnustettakoon, että hän osoitti suurta luottamusta kertomalla yksityiselämästään, kuten shoppailunhimosta ja tästä seuranneista luotto-ongelmista.
Aikani kärsittyäni poistuin paikalta johonkin täysin läpinäkyvään tekosyyhyn vedoten, valehtelin ottavani piakkoin yhtettä ja suoriuduin kotiin. Hetimiten naisihmisen numero ilmestui estolistalle, käyttämäni sähköpostiosoite katosi bittiavaruuteen ja join liikaa alkomahoolia.
Että silleen.
Heh, ihan hyviä tarinoita täällä. Antakaa joku nyt kuitenkin joku onnellinen tapaus, kun itse olen ajatellut että pakko on ruveta sokko-treffamaan muuten ei naista tipu :)
Olin tutustunut yhteen hyvännäköiseen tyttöön jonka kanssa tavattiin pari kertaa baarissa. Kävimme tanssimassa hitaita ja ihmettelin joskus kun tunsin jotain kovaa reittäni vasten, no en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
Menimme sitten pienessä hiprakassa tämän tytön kämpille baari-illan jälkeen ja siinä sitten päädyttiin tämän tytön sänkyyn halailemaan toisiamme ja tyttö riisui farkkunsa pois ka sillä seisoi. Voi saatana olinkin tapaillut transua jnka oikea nimi ole jorma ja hän oli ollut edellisessä elämässään Mikki Hiiri. Huh mikä kokemus.
Otin vaatteeni ja kenkäni kainalooni ja juoksin niin pitkällekun jaksoin ja sitten pukeuduin. En ole puhunut tästä kenellekään koskaan.
Sain deitin kautta aloitetun yhdeytenpidon kuluessa sähköpostiin tytön luokkakuvan. Minun olisi pitänyt siitä sitten ilman suoria vinkkejä päätellä kenen kanssa tulevat treffit järjestyvät. No, varauduin kuvaa katselemalla ettei kaikki ihan prinsessoja tuossa kuvassa ole ja toisaalta suurin osa oli ainakin mukavan näköisiä. Tapaamisella olin lentää pyrstölleni, niin hehkeä tyttö tapaamiseen saapui. Enpäs ole vielä törmännyt vastaavaan yllätykseen jälkeenpäin. En ihmettele, jos pienellä ylipainollani kelvannut.
Päinvastainen kokemus ilman kuvien vaihtoa. Treffit järjestyivät liian helposti. Kasvot olivat synnynnäisesti hiukan epämuodostuneet, sen verran ettei aina tehnyt mieli katsoa silmiin keskusteltaessa. Vastaan tulevat teiniprinsessat tirskuivat kohdalla. Jokainen tekee tyylillään, mutta miksei mailissa voinut edes vihjata ettei tapaaminen olisi aluksi niin vaivautunut tunnelmaltaan. Jos mailailu vaiheessa satuilen prinsessoista, voi vinkata ettei sellaista saa tekemälläkään. Ok, joku sanoo pinnalliseksi, mutta mietitään tilannetta että treffattava onkin kuuro, kulkee pyörätuolilla, heikkonäköinen yms. ja ei kerro sen vertaa itsestään. Kaikki paljastuu aikanaan, ajatelkaa kanssaihmisiä, kiitos!
Minäpä myös chattailin mukavan tuntuisen miehen kanssa. Jonkin viikon kuluttua sovittin treffit. Hän oli saanut kuvani, minulla ei ollut hajuakaan miltä hän näytti.
Treffit SAS:sissa, puitteet hienit, kahvi hyvää, mies ei mitenkään erikoinen. Olin saanut aivan toisenlaisen kuvan chatissä. Olisi suunnileen pitänyt kihlautua ensimmäisen kahvikupullisen jälkeen. Lisäksi tuli tunne että osa jutuista oli täyttä potaskaa. Kiitin mukavasta illasta ja lähdin kotiin.
