... kuulee usein sanottavan.
Ei niille tunteille varmasti mitään voikaan mutta sille voi, mitä ihminen tekee ja valitsee.
Sehän on suoranaista vastuun siirtämistä jollekin "korkeammalle voimalle" kun menee ja tekee jotakin kumppaniaan loukkaavaa "rakkauden huumassa" ja sanoo sen jälkeen "etten voinut tunteilleni mitään".
Jokaisella meistä on tunteet joita ei voi juurikaan ohjailla. Jokainen meistä on joskus ihastunut johonkin toiseen ihmiseen muttei ole vienyt asiaa "sen pidemmälle", syystä tai toisesta.
Samahan se on negatiivisten tunteiden kanssa; aina välillä v***a jonkin sanomiset tai tekemiset niin paljon että tekisi mieli "kolauttaa" sanojaa mutta täysijärkinen ihminen silti hillitsee tässä tapauksessa tunteensa. En tiedä, onko se sitten sanktion pelko vai mikä estää ihmistä tuossa tapauksessa loukkaamasta toista ihmistä fyysisesti mutta rakastumisen varjolla saakin sitten vahingoittaa läheisiään vaikka miten paljon. "eihän se voi olla paha asia kun rakastaa toista ihmistä". Ei rakkaudessa ja rakastumisessa mitään pahaa olekaan, päinvastoin, sehän on kaunista ja ihanaa.
Mutta, iso MUTTA, jos ollaan ja eletään parisuhteessa jo jonkun kanssa niin silloin täytyy miettiä omaa vastuutaan myös kumppaninsa elämän kannalta. Jos itse voi pahoin syystä tai toisesta, silloin on jo velvollinen itseään kohtaan tekemään ratkaisun suuntaan taikka toiseen. Joko alkaa parantamaan suhdettaan tai sitten eroaa huonoksi kokemastaan suhteesta. Puolet 80-luvun alun jälkeen solmituista avioliitoista päätyy nykyään eroon. Onko syynä ihmisten itsekkyys, arjensietokyvyn puuttuminen vai mikä tässä oikein mättää? "Mulle tässä heti kaikki nyt" asenne tuntuu olevan tosi voimakkaasti vallalla jopa aikuisilla ja järkevillä ihmisillä.
Avioero itsessään ei ole koskaan mikään helppo ratkaisu (ellei suhteessa ilmene jatkuvaa väkivaltaa, alkoholismia, uskottomuutta... tms. joka vahingoittaa itseään ja on jo oman turvallisuuden vuoksi poistuttava sellaisesta suhteesta). Siinä aina satuttaa väkisinkin toista mutta jos eroon liittyy kolmansia osapuolia (kuten valitettavan usein nykyään ihmisillä on tapana), kumppanin satuttaminen nousee jo potenssiin sata.
Missä on vastuu ja "moraali" mitä eräässä aiemmassa kirjoituksessani peräänkuulutin? Tiedän että ihminen on epätäydellinen olento (kuten itsekin olen omine virheineni) ja epäonnistuminen kaikilla elämän osa-alueilla on sallittavaa mutta toisen tahallinen satuttaminen omien tavotteiden saavuttamiseksi, sitä minä en ymmärrä enkä hyväksy.
Kirjoittakaa vapaasti omat mielipiteenne tästä asiasta. Saatte olla kanssani samaa tei eri mieltä, en vedä "herneitä nenään" muunkaan sorttisista mielipiteistä jos ne on kunnolla perusteltu.
p.s. Kirjoitukseni on tarkoituksellisesti hieman provokatiivinen. Haluan vain "ravistella puuta ja katsoa millaisia omenoita sieltä putoaa".
Ei niille tunteille varmasti mitään voikaan mutta sille voi, mitä ihminen tekee ja valitsee.
Sehän on suoranaista vastuun siirtämistä jollekin "korkeammalle voimalle" kun menee ja tekee jotakin kumppaniaan loukkaavaa "rakkauden huumassa" ja sanoo sen jälkeen "etten voinut tunteilleni mitään".
Jokaisella meistä on tunteet joita ei voi juurikaan ohjailla. Jokainen meistä on joskus ihastunut johonkin toiseen ihmiseen muttei ole vienyt asiaa "sen pidemmälle", syystä tai toisesta.
Samahan se on negatiivisten tunteiden kanssa; aina välillä v***a jonkin sanomiset tai tekemiset niin paljon että tekisi mieli "kolauttaa" sanojaa mutta täysijärkinen ihminen silti hillitsee tässä tapauksessa tunteensa. En tiedä, onko se sitten sanktion pelko vai mikä estää ihmistä tuossa tapauksessa loukkaamasta toista ihmistä fyysisesti mutta rakastumisen varjolla saakin sitten vahingoittaa läheisiään vaikka miten paljon. "eihän se voi olla paha asia kun rakastaa toista ihmistä". Ei rakkaudessa ja rakastumisessa mitään pahaa olekaan, päinvastoin, sehän on kaunista ja ihanaa.
Mutta, iso MUTTA, jos ollaan ja eletään parisuhteessa jo jonkun kanssa niin silloin täytyy miettiä omaa vastuutaan myös kumppaninsa elämän kannalta. Jos itse voi pahoin syystä tai toisesta, silloin on jo velvollinen itseään kohtaan tekemään ratkaisun suuntaan taikka toiseen. Joko alkaa parantamaan suhdettaan tai sitten eroaa huonoksi kokemastaan suhteesta. Puolet 80-luvun alun jälkeen solmituista avioliitoista päätyy nykyään eroon. Onko syynä ihmisten itsekkyys, arjensietokyvyn puuttuminen vai mikä tässä oikein mättää? "Mulle tässä heti kaikki nyt" asenne tuntuu olevan tosi voimakkaasti vallalla jopa aikuisilla ja järkevillä ihmisillä.
Avioero itsessään ei ole koskaan mikään helppo ratkaisu (ellei suhteessa ilmene jatkuvaa väkivaltaa, alkoholismia, uskottomuutta... tms. joka vahingoittaa itseään ja on jo oman turvallisuuden vuoksi poistuttava sellaisesta suhteesta). Siinä aina satuttaa väkisinkin toista mutta jos eroon liittyy kolmansia osapuolia (kuten valitettavan usein nykyään ihmisillä on tapana), kumppanin satuttaminen nousee jo potenssiin sata.
Missä on vastuu ja "moraali" mitä eräässä aiemmassa kirjoituksessani peräänkuulutin? Tiedän että ihminen on epätäydellinen olento (kuten itsekin olen omine virheineni) ja epäonnistuminen kaikilla elämän osa-alueilla on sallittavaa mutta toisen tahallinen satuttaminen omien tavotteiden saavuttamiseksi, sitä minä en ymmärrä enkä hyväksy.
Kirjoittakaa vapaasti omat mielipiteenne tästä asiasta. Saatte olla kanssani samaa tei eri mieltä, en vedä "herneitä nenään" muunkaan sorttisista mielipiteistä jos ne on kunnolla perusteltu.
p.s. Kirjoitukseni on tarkoituksellisesti hieman provokatiivinen. Haluan vain "ravistella puuta ja katsoa millaisia omenoita sieltä putoaa".
Vastaukset 50
Vanhimmat
Olisin voinut kirjoittaa samaisen viestin itsekkin. Lisäksi ihmettelen näitä pettäjiä, jotka voivat jättää lapsensa ja todeta, että hänellä on vain yksi elämä; jaa no, en tiedä mitä meillä muilla sitten on, kun joidenkin pitää ehtiä mahdollisimman paljon tässä yhdessä elämässä, välittämättä muista ja heidän tunteista ja siitä miten tästä kaikesta heidän (vaimo ja lapset) on tarkoitus selvitä. Tämä kaikki mulle heti ja vielä mahdollisimman paljon lienee syynä ihmisten suuri itsekkyys....tuskin ajattelemattomuus. Ihmettelen vain mitenköhän meidän käy, jotka ajattelevat myös muita ja eivät lähde varattujen kelkkaa, kohtaammekohan koskaan toisiamme...?
