Laitoin tämän viestin tuonne parisuhde-puolellekin, mutta taitaakin sopia ehkä paremmin tänne:
Olen päätynyt parisuhteessani sellaiseen tilanteeseen että harkitsen eroamista, ja perin kummallisesta syystä. Mieheni on kaikin puolin unelmani, täysin luotettava, huomaavainen, sitoutumiskykyinen, viisas ja älykäs, ja pystymme aika hyvin keskustelemaan myös vaikeista asioista yhdessä. Olemme seurustelleet puoli vuotta, sitä ennen tunsimme toisemme tuttujen kautta muutaman vuoden.
Suureksi ongelmaksi on nyt muodostunut miehen tietty tosikkomaisuus. Emme naura kunnolla paljon koskaan yhdessä millekään, ja etenkään hän ei osaa ollenkaan nauraa itselleen, mikä on mielestäni todella tärkeä taito. Tai se että ylipäänsä elämään osaa suhtautua huumorilla. Itse olen todella iloinen ja nauravainen ja eläväinen tyyppi (tämä siis huomioitu sekä ystävieni että mieheni osalta), ja varmasti se oli yksi tärkeimmistä jutuista mihin mieheni minussa ihastui. Nyt olen kuitenkin huomannut, että koska meillä on kahdestaan usein niin vakava tunnelma (en jaksa yksin ylläpitää iloa kovinkaan pitkään), tuntuu että minäkin olen muuttumassa surumielisemmäksi ja vakavammaksi. En tunne oloani niin energiseksi ja ihanaksi kuin aina silloin kun olen yksinäni tai parhaiden ystävieni kanssa. Jos vietämme monta päivää kahden, olen sen jälkeen joskus ihan apaattinen, tuntuu ettei ole yhtään energiaa jäljellä kun en ole saanut nauraa kunnolla. Sitten saan taas kerätä voimia ja iloa itsekseni jonkin aikaa ennen kuin olen taas oma iloinen itseni.
Joten, nyt kysyisin teiltä viisaammat: voiko ihminen oppia nauramaan itselleen ja elämälle yleensä, vai onko kerran tosikko aina tosikko? Olen kyllä kysynyt että miksi hän on aina niin vakava, ja kertonut että minulle on tärkeää että meillä olisi tosi hauskaa yhdessä, mutta eihän sellainen oikein mitään muuta. Hän hokee olevansa ihan mielettömän onnellinen kanssani, ja kyllähän minäkin häntä monella tapaa rakastan, mutta on niin paljon hetkiä jolloin en tunne itseäni kovinkaan onnelliseksi hänen kanssaan. Ja kyllähän näin suhteen alkumetreillä pitäisi vielä tuntua tosi auvoisalta yhdessäolo, vai mitä?Monesti huomaan vältteleväni hänen seuraansa, olen mieluummin ensin omien ystävieni kanssa jotka saavat minut tosi hyvälle tuulelle, ja tuntuu että sitten vasta kestän mieheni seuraa ilman että minulle tulee surullinen olo.
No, tämä nyt ei ole mikään maailman kamalin ongelma, ymmärrän kyllä että monen mielestä tällaisesta ei saisi valittaa, mutta minua tämä on painanut jo pidempään. Mietityttää kovasti että voiko tällainen perustavanlaatuinen tunnelma koskaan muuttua. Tällä hetkellä tuntuu siltä etten voi pitkällä tähtäimellä elää näin, niin hassulta kuin se kuulostaakin.
Olen päätynyt parisuhteessani sellaiseen tilanteeseen että harkitsen eroamista, ja perin kummallisesta syystä. Mieheni on kaikin puolin unelmani, täysin luotettava, huomaavainen, sitoutumiskykyinen, viisas ja älykäs, ja pystymme aika hyvin keskustelemaan myös vaikeista asioista yhdessä. Olemme seurustelleet puoli vuotta, sitä ennen tunsimme toisemme tuttujen kautta muutaman vuoden.
Suureksi ongelmaksi on nyt muodostunut miehen tietty tosikkomaisuus. Emme naura kunnolla paljon koskaan yhdessä millekään, ja etenkään hän ei osaa ollenkaan nauraa itselleen, mikä on mielestäni todella tärkeä taito. Tai se että ylipäänsä elämään osaa suhtautua huumorilla. Itse olen todella iloinen ja nauravainen ja eläväinen tyyppi (tämä siis huomioitu sekä ystävieni että mieheni osalta), ja varmasti se oli yksi tärkeimmistä jutuista mihin mieheni minussa ihastui. Nyt olen kuitenkin huomannut, että koska meillä on kahdestaan usein niin vakava tunnelma (en jaksa yksin ylläpitää iloa kovinkaan pitkään), tuntuu että minäkin olen muuttumassa surumielisemmäksi ja vakavammaksi. En tunne oloani niin energiseksi ja ihanaksi kuin aina silloin kun olen yksinäni tai parhaiden ystävieni kanssa. Jos vietämme monta päivää kahden, olen sen jälkeen joskus ihan apaattinen, tuntuu ettei ole yhtään energiaa jäljellä kun en ole saanut nauraa kunnolla. Sitten saan taas kerätä voimia ja iloa itsekseni jonkin aikaa ennen kuin olen taas oma iloinen itseni.