Myöhemmin sain viestejä sähköpostiini, joissa kummasteltiin käytöstäni.
Onneksi en ollut koskaan antanut puhelin numeroani.
tälläinen kokemus, ehkä joskud kokeilen uudestaan sokkotreffejä tai sitten en....
mulla oli ilmoitus netissä ollu vasta pari päivää kun eräs samassa kaupungissa asunu nainen vastas siihen. neljän lapsen äiti ja nelikymppinen kuten mäkin. (mullakin pari lasta). vaihdetaan maileja, ja kumpikin tuntuu tykkäävän toisen huumorintajusta.
seuraavalla viikolla nainen skriivas mailia:
- mä oon lähdössä sinne parin kaverin kans ylihuomenna kaupungille. voitasko nähdä?
- joo, mikäs siinä, vastasin vaikken saanutkaan toisen kuvaa. numeron sentään sain.
sovittiin baari ja aika. menin sinne, ei näkyny ketään johon kuvaus sopis. asuin sillon keskikaupungilla ja tää baari oli vaan korttelin päässä. soitin ja kukaan ei vastannu. oottelin puoli tuntia, lähdin takas kotiin. puhelin soi tunnin päästä:
- hei me ollaan nyt täällä, tuutko messiin?
no mä menin ja siellähän tää nainen oli. viiskymppisen näkönen ja juopon olonen. mukana kaks miestä. näistä toinen oli rivien välistä luettuna tän naisen ex-mies ja sen lasten isä. no me kuitenkin tultiin aika hyvin juttuun kaikesta huolimatta ja juotiin pari tuoppia ja juteltiin kaikkee turhaa.
lähdin välillä käväseen vessassa. jonot oli pitkiä joten siellä meni oma aikansa. kun tuun takas, nii siellä tämä nainen limoo ex-miestään ihan täyttä häkää. mä kävelin pöydän ääreen ja sain naisen huomion takas itseeni. sanoin:
- ei tästä näköjään tuu ihan mitään, mä taidan lähtee kotiin nukkumaan.
sitten tuli ne kaks legendaarista lausetta joille ollaan kavereitten kanssa naurettu kippurassa jälkeenpäin:
- hei päästäskö me veikon (siis tän sen exän kans) teille yöksi kun meillä ei oo yöpaikkaa?
ja heti perään:
- voitais sitte aamulla keksiä kahdestaan jotain kivaa kun veikko lähtee aamulla töihin.
siis mä en voinu ku katsoa tätä naista silmät ymmyrkäisinä ja suu auki. meni jonkin aikaa ennen kuin sanoin " joo no ei, hyvää loppuiltaa " ja lähdin kämpille. pistin kännykän äänettömälle ja vedin kunnon kalsarikännit.
aamulla oli kauhea krapula mutta olo helpottu ku näin naisen soittaneen kännykkään noin 20 kertaa ja jättäneen ainaki kolme viestiä.
yritti se vieläkin soitella ja viesitttää koko talven mutta luovutti viimein. onneksi.
Mutta nehän oli vaan perussuomalaisia.
Heh, näistä treffeistä on aikaa jo vuosia, mutta ovat säilyneet mielessä.
Tyyppi oli esittäytynyt viesteissään nuorekkaana, urheilullisena kaverina, mutta mitäpä tämä tarkoittikaan...
Paikalle saapui nelikymppinen flegmaattisen oloinen maalaisisäntä TUULIPUVUSSA. Treffipaikka oli Helsingin keskustassa. Päätin sillä sekunnilla, että keskustaan emme jää, vaan lähdimme ehdotuksestani kävelemään kohti Seurasaarta. Onnettomuudekseni matkalla tuli vastaan pari luokkakaveriani, jotka pyörittelivät silmiään seuralaiseni nähdessään.
Hävetti.
