Jotenkin pitäis saada selkeytettyä tätä omaa päätä ja ajatuksia. Siksi taas kirjoitan..
Kuinka perhe toimii ja miten vastuu jaetaan? Mikä on riittävästi mikä liian vähän? Miten toista neuvoo ja auttaa oppimaan, jos toinen ei neuvo ja auta? Mikä on oikein ja mikä väärin ja kuka määrittelee. Miten paljon asiat voi kokea eritavoin ja silti se ei suhdetta pilaa tai saata tuhoon.
Entä se mitä itse tuntee ja kaipaa tai haluaa? Kuinka se mitataan oikeaksi tai vääräksi. Haluaako täydellisyyttä, jos kertoo miten avioliitossa voi, mitä kaipaa, miten ehkä avioliitto voisi toimia. Omat näkemykset tuo esiin. Miksi se pelottaa ja saa puolustuskannalle? Miksi se ei herätä miettimään ja harkitsemaan ja ehkä jopa toimimaan? Ja jos herättää miettimään, niin vain itsensä sisällä. Eikö avioliitto ole jakamista. Tänään minä kuuntelen, tänään minä autan, tänään minä olen heikko ja tänään vahva.
Kuinka lapsesta kannettava vastuu jaetaan? Koska vastuu otetaan? Onko vanhemmalla sellaista vaihtoehtoa et sitten kun... sitten osaan ja pystyn ottamaan vastuun?
Voiko ihminen muuttua suhteessa, jos ei selkeästi osoita haluaan muuttua? Enhän sitä toki toiselta vaadi, mut ilman muutosta mikään ei muutu ja tämä tilanne ei muutu. Mitä sitten tapahtuu? Olen edelleen onneton, koska toinen saa olla mitä haluaa ja mä olen sitä mitä tässä pystyn olemaan. Ainakin äiti olen ja haluan ja pystyn. Toinen ei ole mielestäni isä, jos ei ota vastuuta tässä ja nyt. Vaimo en ole. En halua matkoille yhdessä, koska niin monta matkaa on mennyt pilalle toisen itsekkään käytöksen vuoksi. Hän on satuttanut minua, ei lyömällä. En uskalla luottaa et seuraavalla kerralla hän käyttäytyy hyvin, koska se pettymys sattuis vielä syvemmälle. Kuinka raskasta on pitää itsensä aina kasassa lapsen takia, kun minusta lapsen ei tarvitse nähdä vielä äidinkin purkausta. Eikö terve aikuinen suojele lasta? Entä kun lapsessakin alkaa näkyä merkkejä et hän kyllä ymmärtää ja vaistoaa liiankin paljon..
Vaimo en ole, kuten haluaisin olla. Haluan kyllä läheisyyttä, koskettelua, seksiä, mut en tässä mitä meillä on, en voi rakastella, jos minua ei kohdella hyvin ja kuka muu sen mittaa, kuin minä itse. Jos toinen äyskii ja tiuskii lapselle ja minulle eikä halua meidän kanssa juuri mitään. Ei halua kuunnella minua, koska etsin täydellisyyttä ja sellaista hänestä ei tule ja sellaista ei ehkä ole olemassakaan... Ihanko totta?!? Voi per..le. Mäkunluulin ja nyt mua on petetty. Ei olekkaan täydellisiä miehiä..
Kuinka perhe toimii ja miten vastuu jaetaan? Mikä on riittävästi mikä liian vähän? Miten toista neuvoo ja auttaa oppimaan, jos toinen ei neuvo ja auta? Mikä on oikein ja mikä väärin ja kuka määrittelee. Miten paljon asiat voi kokea eritavoin ja silti se ei suhdetta pilaa tai saata tuhoon.
Entä se mitä itse tuntee ja kaipaa tai haluaa? Kuinka se mitataan oikeaksi tai vääräksi. Haluaako täydellisyyttä, jos kertoo miten avioliitossa voi, mitä kaipaa, miten ehkä avioliitto voisi toimia. Omat näkemykset tuo esiin. Miksi se pelottaa ja saa puolustuskannalle? Miksi se ei herätä miettimään ja harkitsemaan ja ehkä jopa toimimaan? Ja jos herättää miettimään, niin vain itsensä sisällä. Eikö avioliitto ole jakamista. Tänään minä kuuntelen, tänään minä autan, tänään minä olen heikko ja tänään vahva.
