Olen tilanteessa, jossa 13 vuotta olemme miehen kanssa tunteneet ja viimeiset 5 asuneet yhdessä. Hän oli paras kaverini, rakastettuni, tukeni, turvani. Ehkä liikaakin, olimme aina yhdessä joka paikassa ja kieltämättä varmaan kyllästyminen tai johonkin tuntemattomaan "elokuvamaiseen" fiilikseen kaipuu oli minullakin mielessäni jo kauan.
Suhteemmme on aina ollut hieman erikoinen, sillä tavalla, että olemme lähes aina olleet enemmän kuin ystävät jollakin kumman kielletyllä tavalla. Olemme tahoillamme seurustelleet, mutta pitäneet yhteyttä ja olleet toisillemme tukena ties missä elämän tilanteissa. Jotenkin jälkeenpäin tuntuu, että hän on ollut minulle se johon olen aina voinut luottaa. Hän on taas ollut minuun kauan ihastunut ja rakastunut, aikanaan todella avoimestikin ja syvästi. No sitten muutimme vihdoin yhteen ja nämä viisi vuotta ovat menneet aivan mielettömän nopeasti. Olemme varmaankin lähteneet erkanemaan rakastavaisista kohti ystävyyttä kuitenkin jo vuosia sitten puolihuomaamatta, mutta nyt sitten tuli lopullinen isku kun mies pamautti ostaneensa oman kämpän ja keräsi tavaransa ja muutti pois. Haluaa aikalisän ja miettiä mitä haluaa. En uskonut näin koskaan käyvän, ajattelin että jos eroamme niin se johtuu siitä että minä löydän muka-jonkun-paremman. Mieheni ei ole puhunut tunteistaan eikä antanut mitään hälytysmerkkejä, että nyt pitäisi tehdä jotain asioille.
Nyt minulla on kamala olo, paniikki lähes. Kamala ikävä, menettämisen pelko, mustasukkaisuus nostaa rumaa päätään. Ja kaiken tämän seurauksena olen onnistunut jo ärsyynnyttämään miestä lisää viestittelemällä ja soittelemalla ja itkemällä. Tiedän kyllä, että se on turhaa ja saa asiat todella pahemmalle tolalle, mutta minkäs teet kun on niin ällöttävä olo.
Nyt vaikuttaa siltä, että elämme todella lopun alkua. Haluaisin kuulla kokemuksia miten vastaavassa tilanteessa oleville on käynyt. Tässä pahassa olossa on vaikea tunnistaa omiakaan tunteita enää, mutta jos nyt heti pitää jotain sanoa niin haluan hänet, tutun ja turvallisen rakkaani, parhaan ystäväni takaisin ja eikö muka ole mahdollista, että suhteemme alkaisi uudelleen kukoistaa...? Kertokaa kokemuksia ja antakaa neuvoja kuinka käyttäytyä. Pitääkö minun vielä näin kolmikymppisenä alkaa esittää vaikeasti tavoiteltavaa?
Suhteemmme on aina ollut hieman erikoinen, sillä tavalla, että olemme lähes aina olleet enemmän kuin ystävät jollakin kumman kielletyllä tavalla. Olemme tahoillamme seurustelleet, mutta pitäneet yhteyttä ja olleet toisillemme tukena ties missä elämän tilanteissa. Jotenkin jälkeenpäin tuntuu, että hän on ollut minulle se johon olen aina voinut luottaa. Hän on taas ollut minuun kauan ihastunut ja rakastunut, aikanaan todella avoimestikin ja syvästi. No sitten muutimme vihdoin yhteen ja nämä viisi vuotta ovat menneet aivan mielettömän nopeasti. Olemme varmaankin lähteneet erkanemaan rakastavaisista kohti ystävyyttä kuitenkin jo vuosia sitten puolihuomaamatta, mutta nyt sitten tuli lopullinen isku kun mies pamautti ostaneensa oman kämpän ja keräsi tavaransa ja muutti pois. Haluaa aikalisän ja miettiä mitä haluaa. En uskonut näin koskaan käyvän, ajattelin että jos eroamme niin se johtuu siitä että minä löydän muka-jonkun-paremman. Mieheni ei ole puhunut tunteistaan eikä antanut mitään hälytysmerkkejä, että nyt pitäisi tehdä jotain asioille.
Nyt minulla on kamala olo, paniikki lähes. Kamala ikävä, menettämisen pelko, mustasukkaisuus nostaa rumaa päätään. Ja kaiken tämän seurauksena olen onnistunut jo ärsyynnyttämään miestä lisää viestittelemällä ja soittelemalla ja itkemällä. Tiedän kyllä, että se on turhaa ja saa asiat todella pahemmalle tolalle, mutta minkäs teet kun on niin ällöttävä olo.
Nyt vaikuttaa siltä, että elämme todella lopun alkua. Haluaisin kuulla kokemuksia miten vastaavassa tilanteessa oleville on käynyt. Tässä pahassa olossa on vaikea tunnistaa omiakaan tunteita enää, mutta jos nyt heti pitää jotain sanoa niin haluan hänet, tutun ja turvallisen rakkaani, parhaan ystäväni takaisin ja eikö muka ole mahdollista, että suhteemme alkaisi uudelleen kukoistaa...? Kertokaa kokemuksia ja antakaa neuvoja kuinka käyttäytyä. Pitääkö minun vielä näin kolmikymppisenä alkaa esittää vaikeasti tavoiteltavaa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Siis tauko on lopullinen ero ja olen vaan niin säälittävä ettei sitä voi sanoa päin naamaa.