Tapasin netin kautta, kirjoiteltiin pari viikkoa, juteltiin puhelimessa. Kuulosti ihan mukavalta. Tavattiin sitten, ja tämä nainen (35-vuotias) kertoi minulle koko elämänsä; avioeron, entiset poikaystävät, vaikeudet äitinsä kanssa, työasiat. Sain tuskin suunvuoroa. Ja sitten lähetteli sähköpostia solkenaan, vaikka en vastannut. Tajusi vasta muutaman viikon jälkeen, etten halunnut olla hänen terapeuttinsa.
Deittipalstalla ollut kuva oli komeasta miehestä, ja juttelumme puhelimessa olivat pitkiä - todella nautin niistä. Niinpä päätimme tavata.
Hän asui neljän tunnin ajomatkan päässä, mutta oli tulossa kaupunkiin jouluksi.
Ajoin tapaamispaikkaamme. Siellä istua kökötti tukevahko menninkäinen, harottava leikkaamaton harmhtava tukka, tosi hassut vaatteet. Se valokuva oli ilmeisesti otettu parikymmentä vuotta aikaisemmin.
Juttelu sujui kuitenkin hyvin, ja pidin hänestä. Hän kertoi kaiken elämästään, ei mitään salaisuuksia; 14-vuotias tytär oli raskaana, ja isukki kertoi siitäkin naiselle, jonka oli juuri tavannut. Isukin ainoa harrastus kuulemma oli vanhojen moottoreiden keräily ja kunnostus takapihallaan...
Ja hän oli kiinnostunut minusta.
Tunsin olevani sydämetön, kun hän soitti ja kysyi, mitä ajattelin, ja jouduin tunnustamaan, että olemme liian erilaisia, vaikka toivoinkin, että pysyisimme ystävinä. Jos hän olisi edes vaivautunut leikkauttamaan hiuksensa ja kysymään joltakin neuvoa, miten pukeutua normaaleihin vaatteisiin, olisin ehkä tavannut häntä toistekin. Oli vaan niin kumman näköinen ilmestys. Onneksi kahvilassa, jossa joimme kupposemme, oli vain yksi toinen asiakas. Hän katseli meitä ystävällisen huvittuneena.
Tämä tapahtui pian tuon peikkopojan jälkeen. Netissä tutustuttiin. Miehen kuva oli tavallinen, pehmoisenoloinen, mutta tosi mukava tyyppi. Poliisimies, hallintotehtävissä. Juttelimme melkein joka ilta, tunnin pituisia puheluita, ja sävymme alkoi muuttua aika flirttailevaksi. Oli kuin olisimme tunteneet toisemme kauan.
Ja sitten sovimme tapaavamme kahvikupin ääressä.
Mutta hän soitti edellisenä päivänä ennen tapaamista ja suostutteli minut lounaalle sen sijaan. Ja sitten, samassa puhelussa, jotenkin hän sai minut lupaamaan, että menisimme illalliselle hänen mieliravintolaansa. Ja että hän hakisi minut asunnoltani. Virhe!
Hän saapui kolmelta iltapäivällä. Oli onni, että satuin vilkaisemaan ikkunasta ja näin pitkät huipelon miehen epävarmoin jaloin valkeissa lenkkareissa ja farkkupuvussa loikkivan kadun poikki oveani kohti. Hänessä oli kaikki väärin. Ulkonäkö oli kuten kuvassa, mutta olemus ei kuvastanut samaa itsevarmuutta, joka oli kuulunut äänestä, kun juttelimme. Hän oli kömpelö, ei tiennyt, mitä sanoa, mihin panna kätensä (ei, ei edes yrittänyt koskea minuun, onneksi!). Ja kaiken kukkuraksi hän haisi - tonneittain jotain ällöttävää partavettä tjms.