Kuinka lapsesta kannettava vastuu jaetaan? Koska vastuu otetaan? Onko vanhemmalla sellaista vaihtoehtoa et sitten kun... sitten osaan ja pystyn ottamaan vastuun?
Voiko ihminen muuttua suhteessa, jos ei selkeästi osoita haluaan muuttua? Enhän sitä toki toiselta vaadi, mut ilman muutosta mikään ei muutu ja tämä tilanne ei muutu. Mitä sitten tapahtuu? Olen edelleen onneton, koska toinen saa olla mitä haluaa ja mä olen sitä mitä tässä pystyn olemaan. Ainakin äiti olen ja haluan ja pystyn. Toinen ei ole mielestäni isä, jos ei ota vastuuta tässä ja nyt. Vaimo en ole. En halua matkoille yhdessä, koska niin monta matkaa on mennyt pilalle toisen itsekkään käytöksen vuoksi. Hän on satuttanut minua, ei lyömällä. En uskalla luottaa et seuraavalla kerralla hän käyttäytyy hyvin, koska se pettymys sattuis vielä syvemmälle. Kuinka raskasta on pitää itsensä aina kasassa lapsen takia, kun minusta lapsen ei tarvitse nähdä vielä äidinkin purkausta. Eikö terve aikuinen suojele lasta? Entä kun lapsessakin alkaa näkyä merkkejä et hän kyllä ymmärtää ja vaistoaa liiankin paljon..
Vaimo en ole, kuten haluaisin olla. Haluan kyllä läheisyyttä, koskettelua, seksiä, mut en tässä mitä meillä on, en voi rakastella, jos minua ei kohdella hyvin ja kuka muu sen mittaa, kuin minä itse. Jos toinen äyskii ja tiuskii lapselle ja minulle eikä halua meidän kanssa juuri mitään. Ei halua kuunnella minua, koska etsin täydellisyyttä ja sellaista hänestä ei tule ja sellaista ei ehkä ole olemassakaan... Ihanko totta?!? Voi per..le. Mäkunluulin ja nyt mua on petetty. Ei olekkaan täydellisiä miehiä..
Vastaukset 2
Vanhimmat
No huh huh. Pistitpä aika monta kysymystä...
"Jos toinen äyskii ja tiuskii lapselle ja minulle eikä halua meidän kanssa juuri mitään. Ei halua kuunnella minua, koska etsin täydellisyyttä ja sellaista hänestä ei tule ja sellaista ei ehkä ole olemassakaan... "
Kuten tuolla "avioero" -puolella sanoinkin niin toista ei voi muuttaa. Erityisen tärkeää sinun on huomata tämän lauseesi sisältö "Olen edelleen onneton, koska toinen saa olla mitä haluaa ja mä olen sitä mitä tässä pystyn olemaan".
Ts. yrität tehdä kaikkesi, jotta myöskään miehesi ei saisi olla sitä mitä haluaa? Eikö? Jos itselläsi on kaikki ok niin eikö olekin keljua, että kumppani haluaa väkisin vääntää elämästäsi kurjaa? Alkaisit varmasti myös tiuskia ja äyskiä. Sitten ei ole kovin ihmeellistä, että alkaisit karttaa miehen seuraa kokonaan. Pelkäät hänen vaatimuksiaan/toivomuksiaan/arvosteluaan/neuvomistaan/opettamistaan/täydellisyyden tavoittelua? Sinusta tuntuisit, ettet saisi olla oma itsesi... Tuskin itselläsikään silloin olisi "kaikki ok"? Muuten kaikki hyvin paitsi on ns. vaativa mies...
Teepä nyt niin, että lopetat muutamaksi kuukaudeksi kaikki toiveet miehesi suhteen. Keskityt pelkästään siihen mitä kivaa sinä voit tehdä, että saisit paremman mielen. Sitä kuuluisaa "hyvää ilmapiiriä" ei voi loihtia mikäli on tyytymätön. Pitää kuitenkin muistaa, että onni on jokaisen omassa taskussa: ei kumppanin.