Saat tietää miehesi toisesta naisesta. Mies kertoo rakastavansa tuota naista ja haluaisi elää hänen kanssaan, mutta on neuvoton. Mies kamppailee perheen (sinä lapsi/-et) ja uuden elämän välillä. Sinä olet huomannut jo pitkään että suhteenne on arkipäiväistä rutiinia. Ei läheisyyttä, eikä mies edes haluaisi sitä kanssasi. Ehkä riitelette aiempaa herkemmin, koska ette enää puhalla yhteen hiileen. Mies sanoo suoraan ettei ole aikoihin, kenties muutamaan vuoteen ollut kanssasi onnellinen, eikä pysty sitä asiaa enää muuttamaan, mutta jos valitsee perheen tekee sen yksinomaan velvollisuudentunnosta eikä usko enää olevan onnellinen.
Mitä teet? Mitä haluat miehesi tekevän?
- haluatko että jättää oitis tuon naisen ja jatkaa elämää perheensä kanssa?
- haluatko että miehesi on onnellinen ja punnitsee tarkkaan olisiko se mahdollista eroamalla sinusta ja jatkamalla elämää rakastamansa naisen kanssa?
Entä jos miehesi valitsee perheen? Oletko sinä onnellinen tietäessäsi että mies ei ole? Oletko tyytyväinen, että avioliitto jatkuu, vaikkei avioliiton pohjana ole enää mitään siitä mitä alunperin oli?
Entä jos miehesi valitsee toisen naisen? Tuetko häntä siten kuin vain voi, ts. et tee hänen elämästään vaikeaa hankaloittamalla eroa, sopimusta omaisuuden jaosta, yhteishuoltajuudesta jne? Pystytkö käyttäytymään kuin aikuinen toista aikuista kohtaan - asiallisesti? Tuetko lapsia siten että selität eron olleen äidille ja isälle paras ratkaisu ja että kyllä te selviätte niistä käytännön ongelmista joita se tuo. Vai alatko vihata miestäsi ja myös osoittaa sen?
En tiedä mitä elämässäsi on tapahtunut, mutta lukisin mielelläni omantuntosi vastauksia näihin, lähtökohtana siis että olet juuri saanut tieää suhteesta ja mies on kertonut sinulle alustavasti sen mitä kirjoituksen alussa mainitsin.
Jos mies on lapsia halunnut eikä hänelle ole niitä kukaan väkisin tehnyt niin mies saisi olla vaikka kulissisuhteessa niin kauan kunnes lapset ovat täysi- ikäisiä. Arkipäiväistähän rutiinia pitkä suhde tuo tullessaan kenelle tahansa jos sitä ei kestä niin mies ottakoon jonkun salarakkaan viihdyttäjäkseen. Miehenhän pitää olla myös antavana oaspuolena kumppanilleen eikä odottaa vaan itseensä viihdyttävän. Aika surkee tapaus on jos vähän väliä on tunteidensa vietävissä ja haksahtaa mihin milloinkin jos joku näyttää vihreetä valoo.
Mielestäni selkärankainen mies joka lapset haluaa, elää perheessä joko onnellisena tai onnettomana siihen asti kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä! Pitkässä suhteessa elävänä tiedän että heikko ja tyhmä ihminen ei kestä sen tuomia vaatimuksia rakentaa ja tehdä vanhasta suhteesta aina yhtä mielenkiintoisempaa kuin se olisi ollut alkuhuumassakin. Vähän älykkäämmän puoliskon pitää aina auttaa hieman jälkijunassa tuleevaa kumppaniaan eikä ratkaisu ole se että lähdetään hakeen "helppoutta" jostain muualta!
Lapsia en siis tekisi ennen kuin mies on valmis sitoutuun perheeseen varmasti niin kauaksi aikaa kunnes lapset olisivat täysi- ikäisiä. Lapsilla on oikeus saada elää ehjässä ydinperheessä ilman että joku ulkopuolinen alkaa järisyttään perheen rakenteita. Moni mies varmaan tuntee itsensä ulkopuoliseksi lasten tullessa jos on tottunut saamaan huomioo enemmän sitä ennen ja yhtä äkkiä ei enään saakaan täydellistä tarpeidensa tyydyttämistä aina kun sitä haluaa. Jatkuvaa ihailua ja huomioo kaipaava siis hakee jotain muka "rakkautta", jota se ei todellakaan ole vaan ihan muuta niin koko ajan jostain muualta jos ei saa sitä edellisestä kumppaniltaan jatkuvasti.
Mieheni siis jatkaisi elämää perheensä kanssa jos sen kerran on halunnut ja opettelee onnea perheensä kanssa jos ei sitä opettelematta koe. Jokaisenhan on otettava vastuu loppujen lopuksi vain itsestään ja onni löytyy omasta itsestään loppujen lopuksi ja kukaan ei voi sitä tuoda tarjottimella valmiina kenenkään eteen. Onhan näitä pallo hukassa olevia muka rakkauden huumaa tarvitsevia pilvin pimein eikä heitä kannata ottaa vakavasti, sillä se on ohitse menevää jonka takia ei kannata uhrata lastensa elämää ja rikkoo perhettä sen takia.
"Pystytkö käyttäytymään kuin aikuinen toista aikuista kohtaan - asiallisesti? Tuetko lapsia siten että selität eron olleen äidille ja isälle paras ratkaisu ja että kyllä te selviätte niistä käytännön ongelmista joita se tuo. Vai alatko vihata miestäsi ja myös osoittaa sen?"
Käyttäytyisin juuri niin törkeesti kuin minullekkin tehtäisiin ja käytännön ongelmat olisivat sitä luokkaa lasten taholta jotta jos joku haluaa viedä väkisin perheeni niin vie sitten kokonaan jos en asialle mitään mahtaisi niin vie sitten miehen mukana lapsetkin. Jos mies luovuttaa, luovuttasin minäkin ihan kokonaan ja katsoisin kuinka miehen uusi "rakastettu" sietäisi miehen mukana televan perheen ja tulen itsekkin mukana muodossa tai toisessa.
Erityisesti tämä "särähti" korvaani:
"Mielestäni selkärankainen mies joka lapset haluaa, elää perheessä joko onnellisena tai onnettomana siihen asti kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä!"
Kuvitteletko että tuollaisessa kulississa lapsilla olisi mitenkään hyvä olla ... rakkaudeton, kärsivä, oirehtiva, riitaisa perhehelvetti tuollainen olisi.
Jos toinen puoliso ei tahdo elää enää perheessä ... ovat motiivit kuinka huonot tahansa (illuusio rakkaudesta toisaalla, kypsymättömyys isäksi/puolisoksi) ... niin silkaa hulluuttaa koettaa toista pakottaa rakastamaan ja jäään -- vähemmälläkin saa lapset mielenvikaisiksi.
Jos reki kintuille, niin rakentavampiakin keinoja on jatkaa onnellista elämää, vaikka sitten erillään ... etenkin lapsille.
Ihan hyviä kysymyksiä, mutta kun kaikki vaihtoehdot eivät olleet arvioitavissa tai valittavina.
Siksi utelen sinulta, miksi jätit pois vaihtoehdot:
- jos suhteessa jompikumpi tyytymätön, eikö keskustelun paikka ole se suhde ja olemassa olevan kumppanin kanssa? Ennen siis kuin muiden kanssa alkaa suhteilemaan..