Ja pahinta oli, että hän oli todella ihana ihminen. Jos hän olisi tyytynyt ensin siihen kahvikupilliseen, olisin hyvinkin saattanut tottua häneen, ja hän olisi saattanut olla viehättävämpi tunnettuaan minut kauemmin, ja ollessaan vähemmän jännittynyt. Nyt en halunnut edes lähteä ulos hänen kanssaan. Hän oli tarpeeksi herkkä tajutakseen sen, ja poistui häntä koipien välissä, kyyneleet silmissä (luulen). Sanoi "Taidat toivoa, etten olisi täällä?" En osannut vastata juuri mitään.
Soitin niin pian kuin hän oli ehtinyt kotiin, ja pyysin anteeksi. Sanoin, että hän oli tosi mukava ihminen, mutta me olimme liian erilaisia. Hänellä oli pala kurkussa, mutta pyysi, etten ole huolissani. Hän ymmärsi kuulemma.
Olen pahoillani jos nainen ei ymmärrä että kaikki miehet eivät ole James Bondeja tai Clive Oweneja; heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien sanavalmiita ja varmoja olemuksestaan ja käyttäytymisestään. Onko se sitä että pitää olla ehdottomasti tietyt kriteerit täyttävä mies, jotta hänet voi kavereilleen esitellä, vai onko se jopa ennemminkin kilpailua parhaasta miehestä naisten kesken?
Jos mies vaikuttaa aluksi ujolta tai kömpelöltä niin se on vain tilanteen aiheuttamaa. Monilla miehillä on varmasti paineita treffeillä, koska monille ne ovat todella harvinaista "herkkua" elämässä, ja silloin olisi oltava parhaassa terässä kaikin puolin. Ymmärtäkää ylilyöntejä.
Ja sitten tämä kahvinryystäjän tapaus: siinä mies jätettiin yhden ainoan äärimmäisen mitättömän virheen (ja varmasti, sanon VARMASTI, mies olisi ollut "opetettavissa" pois tuosta pahasta tavastaan) takia. Naisessahan ei tässäkään tapauksessa ollut mitään vikaa, tai ainakaan mies ei sitä mitenkään ilmoittanut (ainakaan jättämällä naista). Mies ei varmasti olisi voinut tuollaista tehdä jos nainen olisi juonut äänekkäästi kahvinsa, vaan olisi luultavasti vain hyväksynyt asian ja keskittynyt johonkin OLENNAISEMPAAN.
Tämä kirjoitus varmasti aiheuttaa närää monissa, jos he eivät ymmärrä että tämän ei nyt ole tarkoitus taaskaan olla yleistys. Mutta näissä tapauksissa, ja yhä enenevissä määrin yleisestikin, tämä kirjoitus heijastelee asennettani naisiin, valitettavasti.
Olen 24-vuotias nainen, enkä ole koskaan ollut virallisilla sokkotreffeillä. Baarissa tavattujen tyyppien kanssa olen käynyt kahvilla tai syömässä ja onhan nekin tavallaan sokkotreffit, kun minulla on niin huono kasvomuisti, eikä alkoholi jostain ihme syystä auta asiaa..
Ei minusta kuitenkaan ole mikään yllätys, ettei ihmiset osaa rentoutua ekoilla treffeillä. Entisen jätkäkaverin kanssa oltiin seurusteltu jotain vuoden verran, istuttiin pubissa kaljalla ja juteltiin jostain. Mainitsin hänelle, ettemme koskaan käyneet alkuaikoinakaan treffeillä. Juttu alkoi aikoinaan niin sujuvasti. Ehdotin pilke silmäkulmassa, että entäs jos nämä olis ensimmäiset treffit ja kysyin sit putkeen, että mikäs se sun nimi olikaan ja mitä alaa sä opiskelet. Yllättäen jätkä veti AIVAN lukkoon. Siis pelkästä treffi-ajatuksestaa.. Että näin. Jos olis ollu oikeesti ekat treffit, ni en olis kyllä saanu todellista kuvaa tyypistä, jota edelleen rakastan.