Ihan tolkuttomasti ei parisuhteessa kannata keskittyä tuomaan julki omia näkemyksiään kaikesta mahdollisesta ja odottaa kumppanin tekevän samoin. Ihmisestä riippuu kuinka paljon hän kertoo tunteistaan. Kumppania pitää osata myös "kuullostella". Hyvästäkin keskustelunaiheesta tulee floppi jos aloituksen tekee väärään aikaan.
Mitä muuten tarkoitat sillä, että yrität pitää itsesi kasassa lapsen takia?
Olen kertonut miehelleni miltä minusta tuntuu. Miksi minulla on pahaolo. En kylläkään pääse kovin pitkälle, kun hänellä on selitykset kaikkeen ja kyky kuunnella mitä minä sanon on hukassa. Alku vuodesta aloin sanomaan et minä voin huonosti tässä parisuhteessa. Yritin kertoa millaista yhdessä oloa kaipaisin (esim. viinilasit, tv kiinni, juttelua, pelaamista, perheenä ulkoilu ) myös sitä yritin kertoa kuinka tarvitsisin omaa-aikaa ja lepoa, kun lapsi on nukkunut lähes aina huonosti ja olen hänet yksin hoitanut (vauvana, kun lapsi itki yöllä, niin mies lähti toiseen huoneeseen nukkumaan kiroillen ja joskus ovia paiskoen). Yritin kannustaa hoitamaan omaa lastaan. Pyysin et alkaisi harjoittelemaan hoitamista öisin siten et olisin kotona, jos sit ei millään saisi lasta rauhoittumaan olisin tukena ja multa vois kysyä neuvoa. Ei elettäkään ole asian eteen tehnyt. Sieltä asti olen pyytänyt et saisin mennä pois täältä yhdeksi yöksi et saisin oikeasti levätä. Mitään ei ole tehnyt asialle.
Aluksi kun aloin puhumaan niistä asioista mitkä tässä avioliitossa ja perheessä ei minusta toimi jne. Hän sanoi minulle aina et hae vain eropaperit kyllä hän ne allekirjoittaa. Sit kuukauksien päästä mä en nähnyt muuta vaihtoehtoa, kun toinen ei halua kuunnella eikä halua mitään muuttaa. Aloin itse käymään perheneuvolassa ja sanoin et mä haluan eron, kun mun keinot on loppu. Sit alkoi uudet kuviot. Hän vihjaili tekevänsä itselleen jotakin ja et menettää kaiken ym. Annoin mahdollisuuden meille. Ja niitä olen tässä antanut monta kertaa. Mies kohtelee minua huonosti. Meillä ei ole mukavaa ruokapydässä tai missään. Hän ei halua käydä missään, paitsi tietty saunomiset ja kaljoittelut joskus kavereiden kanssa. Minä taas tykkään ihmisistä ja mulle on tärkeää yhdessä oleminen. Mulle ei yhdessä olemista ole sohvalla istuminen tv:n ääressä. Sekin on kivaa joskus, mut muutakin pitää olla. Käyn lapsen kanssa sukulaisissa ja ystävillä. Mies enimmäkseen kotona. Lomalla mies oli reissussa ystävän kanssa viikon. Lapsen kanssa hän oli puolipäivää kotoa pois et sain olla rauhassa. Pyysin et olis mennyt mökille tai anopille yöksi et saisin levätä. Se ei tietty onnistu, kun ei ymmärrä lasta ennenkuin lapsi puhuu.
Yksi yö oltiin reissussa lomalla yhdeessä ja se oli ihan hirveetä minulle ja lapsi itki siellä paljon. Kotona sit oltiin muuten miehen loma.
Mies harrasti ja oli mielestäni aktiivinen ja huomaavainen aluksi. Sit jäi harrastaminen ja tilalle tuli sohvalla istuminen.