- varatun kanssa seurustelemaankin alkavan pitäisi tukea rakastamaansa ihmistä kuten sen puolisonkin: olla vaikuttamatta päätöksiin, ottaa etäisyyttä ja odottaa ihmisen itsensä tekevän ratkaisut. Eikö kriisiytynyttä suhdetta tarvitse mielestäsi tukea ratkaisun saamiseksi?
- entä jos pettäjä rakastaa perhettään ja puolisoaan? Tätä vaihtoehtoa et ottanut myöskään esiin.. Kriisiytynyt suhde voi jatkua tunteiden kuolematta. Voihan käydä niinkin, että uudessa suhteessa, vasta kun on puolisonsa menettänyt, huomaa puolison todellisen merkityksen.. Ihminenhän ei osaa arvostaa sitä mitä hänellä on; vasta menettäminen tuo se..
Olen itse eroamassa mieheni uskottomuuden takia, vaikka mieheni ja hänen naisystävänsä suhteesta ei mitään tullutkaan. En ole mitenkään katkera miestäni kohtaan enää, mutta tuskinpa ystävinäkään eroamme. Mieheni on minulle tällä hetkellä täysin ventovieras henkilö ja ainoa siteemme on lapset.
Jos mieheni ja hänen naisystävänsä suhde olisi jatkunut, en ymmärrä, miksi minun olisi pitänyt tukea ja kannustaa heitä esimerkiksi lasten suhteen tai toivoa heidän onneaan. He tiesivät, mitä tekivät. Minä taas jouduin ottamaan tilanteen sellaisena kuin se minulle annettiin. Jos eivät tunteilleen mitään mahtaneet, aikuinen ihminen vastaa ainakin teoistaan itse.
En halua mieheni onnea enemmän kuin omaa onneani. Miksi minun pitäisi häntä tukea? Vieras nainen on täysin ulkopuolinen henkilö lapsilleni. Miksi minun pitäisi tukea hänen ja lasten suhdetta. Eiköhän se ole mieheni oikeus ja velvollisuus tässä sotkussa miettiä elämäänsä ja lapsiaan niiden reunaehtojen puitteissa, mitä nyt on. Pelkään, että mieheni hylkää lapsensa, mutta en voi sillekään yhtään mitään. Uusille naisille entisen avioliiton lapset ovat usein punainen vaate, joka vie miehen huomion pois hänestä. Jos meidän tapauksessamme näin käy, ainoa mahdollisuuteni on järjestää oma ja lasteni elämäni mahdollisimman hyväksi niissä puitteissa, joissa nyt elämme. Aion olla mieheeni yhteydessä mahdollisimman vähän. Jos hän ei pidä tapaamisista kiinni, ne voivat minun puolestani loppua, koska en aio alkaa mihinkään epätoivoiseen ruikutukseen, koska se ei johda mihinkään. Jos mieheni jatkaa lasten tapaamista, toimitan lapset sovitusti tapaamispaikalle, mutta mahdolliseen uuteen naisystävään en aio pitää mitään yhteyttä. Mitä hänen tai ex-miehen asiat minulle enää kuuluvat?
..lapsille kuin erosysteemit. onko lapsille parempi vaihtoehto elää reppu selässä kulkien kamat mukanaan siellä sun täällä ja yöpyä missä milloinkin? Nämä perhe riidathan on ihan tavanomaisia normaaleissakin perheissä ilman mitään ero kriisejä. Ja toisekseen pitkässä suhteessa tulee aina kyllästymisen vaiheita ihan kaikille. Joitakin vaan ei ole luotu elään pitkässä suhteessa, varsinkin niillä jotka ovat heti viettiensä vietävissä jos joku helppo tyyppi vinkkaa.
Luuletko ettei lapsilla ole jossain vaiheissa vanhempien pitkässä kestävässä suhteessakaan, siis suhde joka ei hajoo niin kuin korttitalo ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa, niin hyvä olla? On tietysti eroja joissa itsensaä ja lasten turvallisuudenkannalta kannattaa erota mutta mitä ovatkaan ne turhat erot? Miksi edes tehdä lapsia tai mennä naimisiin jos valitsee kypsymättömän kumppanikseen?
Siis jokin särähti? Särähtikö se että et ole osannut olla tarpeeksi vastuuntuntoinen lasta tehdessäsi? Lapsia ei kannattaisi tehdä ollenkaan jos ei ole tarpeeksi kypsä ottaan vastuuta ja elään parisuhteessa. Jos lapsilla ei ole hyvä olla kulisseissa niin ei ole hyvä elää, eikä ainakaan parempi sitä elää missään "reppu reissumiehenä" juosten kahden perheen välillä. Itse en olisi lapsena sellaiseen suostunut, vaikka olenkin eroperheestä niin valitsin vain toisen vanhemman, kodin ja muuhun systeemeihin minua ei olisi pystytty pakottaan kuten reissaan ja elään reppu selässä jonkin toisenkin kodissa.
Onks tässä mitään järkee laittaa lapsen kärsiin vanhempien tyhmyydestä? Vanhemmat näyttää esimerkillään kuinka "kehitysvammaisia" he ovat tunne- elämältään ja lapsi saa heiltä saman mallin jatkaa samaan malliin ja se on hyväksyttävää elää yhtä vastuuntunnottomasti välittämättä yhtää mistään. Lasta vaan pitää tehdä heti vaikka edessä on 99 prosentin varmuudella se "perhehelvetti"! Mikä takaa sen ettei se helvetti ole tulevaisuudessa enään edessä? Ei mikään!
yleistä. Meillä lapset olleet reppu-ja reissumiehiä (tyttöjä) jo 6 vuoden ajan, ja saat kyllä etsiä suurennuslasin kanssa tasapainoisempia lapsia!
Eikäole sitten vaikea päätellä sun kysymyksistä ,että olet itse toinen nainen.
En tiedä onko tuo kys. henkilö vastannut sinulle, mutta-
jos kaksi ihmistä päättää mennä naimisiin keskenään, eikö silloin ole tapana ajatella, että sitä kestää hiukan kauemmin, kuin muutama vuosi tai kuukausi. -eikö silloin anneta toiselle joitain lupauksia, ainkin minä niin tein ja kuvittelin.Ja muutenkin joa ollaan suhteessa toisen ihmisen kanssa ja eletään yhdessä, niin ei kai ole tapana lähteä heti toisen naisen tai miehen matkaan, jos tämä vähän pohjetta tai kalua vilauttaa. Eikö silloin pitäisi ajatella myös sitä kumppaniansa.
Ja jos todella on niin totaalisen kyllästynyt toisen naamaan ja persoonaan, voisi ensin ottaa sen eron ja lähteä litomaan, eikä hypätä oitis sinne punkkaan jonkun hutsun kanssa. Ja näitä hutsuja todella riittää. Sitten soitellaan häirikköpuheluita ym. ym. Ja ollaan suustansa kuin huorat ikään.Yök mä todella halveksin näitä ihmisiä, oli ne sitten miehiä tai naisia.
Eikö sen teon seuraukset kuulu miettiä jo ennen tekoa???
harvinaisen tyhmä ihminen! meinaatko oikeasti että lapset eivät vaistoa vanhemmistaan sitä etteivät rakasta toisiaan, kunnioita toisiaan? sellaisenko esimerkin sinä haluat lapsillesi antaa? lapset todellakin tietävät milloin vanhemmat ovat heidän takiaan yhdessä ja sekös tuntuu pienistä pahalta!!
nimimerkillä KOKEMUSTA ON!
Eroperheistä tulee just tämänkaltaisiani tyhmiä jälkeläisiä. Tunsin aina häpee tyhmiä vanhempiani ja rikkinäistä koti piiriäni kohtaan. Jos kerran vanhempani olivat idiootteja ja eivät osanneet hoitaa suhdettaan oikein niin minustakin tuli samanlainen tyhmä ja jatkan sukuni perinnettä, toivottavasti lapsenikin jatkavat samaan malliin, ettei paremmasta toivoo ole!