Joten, nyt kysyisin teiltä viisaammat: voiko ihminen oppia nauramaan itselleen ja elämälle yleensä, vai onko kerran tosikko aina tosikko? Olen kyllä kysynyt että miksi hän on aina niin vakava, ja kertonut että minulle on tärkeää että meillä olisi tosi hauskaa yhdessä, mutta eihän sellainen oikein mitään muuta. Hän hokee olevansa ihan mielettömän onnellinen kanssani, ja kyllähän minäkin häntä monella tapaa rakastan, mutta on niin paljon hetkiä jolloin en tunne itseäni kovinkaan onnelliseksi hänen kanssaan. Ja kyllähän näin suhteen alkumetreillä pitäisi vielä tuntua tosi auvoisalta yhdessäolo, vai mitä?Monesti huomaan vältteleväni hänen seuraansa, olen mieluummin ensin omien ystävieni kanssa jotka saavat minut tosi hyvälle tuulelle, ja tuntuu että sitten vasta kestän mieheni seuraa ilman että minulle tulee surullinen olo.
No, tämä nyt ei ole mikään maailman kamalin ongelma, ymmärrän kyllä että monen mielestä tällaisesta ei saisi valittaa, mutta minua tämä on painanut jo pidempään. Mietityttää kovasti että voiko tällainen perustavanlaatuinen tunnelma koskaan muuttua. Tällä hetkellä tuntuu siltä etten voi pitkällä tähtäimellä elää näin, niin hassulta kuin se kuulostaakin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllä kai ihminen voi oppia nauramaan, ja mitä tahansa muutakin, mutta OMASTA TAHDOSTAAN. Jos miehesi ei koe tarvetta muuttua niin muutosta ei tule.
Mulla on juuri samanlainen tilanne mieheni kanssa. Olen itse yksi ilopilleri, todella huumorintajuinen aina nauravainen nainen ja entiset kumppanit olleet samanlaisia. Mutta nyt, nykyinen on todella totinen. On hänelläkin omat juttunsa joille nauraa sillon tällön, mutta minun kanssa huumori ei tunnu kolahtavan. Ystävieni kanssa nauraa räkätetään koko ajan ja nautin hassuttelusta suunnattomasti heidän kanssaan. Nykyiseni kanssa ehkä kerran viikossa koemme jonkin pienen yhteisen nauruhetken. Tuntuu, että hän monesti ei vaan ymmärrä huumoriani ja tuhahteleekin joillekin vitseilleni mille ystäväni taas nauravat revetäkseen. Monesti kyllä hän on iloinen ja naureskelee ystäviensä kanssa, joka taas harmittaa minua, että miksi minä en saa häntä noin nauramaan.
En kyllä haluisi erota, mutta kyllä olen huomannut nyt, että yhteinen huumori ja hassutteluhetket on se parisuhteen suola. Harmittaa kun se meiltä puuttuu, kaikki muu on kyllä kohdallaan.
itsekin mietin jo pidemmän aikaa että mikä tässä oikein mättää kun ei tunnu niin hyvältä kuin pitäisi, ja nyt olen mielestäni keksinyt syyn. Harmi että tämä taitaa olla semmoinen juttu johon ei oikein voi vaikuttaa kumpikaan vaikka haluaisikin.
Minulla on ihan sama juttu kuin sinullakin, omien kavereideni ja myös miehen kavereiden kanssa naurua riittää, mutta miehen kanssa kahdestaan onkin sitten niin totista että. Vaikka kaikki asiat on niin hyvin kuin olla voi.
Olen aina ajatellut että yhteinen huumorintaju on yksi tärkeimmistä jutuista, mutta kerrassaan outoa että näin kauan kesti ennen kuin sen puutteen todella huomasi. En minä sitä silloin ihan aluksi osannut edes kaivata, kun huomasin että miten hieno mies tässä onkaan tarjolla. Nyt sitten tämä juttu on kaatamassa koko suhdetta, surullista mutta totta.
Tuli mieleeni, että kyllähän tilanne voi vielä teilläkin muuttua. Olette olleet aika vähän aikaa vasta yhdessä, mekin vasta muutama kk, joten ajan myötä se yhteinen huumori saattaa vaikka löytyäkin. Mikäli miehesi ei sitten ole ihan tosissaan täysin huumorintajuton joka lienee hyvin harvinaista. Voi olla että pikkuhiljaa alat oppia näkemään ne jutut jotka häntä naurattaa ja kasvat hissukseen hänen huumoriinsa kiinni. Sitä toivon myös omalle kohdalleni. Ei kai se yhteinen hauskuus välttämättä heti löydy ystävyyssuhteissakaan. Joskus menee pitkään, ennenkuin pääsee jyvälle toisen ajatusmaailmasta.
Emme siis luovuta vielä, yritetään löytää omat hassut juttumme rakkaidemme kanssa :)
nauramaan sanoo "sen ihmeen kokenut". Avioliitossani oli juuri se ongelmana, minä olin tosikko. Uusi mies opetti minut nauramaan. Siihen tarvitaan hengenheimolainen, ei muuta. Ex-mieskin totesi hämmästyen että olen muuttunut ja vapautunut ja oppinut nauramaan. Liekö ollut vähän mustasukkainen tai pettynyt siitä kun ei itse saanut minun huumorintajuani esiin.