Aluksi jaksoin järjestää yllätysjuttuja. Hotelliyö kahdestaan. Syömään kahdestaan... Sit ne vaan alkoi jäämään, kun toinen ei tehnyt mitään mulle. Ei mitään lahjoja osannut ostaa, vaikka itse huomioin monilla tavoin. Jos kävin shoppailemassa monesti ostin hänellekkin jotain, koska ajattelin häntä. Nyt en enää pysty.
Olen tosiaan yrittänyt kertoa miltä minusta tuntuu ilman et sanoisin et mitä toinen tekee väärin. En kuitenkaan enää osaa. Tuntuu et kaikki usko ja luotto tähän suhteeseen on mennyt. Hän saa käyttäytyä miten vaan, kun hänellä on siihen syy esim. väsymys. Mä en voi päivästä toiseen käyttäytyä miten sattuu, koska mun on huolehdittava mun/meidän lapsesta. Viikonloppu isää hänestä ei varmasti tälläkään kerralla tule. Ei ainakaan yläasteikäiselle lapselleen sitä vielä ole tässä ollut. Näkevät keskimäärin kerran kuussa joskus harvemmin. Kaksi yötä oli lomalla täällä. Isä ei tee senkään lapsen kanssa mitään. Lähti kyllä baariin työkaverin kanssa ja ei sanonut tolle lapselle mitään. Minä kävin sit sanomassa et isä lähti kaverin kanssa ulos ja jos haluaa iltapalaa jne. En mitään et sulla on huono isä ja se käyttäytyy huonosti tai mitään muuta sellaista. Yleensä mä muistutan et voisit pyytää lastasi tänne, kun vapaita on taas tulossa. Ei ole säännöllisiä tapaamisia.
Nyt olen näitä asioita sulatellut lähemmäs vuoden. Lapsi kohta kaksi ja toki heti hänen syntymänsä jälkeen olen huomannut et joku tässä mättää ja ei tämä voi olla "normaalia" tai jos tämä on normaalia niin sit mä olen viallinen ja väärässä paikassa. Uskon olen monta kertaa kasannut uudestaan ja antanut toiselle mahdollisuden tarttua niihin asioihin joista olen puhunut. Nyt vaan alkaa tosiaan tuntua et tämä on tässä. Minusta ei ole enempään. En pysty pönkittämään toisen itsetuntoa ja arvostamaan toista, jos en todella arvosta häntä. Kaikki teot jota hän on tehnyt ja jättänyt tekemättä kertovat omaa kieltänsä minulle. Joko hän ei todella halua yrittää tai ei todella ymmärrä Tai jotain, mut en pysty ja jaksa näin. Minä voin paremmin kun puoliso on töissä ja ahdistun, kun hän pyörii täällä jaloissa tekemättä mitään. Hän ei arvosta minua ja minä en arvosta häntä. Emme ymmärrä toisiamme. Näemme asiat eritavoin. Hänellä on ihmeellisiä oikeuksia (esim. lapsen hoito vasta kun lapsi puhuu). Minä otan vastuun tässä ja nyt.
Sit vielä kun mies kohtelee minua huonosti, niin huomaan muuttuvani koko ajan synkemmäksi ja negatiivisemmaksi ihmiseksi. En minä ole sellainen. Minä olen iloinen ja haluan tehdä asioita ja elää. Tässä suhteessa en vaan pysty siihen. Sit vielä käytökseni lasta kohtaan joskus saa minut voimaan vielä huonommin. Kun on niin raskas olo ei jaksaisi lapsen kitinää, kun miehen kitinääkin joutuu kuuntelemaan...
Minusta mies ei näe vaivaa tämän suhteen ja perheen eteen ja minusta se ei ole oikein. Kukaan tai kenenkään rakkaus ei ole itsestään selvä. Minulle rakkaus lapseen on aivan selvä ja hän on ykkönen aina. Sit et jaksan itse niin minun on rakastettava itseäni. Se tarkoittaa sitä tietty et minua ei saa kohdella miten tahansa.
Olen työstänyt näitä asioita mielestäni riittävästi ja en näe enää voimavaroja, joita toisen tukemiseen tarvitsisin. On aika siirtyä eteenpäin...