Mutta lapsihan vasta oireilee aikuisena erilaisina mielenterveys ja muina ongelmina lapsuuden epäkohdat. Lapsihan on aina urhee eikä välttämättä kapinoi vaan alistuu siihen systeemiin mihin se opetetaan mutta ongelmat näkyykin vasta aikuisiässä erilaisissa muodoissa, kuten se että hän ei koskaan kykene sitoutuun kehenkään esim. ja jatkaa samaa perinnettä mitä vanhemmatkin ovat edustaneet. Vanhemmathan pitävät aina lapsen kapinattomuuden ja alistumisen tyytyväisyytenä koska lapsi on aina lojaali vanhemmilleen tekivät he sitten mitä tahansa lasta vahingoittavaa ja loukkaavaa. Lapsihan on helppo alistaa ihan mihin tahansa vanhempien taholta. Sama kuin opettaisin koiran johonkin tiettyyn sairaaseen systeemiin oman mielihalujeni ja tarpeiden tyydyttämiseksi ja sanoisin kaikille että katsokaa kuinka se tykkää siitä ja on onnellinen!
Ihan ensiksi onnittelut, sait minut piiiiitkästä aikaan keskusteluun missä ei ole yhtä oikeaa vastausta … siis parisuhde ”väittelyyn”, menköön perjantain kunniaksi.
Ei missään nimessä ole! Meillä lapsella on kaksi kotia (hey, vanhaan hyvään aikaan lapsilla oli samoin, monilla kaksi mummolaa samalla kyllällä jossa viettivät viikonloppuja ja kesiään). Mutta olet oikeassa, eron jälkeen vanhempien vastuu lapsesta monessa mielessä kasvaa … on luotava kaksi kotia missä hyvä, jos kerran yhteisessä niin ei ollut.
>
Jälleen samaa mieltä, riidat ja hallitut räjähtämiset tosiaan kuuluvat normaaliin parisuhteeseen. Kyse siitä miten ne osataan, tai tahdotaan hoitaa. Jatkuva pahaolo tai krooninen riitely sitten aivan eriasia (väkivallasta yms. puhumattakaan)
Ja kun tuon itsessään tai toisessa huomaa, niin toivottavasti ”hälytyskellot” soivat ja kovaa, asialle ruvetaan tekemään jotain, eikä ns. ”lakaista maton alle”.
>
Ehkä niin … ja jotkut eivät osaa valita puolisoaan ja erottaa moista alhaista ihmistyyppiä kunnollisten joukosta. Onneksi sinä osaat.
En luule. Vanhempien huomattavasti helpompi perustella eronsa lapsilleen (kun he siihen kypsiä) jos voivat rehellisesti sanoa että kaikki vaihtoehdot katsottiin, yritimme, suhde ei toiminut … emme rakastaneet enää toisiamme … mutta se ei lapsista johtunut.
Sanotaan että surut ja murheet ovat ihmisen kokoisia … kenellä meistä se valta sanoa toiselle että erosi oli turha, olisit jaksanut, pidä kulissit … ehkä eräs äiti ja nuohoojan vaimo Porvoossa noudatti jotain vastaavaa ohjetta kunnes päässä niksahti … seuraukset valitettavan moni meistä tietää… kulissit ovat HYVIN PAHASTA.
Niin …ja miksi sellaista puolisoa itselleen ottaa…. saati hänen kanssaan lapsia tehdä…
En ole täällä omaa tilannettani setvinyt, sen olen tehnyt kaikkien asianomaisten välillä jo aikaa sitten. En aloita nytkään.
>
Kyllä varmasti on lapsille vaikeaa (mikä vanhempien syytä muistaa) … ja kannatan ehdottomasti ydinperhettä, mutta JOS se on näyttelyä minkä takana pahaa oloa, riitaa, rakkaudettomuutta, pettämistä, väkivaltaa, jne, jne… mille ei joko tahdota tai voida enää mitään … NIIN olen 100% varma että lapsilla ja kaikilla muillakin osallisilla on parempi olla tilanteessa missä heillä kaksi kotia (ja homma toimii ilman reppuakin) – jälleen, molempien vanhempien velvollisuus lapsiaan kohtaan on vahvistaa kahden kodin järjestelyä (vaikka kuin itseään ”korpeaisi”).
Ei lasta pakottaa pidä tai saa … mutta kannustaa kyllä. Ja totta sekin, valitettavasti on vanhempia joiden ei pitäisi tavata lapsiaan edes valvotusti … luojan kiitos että yleisesti marginaalista (mutta surullisen todellista joidenkin lasten kohdalla). Toisaalta, julmaa myös kääntää lapsia toista vanhempaa vastaan … JOS se koston väline exää kohtaan.
NIMENOMAAN !
Kirjoitin viestin jo paljon aiemmin, en vain saanut sitä lähetettyä..tämä Raakelin viesti sai minut aivan voimattomaksi, pahoinvoivaksi ja ajattelemaan, että tältäkö se tuntuisi, jos joutuisin kohtaamaan tämän "tuntemattoman naisen".
Päätin kuitenkin nyt laittaa tämän viestin lyhentämättömänä..., että aavistaisit, että myös vaimo on tunteva nainen ja ihminen, johon tämä aviomies aikoinaan rakastui, jolle hän oli elämänsä nainen, kunnes...
Ensiksi, meidän tilanteessa mies kielsi toisen naisen olemassa olon ja ei todellakaan ole ainakaan sanonut rakastavansa, eikä edes sitä kuka on ja kestääkö se suhde !
Ei asiat vain ole noin yksinkertaisia, viestistäsi voisin päätellä, että itse elät juuri nyt tällaista elämää kolmantena osapuolena...tämä oli sitten toteamus ilman sarvia ja hampaita.
Tämä mies, siis aviomieheni, ei missään vaiheessa ilmaissut haluaan jättää perhettään, enkä sitä voinut kuvitellakkaan. (mm. sain vain kk aikaisemmin, ennen hänen "lähtöään" vastauksen puhelimeeni -ok, rakastan sinua-). Viimeiseen saakka fyysinen suhde oli, voisko sanoa erinomaista, kaikkea oli tulevaisuuden suhteen suunniteltu, tarkoitus oli mm. lähteä syksyllä yhteiselle lomalle, ilman lapsia.
Mitä ongelmiin tulee, ne koskivat lähinnä remonttia ja normaalia pienten lasten arkielämää.
Jos voisin; toivoisin hänen menevän itseensä ja miettivän, että ehkä hänessäkin on "joku", mikä tekee lähdöstä ainoan vaihtoehdon. Luulin, että tämä avioliitto olisi ollut jotain enemmän, mutta tämähän on tyypillistä, kuten alkoholisti vaimon puhetta, että olisin voinuta parantaa, muuttaa hänet...(Uskoisin, että kysymyksessä on kykenemättömyys perhe-elämään.)
Tällä hetkellä hän on jo muuttanut tämän toisen naisen luokse, lienee perustamassa perhettä, en tiedä ja se ei ole edes minun asia, eikä vallassani.
Tunteeni tätä naista kohtaan.....hmmm....en osaa sanoa ja jos hänelle kävisi samoin, kuten kolmelle edelliselle perheelle lapsineen...lienee säälisin häntä ja toivoisin hänen selviytyvän, kuten itsenikin juuri nyt.
Haluaisinko hänen valitsevan perheen -EN-, jos hän ei todella haluaisi tätä perhettä ja elämän kumppaniaan. Olen varmasti myös ansainnut, tässä elämässä rehellisen onnen, enkä valheellista yhdessä oloa !.
Olen ollut, tässä tilanteessa enemmän, kun reilu ja "kaveri" häntä kohtaan, mitä en koe mieheni todellakaan ansainneen, mutta lasten takia on pakko ainakin yrittää, mutta itse koen sen pelkäksi nöyryytykseksi. Sanonta lyötyä lyödään sopii hyvin tähän tilanteeseen.