Toivottavasti kokemuksesi ei jää lukematta tämän viestiketjun aikaisemmilta kirjoittajilta, sillä on todella harmillista jos ei treffeillä pysty keskittymään toisessa ihmisessä siihen olennaiseen. Ja sitten sanotaan vielä että nettideitissä ei voi oppia tuntemaan ihmistä oikeasti...
Onkohan niin että harvemmin ihmiset päätyvät yhteen satunnaisten treffien kautta?
Yleensä tuntuu että ketkä ovat päätyneet yhteen ovat vain sattumalta tavannut toisensa jossain ja siitä se on lähteny, ilman mitään sen kummempia treffailuja.
Olin silloin vasta 19-vuotias, kun tapasin sen ryystävän hämäläisen. Tunsin, että elämä oli edessä, ja oli vara odottaa miestä, joka tuntuisi ihan oikealta. Nyt olen yli 40, ja yhä etsin sitä oikeaa, yhä juoksisin karkuun ryystäjää ja karttelisin liika ujoa.
Niin, ehkä se osoittaa, että olet oikeassa - olen ehkä liian valikoiva. Tapasin sen täydellisen miehenkin, maailman parhaan, menimme naimisiinkin, mutta motkotin hänelle siitä, että hänkin hörppi kahvinsa äänekkäästi ja sen päälle niisti nenänsä oikein perinpohjin, joka päivä. Lopuksi hän sai tarpeekseen, ja teki liitosta lopun. Ja nuo olivat hänen ainoat vikansa:(
Mitenkähän voisi karaistua noita ääniä sietävämmäksi? Tunnetko ketään, joka olisi luonnostaan yliherkkä rumille äänille, ja oppi siitä pois? Jos, niin kerro! Haluaisin vielä joskus kumppanin. Jos on jäljellä vain ryystäjiä, niin kai sen on sitten oltava yksi heistä. Voi ryökäle.
Mun suhteet on alkanu aina jotenki sattumalta. Mahdollisesti kaverin kaveri tai muuten sattunu samaan porukkaan. Juttu on vaan luistanu ja aina on toivonu että sattumalta tapais uudelleen. Jossain vaiheessa on vaan huomannu, että homma on menny aika vakavaks.
lehti-ilmoituksen kautta (se oli ennen Internettiä). Tiesin jo heti kirjekuorta lukiessani, että tämä tyyppi oli erityinen, jotenkin luin sen käsialasta. Ja kirje itse vahvisti sen. Rakastuin jo ennen kuin tapasimme, hänen viisauteensa, huumoriinsa, luonteeseensa, ja hän rakastui heti tavattuamme. Emme varmaan olisi koskaan tavanneet, jos olisimme jättäneet sen sattuman varaan. Kyllä kumppanin voi löytää ihan hakemallakin.
(Emme ole yhdessä enää, mutta ystäviä olemme, aina.)
Kyllähän äänille yliherkkä voi olla, jonkinlainen siedätyshoito olisi paikallaan. Istuskelisit sohvalla ja kuulokkeista kuuluisi tunti tolkulla sietämättömiä arkipäiväisiä ääniä.
Itse olen herra rauhallisuus, noin suunnilleen, mutta yksinkertaiset ajattelemattomat lattaudet saavat hermoni kireälle. Ajattelen mitä toinen puhuu ja naps, putoan kuin oksalta sisällöttömästä mössöstä jota toinen suustaan päästää, se on kidutusta se. Narun varteen joutuisin jos moista kuulokkeilla kuuntelemaan joutuis, joten ymmärrän jos ryystäminen rassaa Sinun hermojasi...
niin ujous haihtuu. Jos juttelu ei suju, niin se tarkoittaa yleensä sitä, ettei sovita yhteen. Jos tapaamisia väkisin jatkaa, voi toiseen tottua, mutta ei siitä kunnon juttua koskaan tulle.
Kyllä sen tuntee heti, jos toinen on Se Oikea.
varmaan rassaavat monenkin hermoja, toisaalta...