Lisäksi viestissä tuli tunne, että koeta nyt tehdä "heille" tämä välttämätön perheeseen yhteyden pitäminen, käytännön asiat (omaisuuden jako) mahdollisimman helpoksi ja ole ja käyttäydy, kuin aikuinen !
Kysyt, myös miten minä olen tai tulen selittämään eron lapsille ?....siis minä ?, eikö se ole ensisijaisesti isän/lähtijän tehtävä, ilmaista mitä on päättänyt perheensä suhteen tehdä ja oman tulevaisuutensa. Minun tarkoituksena lienee olla musta maalaamatta lähtijää ja olla lasten tukena heidän surunsa keskellä ja itse selviytyä surun/ikävän ja ihan arjen pyörittämisestä.
Yhteenvetona, voisin sanoa, pienten lasten äitinä, remontin, asuntovelan keskellä, että jätetyltä vaaditaan toimimista inhimillisyyden rajamailla, kun aluksi ei voinut edes itkemättä maito kaupasta ostaa, saati sitten selvittää papereita, päätään.... ja vielä selviytyä kaikesta selväjärkisenä...eipä varmaan tähän tilanteeseen kovin moni vaihtaisi, tuskin sinäkään....
Toivoisin vain, että jokainen, joka varatun miehen mukaan lähtee, kyseenalaistaisi suhteenne. Onko kaikki miltä näyttää ja mitä teillekkään kerrotaan. Nostan lopuksi hattua kaikille meille, joilla on elämän moraalina, että hoida oma pesäsi ensin ja tule/mene sitten vasta uuteen suhteeseen, ei varmaan jäisi niin paljon "isättömiä" lapsia...
Viimeiseksi sinulle Raakel, en tiedä miksi juuri halusit minun omantuntoni vastauksia...?, en voi sinulle muuta, kun toivottaa onnea elämääsi ja toivoa vain kohdallesi ikuista onnea...
P.S En koskaan tule vihaamaan aviomiestäni, lasteni isää, sielunkumppaniani, yritän elää vain hänen päätöksensä kanssa ja jatkaa elämääni, mutta rakkauttani häntä kohtaan ei vie kukaan toinen nainen, vaan aika kultaa muistot ja vuodet muuttaa tunteeni häntä kohtaa.
ja sinähän toki tunnet lapseni paremmin kuin minä, tai muut lasteni läheiset? Vanhin on muuten jo 18-vuotias... Kommentoin vielä sitä, että lapset ottavat mallia. Olisiko heidän pitänyt saada sellainen parisuhdemalli, jossa vanhemmilla ei ole toisilleen mitään annettavaa, mutta lasten takia on yhdessä vaan sinniteltävä jotta lapsienkin olisi sitten mahdollisesti vastaavassa tilanteessa tehtävä samoin? Pyysin vain, että et yleistäisi. Niitäkin lapsia on, jotka eivät voi huonosti vaikka erottu onkin.
Kenelläkään lapsella ei ole hyvä olla kahta kotia ja kahta muka "vanhempaa" leikkimässä kotileikkejä. Miltä itsestäsi olisi tuntunut juosta tavarat mukana kahden kodin väliä säänöllisesti pakonomaisesti noudattaen jotain tiettyä viikonloppu rytmiä? Vanhemmat asuu erillään ja olisi pakko mennä kimpuineen ja kamoineen välillä asuun toiseen perheeseen. Johan se olisi aikuisellekkin ihan sairasta ja todella kuluttavaa elämäntapaa. Kuka aikuinen jaksaisi moista reppu elämää hermostumatta hyvin äkkiä sellaiseeen juoksemiseen? Mummolathan on asia erikseen. Se ei ole pakonomaista vierailua ja kuuluu ihan normaalina lapsen elämään, eikä siellä ole sukuun kuulumattomia ulkopuolisia ihmisiä sekaantumassa mihinkään asiaan.
Makuasioista ei kannata kiistellä sillä mielestäni lapselle on ehdottomasti parempi yksi koti kuin useampia, jos siis kaikesta huolimatta ero tulee niin en ikinä lastani sitouttaisi kulkeen reppu selässä säännöllisesti muka sen isänsä tai mikä liekin, asuntoon!
Tämä on tätä aikuisten itsekkyyttä. Lapsi kyllä saadaan helposti aikaiseksi mutta mihinkään muuhun kuin kumppanin vaihtamiseen heistä ei sitten olekkaan. Eikö lapsella pitäisi olla vaki koti ja aikuiset sitten juoksevat kamat ja reppu selässä yöpymässä ja elämässä paikasta toiseen?
Miltä itsestäsi tuntuisi jos sinulla olisi vaihdeltava kotia tietyn väliajoin säännöllisesti? Pikkulapsi vielä alistuu ja sopetuu ihan kaikkeen mitä häneltä vaaditaan mutta vähän vanhemmalta lapselta se ei enään tunnukkaan kivalta jos ei ole tuntunut aikaisemminkaan. Murkkuikäiset eivät enään lähde reppu selässä tavaroidensa kanssa viettään mitään säännöllistä viikonlopua toisen vanhemman perheeseen. Heillä on jo oma tahto.
Kannatat ydinperhettä ja kannustat eroomaan koska ydinperheissä ei saisi tunteeko rakkaudettomuutta, pahaa oloo, pettämistä ym. ei toivottuja ongelmia? eiköhän nämä ole ihan jokaisen suhteen ongelmia? Mistä ihmeestä löydät niin täydellisen suhteen ettei muka ongelmia tule eikä pahaa oloonsa tarvi purkaa, eikä ajatella yhtään mitään muutakaan? Jo oman itsensä kanssa on vaikeeta niin vaikeempaa voisi olla ihan kaikkien kanssa varsinkaan jos ei ole kyennyt kommunikoimaan edes entisen "rakkautensa" kanssa!
...huonoon suhteeseen! Voi jestas sentään! Miksi yleesäkkään olet alkanut elään parisuhteessa jossa ei ole kummallakaan mitään annettavaa?
hel... josko olisi ollut niin, että minäkin uskoin löytäneeni ihmisen jonka kanssa vietän loppuelämäni?
Mutta antaa olla, ajattele mitä ikinä haluatkaan...
No välillä pitää herkistellä tunnepuolellakin *wirn*
On tietenkin mahdoton tietää millaisessa tilanteessa itse jouduit elämään, ja ehdottomasti vanhempien oltava hyvissä väleissä ”kahden kodin” virityksessä. Onneksi meillä näin, toivottavasti muillakin … aina se ei ole vanhemmille helppoa, muuta lapsen takia venyy kunhan ymmärtää että ero heille jo muutenkin vaikea paikka.
Tyhjä lause, koska se on itsestäänselvyys yksistään. Kysymys onkin siitä, mikä se ikävä vaihtoehto joka saattaisi olla käsissä elleivät vanhemmat olisi eronneet… eivätkä saaneet suhdettaan toimimaan yrittämisestä huolimatta.
Ideahan onkin siinä että lapsi kokee että ON kaksi kotia, isän ja äidin … siellä on aikuinen kaveri (molemmilla, meidän tapauksessa) kummallakin vanhemmalla. Lapsi ei todellakaan kanna kamojaan kahden torpan välillä, vaan hänellä oma huone, omat tavarat kahdessa osoitteessa.
Yhden tärkeän asian sanoit … ”pakko mennä” … niin ei saakaan olla, ellei lapsi tahdo niin pakottaa ei saa. Toisaalta, jos vastahakoisuus johtuu siitä että yksi vanhemmista ”musta maalaa” lapsen toista vanhempaa tälle … niin hyvin julmaa lapselle ja itsekästä toimintaa puoleltaan (äidin/isän).
No EI KAI sinnekään lapsia pakolla viedä .. ei ainakaan meillä … ja kohteita on sentään neljä !!
Sinä se sitten pidät tuosta REPUSTA kielikuvana, sallittakoon….
Ja meillä poika tulee isänsä taloon jossa ”syntynytkin”, joka toinen viikko, ilman reppua, ja iloisena (kuin myös lähteekin). Lapsen äidin kanssa hyvissä puheväleissä LAPSESTAMME kaikki olemme, muuten ”hyvän päivän tuttuja”, joka molemmille sopii. Hauskaa, mutta Joulujuhlissa yms. näytelmissä meitä aikuisia melkoinen joukko poikaa kannustamassa :-D
Tämä on tätä aikuisten itsekkyyttä. Lapsi kyllä saadaan helposti aikaiseksi mutta mihinkään muuhun kuin kumppanin vaihtamiseen heistä ei sitten olekkaan. Eikö lapsella pitäisi olla vaki koti ja aikuiset sitten juoksevat kamat ja reppu selässä yöpymässä ja elämässä paikasta toiseen?
Miltä itsestäsi tuntuisi jos sinulla olisi vaihdeltava kotia tietyn väliajoin säännöllisesti? Pikkulapsi vielä alistuu ja sopetuu ihan kaikkeen mitä häneltä vaaditaan mutta vähän vanhemmalta lapselta se ei enään tunnukkaan kivalta jos ei ole tuntunut aikaisemminkaan. Murkkuikäiset eivät enään lähde reppu selässä tavaroidensa kanssa viettään mitään säännöllistä viikonloppua toisen vanhemman perheeseen. Heillä on jo oma tahto.
Tarkennan, jutun juoni on KROONISUUS ja LAISKUUS … ekan varmaan kaikki tajuu, mutta jälkimmäinen tarkoittaa ettei asioille kumpikaan viitsi/osaa/jaksa/huomaa tehdä mitään. Äkkipikaisesti ei pidä erota, kaikkensa yritettävä … mutta kun reppu tyhjä, kaikki koetettu, paha olo vaan kasvaa, kaikki kärsivät … kroonistuu … ON parempi erota.
>
Ei sellaista suhdetta olekaan … onneksi .. koska se olisi tylsä. Joka suhteessa on vaikeuksia, karikoita, ja kriisejä … kysymys siitä miten ne käsitellään ja voitetaan, vai jäädäänkö tuleen makaamaan koska muuta vaihtoehtoa ei enää näe tai ole…
Tää meni vähän ohi … mutta exän kanssa edes eron jälkeen yritettävä osata kommunikoida … ”maito jo kaatunut” jolloin viisas ihminen koettaa minimoida vahingot… etenkin lapsille.
Ethän vaan käy palvomaan rakkauttasi entiseen mieheen. Jokin tuossa viim.lauseessa on pelottavaa:
"rakkauttani häntä kohtaan ei vie kukaan toinen nainen, vaan aika kultaa muistot ja vuodet muuttaa tunteeni häntä kohtaa".
Jatka sinäkin elämääsi
Ei syytä huoleen :) tarkoitin viimeisellä lauseella sitä, että aviomieheni tekokaan tai hänen tunteensa toista naista kohtaan, ei saa minua vihaamaan tai halveksimaan tai katkeroitumaan heitä kumpaakaan kohtaan, vaan elämä jatkuu. Vuosikymmeniä on vielä liian paljon jäljellä, että lakkaisin elämästä. Lisäksi teen kaikkeni, lasten ja oman onneni eteen, että löytäisin hyvän ihmisen rinnalleni..., ainakin haluan uskoa siihen :)
Mutta en ole omassa lähipiirissäni nähnyt noin älykkäitä eronneita ihmisiä vaan totuushan on ihan päivastainen. Olet varmaankin sympaattinen ja empaattinen ihminen, siis osaat asettua toisen asemaan ja sehän taito on yhä harvenevaa laatua. Hieman provoja oli kannan ottoni sen takia kun en ole nähnyt hyvissä valeissä olevaa eronnutta pariskuntaa ja tyytyväisiä lapsia. Vastauksesi osoitti että sinä olet kaikinpuolin ajatteleva ihminen mutta suurin osa ei ajattele yhtään mitään!
sä olet näitä ihmisiä,jotka kuvittelevat jotain.Lapsesi olisivat varmaan tasapainoisempia ilman eroja,ainakin 99prosenttisesti
Usko ja luulo on eri asia kuin se todellisuus. Tyhmämällä toimii alapää ennen yläpäätä ja joillain ei koskaan toimi edes yläpää vaikka mitä virheitä tekisikä.
Mitä voisi tehdä tilanteessa, jossa erota pitäisi, mutta vaimo ei heikkouttaan vai mitä,uskalla ottaa sitä riskiä.Siksi että tietää miehen hylkäävän kaiken asiallisuuden ja tehden erosta oikeustaistelun ja sitä kaikkea raastavaa, mitä semmoiseen voikaan liittyä.Saati lapsen käyttäminen koston välineenä.Onko tämmösessä tilanteessa kuitenkin parempi olla vaan eikä erota,nimenomaan lapsien kannalta. Kun nykyisellään suhteessa ei väkivaltaa yms.Vain tunnekylmyyttä ja keskustelutaidon puutetta.
Miksi pitäisi erota? Voihan olla, ettei puolisosi näe tilannetta niin lopullisen mahdottomana että tahtoisi erota ... oletteko koettaneet parisuhdeterapiaa? Mitä sinä tahdot? Vain sinä voit määrittää, onko tilanne kohdaltasi niin onneton että erottava.
Jos nyt kaikesta huolimatta avioero on ainoa vaihtoehto, yhteistä säveltä ei löydy (rakastamiseen ja yrittämiseen tarvitaan kaksi, eroon yksi) ... niin viisasta on minimoida vauriot edes sotkuun syyttömien kohdalta .. lasten. Sitä ei todellakaan olisi käyttää heitä erossa koston välineinä millään tavalla.
Pelkästään lasten takia minusta ei pidä olla eroamatta ja käsrsiä kulissiavioliitossa kaikkine oireineen, koska sellaisessa perheessä ei voi olla hyvä ilmapiiri kasvaa ja varttua. Toisaalta, lastenvuoksi on yritettävä ... jokainen itse sitten määrittää milloin yrittäminen yritetty, ja jatkaminen kitumista.
Mitä keinoja on vaurioiden minimoimiseen tälläisessäkin tapauksessa?
No jo nyt taas yleistystä! Ei vain tältä kirjoittajalta, mutta myös muiltakin. Itse olen kasvanut ns. huonossa perheessä. Rakkautta ei ole ollut näkyvissä ja välillä on saanut pelätä melkein henkensä edestä.
Itsestäni voin vain todeta, että ihminen minustakin on tullut. Ymmärrän vanhempiani, vaikka en olekaan aina hyväksynyt heidän tekojaan. En unohda, mutta annan anteeksi. Ihmisiä minunkin vanhempani ovat, puolustan heitä kaikkia vastaan.
Tällä palstalla on kovin freudilainen katsomus elämästä. Kaikki ei johdu lapsuudesta. Ihminen on sellainen kuin antaa itsestään tulla. Se on minun mielipiteeni! Olen siitä itse elävä esimerkki. Miksi minun pitäisi antaa lapsuuteni leimata koko elämäni? Ei minusta tullut alkoholistia, väkivaltaista, pettäjää, valehtelijaa, parisuhdeluovuttajaa tai eronnutta vain koska sellaisen mallin sain vanhemmiltani. Minä en usko, etteikö jokainen tavallinen ihminen olisi velvollinen ottamaan vastuun omasta elämästään. Älkää vierittäkö muiden kontolle omia tekemisiänne. Turha täällä on kenenkään syyttää pettämisestä ketään. Syy on sen, joka elimensä toiseen työntää ja hänen siitä täytyy myös vastuu kantaa kaikkine syytöksineen ja pettymyksineen, mitkä hän päälleen saa. Kiitos.