Tarkoitatko, että sinun mielestäsi naisen pitäisi alkaa seurustella kenen tahansa kanssa, jonka sattuu tapaamaan? Tuntee vetoa toiseen tai ei?
Osaatko kuvitella yhtään syytä, miksi miehen voisi torjua jo ekoilla treffeillä?
Tässä ketjussahan pyydetään kokemuksia treffeistä, jotka menivät pieleen. Kyllä kaikilla kirjoittajilla varmaan on ollut ihan onnistuneitakin tapaamisia, ja ihan miehen ulkonäöstä riippumatta, luulisin.
Jos luonteet jotenkin vain kolahtaa, sen tietää ensi katseesta... Mitä vanhemmaksi tulee, sen selvemmin on koko elämänhistoria kirjoitettu naamalle ja koko olemukseen. Toinen vaistoaa sen heti.
osaavat jutella ihmisten kanssa, jotka ovat "samalla linjalla". Ja toisenlaisten ihmisten kanssa ei kai kannata yrittää ystävyyttä pakottaa, ainakaan seurustelumielessä. Vai mitä mieltä olette?
Ei sinun latteutesi korvaani särähtäisi, älä huoli. Harva pystyy jatkuvalla syötöllä sellaiseen latteuksien sinfoniaan joka lopulta saa sappeni kiehumaan. Vähänkin ajatusta matkaan, hyvä tulee. Tsemppiä! Voithan hioa latteutesi huippuunsa, niin että ne hipovat neroutta, tämä silloin kun tilanne on otollinen lausahduksellesi.
oikein keskityttyä viestisi sisältöön. On niin monikerroksinen ja epälattea kirjoitus. Taidan keittää kupin kahvia ja lukea uudestaan - hörppimättä tietysti.
tämä anonyymisyys ei ole aivan ehdoton - vaikka nimeä ja sähköpostiosoitetta ei muut lukijat näekään, on palstanpitäjillä niistä tiedot. Joten eiköhän suuri osa näistä sepusteluista ole hihasta temmattuja, hupimielessä (tämän ketjun kirjoittajilla (ja lukijoilla:) taitaa huumorintaju olla aika alkeellista tosin) tai provokoiden. Tai ehkä jokuu on sairaalloisen avomielinen. Tai joku voi harjoitella asioistaan puhumista, jos ei ole tottunut puhumaan ystävilleen tai ystäviä ei ole.
Älä usko kaikkea, mitä luet. Motiiveja on moneksi.
Kirjoitin tuon jutun sille "Miksi annoit pakit" -palstalle, mutta sitä ei julkaistu. Laitoin sen nyt sitten tännekin. Tarkoitin sitä keskustelua, kun arvostelin sen tasoa, en tätä.
paljonkin? Varmaan vaikea elää, kun on niin kiinnostava:)
Eiköhän tämä ole nimetön juttupalsta, ainakin useimmille.
No joo,kun näitä luin niin ajattelin itsekin kertoa ensimmäisistä treffeistäni nykyisen (pitkäaikaisen) avomieheni kanssa. Niillä treffeillä MINÄ olin se hermostuneempi osapuoli.
Olimme nähneet jo aiemmin muttemme puhuneet kasvotusten, sitten puhelimessa sovimme treffit kaupungille. (Olin kuullut kaverilta että kys. mies olisi kiinnostunut minusta ja annoin luvan antaa puhelinnumeroni.)
Olin 17v. ja kuullut kavereilta kauhutarinoita miehistä jotka lupaavat mutta eivät saavukaan paikalle enkä halunnut mennä yksin treffipaikalle nolaamaan itseäni. Sovimme kaverin kanssa että menemme yhdessä katsomaan treffipaikalle ja jos mies ei tulisikaan niin en sitten olisi yksin.