... olen kanssasi (ja yleistyksiin itsekin helposti sorrun, vaikka usein muistutan muita siitä) ...
Ei "oirehtivassa" / rakkaudettomassa / riitaisassa kulissiperheessä elänyt ja kasvanut automaattisesti tule "alkoholistia, väkivaltaista, pettäjää, valehtelijaa, parisuhdeluovuttajaa tai eronnutta" (kuten itse asian ilmaisit) ... enkä mielestäni minäkään sellaista väittänyt.
Yhtälailla välillä lukee kannanottoja, että erolapset järjestäin häiriintyneitä, juurettomia, isättömiä, kärsiviä ihmisraunioita. Yhtä älytön väite kuin yllä oleva olisi ollut -- silti valitettavasti molemman kaltaisia tapauksia varmasti on.
Pointtini ed. vastineessa oli, että (yleistäen) mielestäni lapsilla parempi elää asiallisesti hoidetun eron jälkeen kahdessa kodissa, kuin yllä kuvaamassani kulississa. Tilanteessa missä lapsiaan rakastavat vanhemmat asuvat eri osoitteissa, tasapainoisina ja onnellisempina kuin mitä yhdessä olivat.
Helppo neuvoa, ja tiedän että vaikea oli toteuttaa.
Kirjoituksesi sai pohtimaan asiaa myös siltä kannalta, jos eron tulemana varmaksi tietää edessä olevan raastava ja satuttava huoltajuusriita ... missä menee äitiyden tai isyyden velvollisuuden raja kitua ja ylläpitää kulissia ... en ole tuomari siihen sanomaan... mutta toivotaan että kukin siinä tilanteessa elävä tietää rajansa tai hakee apua, ennen kuin tapauksesta luetaan Iltalehden lööpeistä.
Kieltämättä monet "reppanat" syyttävät lapsuuttaan kun elämä aikuisena tökkii ... ja joskus näin onkin (olkoonkin joskus myös helppo tekosyy) ... Ja joskus lapsuuden vaikeudet vahvistavat.
Siitä huolimatta, mielestäni vanhempien vastuu lapsiaan kohtaan on toimillaan (yritykset pelastaa avioliitto, joustaa, oppia, muuttua, tai erota "fiksusti" ellei muu auta) tehdä parhaan mahdollisen kasvuympäristön heille.
Hienoa lukea tällaisiakin kommentteja. Juuri tuota moraalia - suomalaista suoraselkäisyyttä - on kovin vähän nykyään ihmisissä.
Jokainenhan meistä joskus sortuu asiattomuuksiin joissakin tilanteissa ja paras tapa on tutkailla hieman omaa käytöstään ja esittää vilpitön anteeksipyyntö silloin kun siihen on tarvetta, rehellisesti ja suoraselkäisesti myöntää omat virheensä.
Ei kukaan voi asettua meistä minkään "ylituomarin" asemaan ja sanoa että joku ihminen olisi huonompi kuin joku toinen. Ihmistä voi silti ymmärtää ja rakastaa vaikka hänen tekojaan ei hyväksyisikään. Teoille on aina syynsä ja loukkaantuneena niitä syitä vain ei useinkaan näe siltä omalta loukkaantumiseltaan.
Sanonta "toimi toista kohtaan siten kuin toivoisit itseäsi kohtaan toimittavan" on erittäin hyvä ohjenuora ihan kenelle tahansa. Sitä kannattaa pysähtyä ajattelemaan ennekuin tekee mitään "älytöntä" ja sitten jälkikäteen syyttää ettei voinut tunteilleen mitään siinä tilanteessa...
Olet mielestäni hyvinkin oikeassa ja voisin kirjoittaa samat sanat. Mutta olen omakohtaisesti kokenut rakastumisen "toisen omaan".Kun puhutaan rakkaudesta, niin se ei ole omistamista eikä voida puhua kenenkään "omista".Ei ketään voi täällä omistaa, mutta vapaaehtoisuudessa meidän tulee tietenkin olla rehellisiä ja uskollisia toisillemme, varsinkin jos olemme naimisissa.Kysymys on itse kunkin valinnoista,eikä kukaan toinen, varsinkaan ulkopuoliset, voi tietää, mikä on johtanut kelläkin mihin ratkaisuihin.En siis voi tuomita ketään.Ja todellakin, voi rakastua ja rakastaakin,ryhtymättä sen tuhoavampaan käyttäytymiseen.Asian voi pitää omana tietonaan ja se on kaikkein parasta, mitä itse kukin voi tehdä.Ei tunteistaan kannata huutaa,kukaan ei niitä kuule kuitenkaan.Aika parantaa nämäkin asiat, on oltava kärsivällinen.Voimme vain ajatella ihmistä, jota kohtaan tunnemme.Voimme toivoa hänelle kaikkea hyvää ja unohtaa itsekkäät toiveemme.
Niin.... voimme myös miettiä ollaanko silloin rehellisiä sille aviopuolisolle ajatuksia ja tunteita myöten. Voitko hyvällä omallatunnolla sanoa puolisollesi että rakastat häntä, kun tiedät valehtelevasi? Sitäkö sinä haluaisit omalta puolisoltasi, että hän valehtelee sinulle tunteensa?
En enää siinä tapauksessa, kun rakastua annoin itseni toiseen,sano koskaan rakastavani miestäni, koska en häntä rakasta.
Enkä odota sitä kuulevani häneltäkään, koska en ole hänen rakkautensa arvoinen.
Elän valheessa, mutta muutakaan en nyt voi.
..sä sanot että fyysiseen väkivaltaan verrattuna pettäminen on potenssiin sata, ymmärsinkö oikein?? itse hakattuna osapuolena voin sanoa että, kun se nyrkki heilahtaa sellaiselta ihmiseltä ekan kerran, joka on luvannut rakastaa, johon luotat itsesi lapsesi, henkesi, onnesi, KAIKEN, se murskaava tunne (sananmukaisesti) on käsittämätön..Et voi käsittää, että se sama ihminen voi niin tehdä, annat jopa anteeksi.. Mikään ei ole pahempaa kuin pelätä yöllä, istua lapsen sängyn vieressä, ei uskalla nukkua, kun seinän takana taas juodaan viinaa, pakoon et pääse ja pelkäät että tälläkertaa se tappouhkaus voi toteutua.. Häpeät niin ettet osa taikka uskalla hakea apua,puhua kenellekkään, eihän kukaan usko, pelkäät lapsenkin puolesta että jos yritätte lähteä.. Helppo sanoa että soitat vaan poliisit paikalle, hmm poliisi ei ole luotia nopeampi, mitä mä poliisilla teen enää siinävaiheessa kun aivot on roiskastu seinälle.. Pelko on kamala ase, ja se pelko ei väisty tuskin koskaan, ennenkuin tuo toinen ihminen on tästä maailmasta poistunut kokonaan.. Onneksi pääsin pois hengissä, mutta sitä tuskaa ja helvettiä mitä tuollainen toisen ihmisen "pettäminen" aiheuttaa ei voi sanoin kuvata..
Enpä vertaisi väkivaltaa pettämiseen.
Pettämisen "uhri" on vapaa päättämään, lähteekö vai jää. Fyysisen ja henkisen väkivallan uhri elää pelon alla, josta ei niin vain lähdetä siksi että ei ole hyvä olla.
Eipä siinä todella tule mieleen tehdä niinkuin pitäisi jos joku on sanonut juuri tappavansa sinut jos suunnittelet lähteväsi. Fyysinen väkivalta jättää niin syvät henkiset arvet, että niitä ei paikkaa mikään. Ja koskaan et voi luottaa toiseen osapuoleen, tai elää vapaasti kun joudut pelkäämään, milloin seuraavaksi...