No, pyöräilin ensin 6 km ystäväni luo, odotin että hän sai käytyä suihkussa, vaihdettua vaatteet ja meikattua, sitten pyöräilimme vielä n. 4 km kaupunkiin. Mies odotti sovitussa paikassa ja ystäväni lähti mutta huomasin että olin siinä vaiheessa jo yli puoli tuntia myöhässä sovitusta ajasta. ONNEKSI mies oli kuitenkin odottanut!
Lähdimme heti elokuvateatteriin katsomaan sovittua elokuvaa mutta siellä en pystynyt yhtään keskittymään elokuvaan koska olin niin hermostunut, istuin suorana kuin tönkkösuolattu silakka enkä tiennyt mihin pistää käteni ja hikoilin kuin mikäkin, paita oli hetkessä litimärkä. Olin punainen kuin tomaatti. Enkä uskaltanut puhua sanaakaan. Onneksi siellä oli pimeää eikä hänkään yrittänyt koskea mitenkään, silloin olisin varmaan ollut vielä hermostuneempi!
Kun elokuva loppui vedin neuletakin tiukasti ympärille ettei hikisyys näkyisi (vaikka ulkonakin oli tosi lämmin kesäpäivä) ja kävelimme kaupungilla vielä jonkin aikaa. Silloin pystyimme jo puhumaan vapautuneemmin vaikkakin pompin koko ajan ja kävelin kaikkia korkeita tienreunuksia ym. pitkin, mitä teen kun olen hermostunut. Sitten hän antoi minulle kyydin kotiin eikä yrittänyt onneksi antaa hyvänyönpusua (olisin varmaan hermostuksissani vahingossa purrut häntä).
Toisaalta myöhemmin en ollut ihan varma että pitikö hän minusta vai ei kun ei kerran ollut yrittänyt hipelöidä tai suudellakaan mutta mikäli hän olisi yrittänyt en olisi varmaan enää halunnut nähdä häntä koska olisin luullut häntä samanlaiseksi kuin kaikki muut miehet joilla on vain yksi asia mielessään... Loppujen lopuksi se olin minä joka ensimmäiseksi tein aloitteen suudelmaan, olisikohan ollut toisilla tai kolmansilla treffeillä.
ONNEKSI hän ei lukenut näitä minulle virheeksi vaan tykkäsi minusta silti!
(Hänen silloinen paras kaverinsa oli vieläpä sanonut että minä olen hullu ja että ei missään nimessä kannata mennä treffeille minun kanssani mutta miespä tuli eikä pitänyt minua hulluna. Kyseinen entinen kaveri on kyllä myöhemminkin yrittänyt kertoa minusta valheita ja saada kaikin tavoin meitä eroamaan, onpa monesti suoraan sanonutkin molemmille ettei meidän kannattaisi olla yhdessä. No, ilmeisesti hän oli mustasukkainen kaveristaan. Tästä tyypistä paljastui myöhemmin muitakin asioita miksi he eivät ole enää kavereita, hän oli mm. yhteisestä firmasta kavaltanut rahaa.)
no minä olin tosi nuori(ja vieläkin) tästä on jo joku yli kuusi vuotta, netti oli ihan uusi juttu meille kaveriporukassa, sitten kirjottelin chatissä jonkun kivan pojan kanssa, hän näytti kuvansa jonkun linkin kautta, kuva oli epäselvä ja katsoin että ihan hyvännäköinen, no sitten soiteltiin ja olin ihan ihastunut, aikaa kului ja sovimme tapaamisen, se kävi aika helposti. kun näin tämän tyypin olin että oi ei, vähän pyylevä, ei paljon pitempi minusta(olen aika lyhyt)...ajattelin sitten hengailla tämän jäppisen kanssa, noin tunnin ja se suuteli minua kun lähdin. olin ihan kauhuissani, olin luullut ettei ulkonäkö merkitse ja nyt petyin itseeni!! vielä se soitteli ja kertoi että pelkää menettävänsä minut, lopuksi keroin fraasin: ehkä on parempi että ollaan vaan ystäviä..