Olen kokenut väkivaltaa sekä fyysisisesti että henkisesti ja ollut todella maahan lyöty. Nyt olen saanut vähän voimia, ja yritän päästä irti huonosta suhteesta pikkuhiljaa. Henkisesti olen pettäjäkin, koska tunteeni kohdistuvat erääseen toiseen ihmiseen, mutta annan sen itselleni anteeksi, koska elettyäni vuosia tunnetyhjiössä en voinut ymmärtää millä voimalla sitä voi toista ihmistä kohtaan tuntea.
Sanoin seuraavaa:
"Avioero itsessään ei ole koskaan mikään helppo ratkaisu (ellei suhteessa ilmene jatkuvaa väkivaltaa, alkoholismia, uskottomuutta... tms. joka vahingoittaa itseään ja on jo oman turvallisuuden vuoksi poistuttava sellaisesta suhteesta). Siinä aina satuttaa väkisinkin toista mutta jos eroon liittyy kolmansia osapuolia (kuten valitettavan usein nykyään ihmisillä on tapana), kumppanin satuttaminen nousee jo potenssiin sata."
Luettuasi sanomiseni ajatuksella voit nähdä että sanomani on selkeästi se että avioero itsessään on jo vaikea mutta jos asiaan liittyy kolmansia osapuolia niin silloin kumppanin satuttaminen nousee potenssiin sata.
Suluissa oleva lause väkivallasta liittyi siihen siten että avioero ei ole koskaan mikään helppo ratkaisu paitsi silloin jos ihmisen on lähdettävä siitä oman turvallisuutensa vuoksi.
Onneksi pääsit tilanteestasi pois hengissä, uskon että "sinun helvettisi" on taatusti ollut pahempi kuin "minun helvettini".
Juuri se että pystyy tekemään valintoja moraaliin tukeutuen taitaa erottaa meidät elukoista.
Eli olen sen suhteen kanssasi samaa mieltä.
Ja kannata sitä, että avioero hoidetaan alta pois ja sitten vasta katsastelemaan uutta puolisoa.
Mutta mutta....
Miten siinä tapauksessa jos avioliitto on seksin puolelta ollut ohi jotain 7 vuotta. Kumpikin käy tahoillaan omilla lomareissuillaan, illanistujaisissa. Kulissit senosalta pidetään yllä että vieraillaan yhdessä sukulaisissa, tehdään venereissuja kavereiden kanssa. Mutta yhdessä yksin ei "uskalleta" olla.
Siis sekä mies että nainen käyvät omilla esim.tanssireissuillaan (yökerhot/tanssilavat etc.) Nainen pitää yllä flirttiä muihin miehiin. Ja kun ystävätär toteaa että "entäs jos miehesi lähtee ensin avioliitosta",niin tähän toteaa nainen, että "ei se lähde".
Kun aviomies sitten lähtee, rakastuu ensin toiseen naiseen ja pistää avioeron vireille niin...kaikki syyt kaadetaan ensin tietysti miehen niskaan ja sitten taktiikkaa vaihtaen toisen naisen niskaan.
Kuka oli syyllinen?
Oliko se vaimo vai mies vai molemmat.
Avioerosta mies oli puhunut jo ennen tämän toisen naisen tapaamista....jo monta vuotta ennen.
Kauheaa kipuahan tuosta sopasta syntyi, mutta miksi? Niiden kulissien takiako?
Keikun tällähetkellä eron ja avioliiton jatkamisen puolessa välissä. Tämä vuoristorata on ollut käynnissä kohta kaksi vuotta.
Mieheni ei halua erota. Hän on pettänyt ja minä kadotin mielenkiintoni häneen ja koko liittoon asian tullessa ilmi. Meillä toinen nainen soitti ja kertoi asiasta. Ja pajon muustakin samalla.
Olen kaksi kertaa täyttänyt avioerohakemuksen ja molemmilla kerroilla mieheni puhui minut ympäri. Hän todella yrittää kaikin keinoin vakuuttaa minulle, että suhde ei jatku enää, ja että oppi on otettu.
Meillä ei ole lapsia, onneksi tässä tilanteessa. Mitään pakkoa siis liiton jatkumiselle ei ole. Talouskin on hoidettu niin, että kummatkin omillaan jatkaisi.
Jos annan miehelleni anteeksi, minut luokitellaan täällä idiootikis - sen verran olen palstaa seuraillut. Mutta sitten taasen jos ryhdyn jollekin toiselle miehelle toiseksi naiseksi, en ole idiootti, vaan ihminen, joka elää oman moraalinsa mukaan.. Ja toista naistahan ei tunnetusti satuta se, että jakaisi "rakastamansa" miehen toisen naisen kanssa. Toinen nainen näyttää olevan näissä keskusteluissa se, joka on oikeutettu omaan elämään, mutta jonka ei tarvitse antaa muiden elää omaa elämäänsä..
Nyt minun elämään on kyllä ilmaantunut sinkku mies, joka on sanonut suoraan, että minun pitäisi erota. Yhtälailla perusteluna se, etten ole onnellinen ja että hän haluaisi aloittaa kanssani normaalin suhteen.
Hänen kanssaan olen paljonkin puhunut ihmissuhteista ja siitä, mikä oikeutus uskottomuudella on mitä ei erolla olisi. Pettäminen oli hänestä epävarmuuden yksi ilmenemismuoto. Se voi olla epävarmuutta itsestä, suhteesta, kumppanista, mistä vaan.. Se on jollain tapaa elämän aikalisä. Vaikeiden asioiden miettimistä ja sitä kautta tarvittavien ratkaisujen tekemistä voi siirtää..
Olin ensin eri mieltä, mutta nyt alan ymmärtää hänen sanomansa. Niinhän se minullakin on. Minun täytyisi kyetä ratkaisemaan se, olenko tässä liitossa vai lähdenkö. Niin ikään minun pitäisi vaita ratkaisusta riippuen toimintatapa, tehdä päätöksiä, jotka kantaa kauemmaksi kuin viikon päähän.. Ja se todellakin pelottaa! Siksi on tämä rinnakkaissuhde minullakin nyt alkamassa. Aikalisä, oman itsen etsimistä ja tunteiden tunnistamista.. Rakastanko? En, en nyt osaa edes määritellä sitä, mitä rakkaus on tai miltä sen pitäisi tuntua.
Entä mieheni? Hänen tunteensa? En tiedä, en ole miettinyt, kuten varmaan ei kovinkaan moni rinnakkaissuhdetta aloittelevakaan. Sen tiedän, että ajattelin kuten sinä, ja toivon kyllä, että ajattelisin vielä joskus samalla tavalla.. Nyt tasapainoilen kivun sietämisen ja normaalielämän kanssa.
Valitettvan totta on tosiaankin se, että enemmän osaamme hillitä negatiivisten tunteiden vallassa tehtyjä tekoja; rakkaus oikeuttaa ihan mihin vaan. Vai onko sittenkin niin, että pahoja tekojamme joudumme selittelemään edes jollain, vai miksei kukaan selittele sitä, miksi ei suhteile varatun kanssa..
Peräät vastuun ottamista pettäjiltä.. entäpä se petetty.. hänelläkö on ollut oikeus olla itsekäs?
Hänkö voi tehdä mitä haluaa, kunhan vaan ei petä?
On tietysti selkärangatonta pettää, sen sijaan, että lopettaisi suhteen ennen vieraaseen sänkyyn hyppäämistä, mutta yhtä selkärangatonta on olla ottamatta muita lähimmäisiä huomioon, ja ottaa heidänkin hyvinvoinnista vastuuta!
Eli onko pettäminen siis loppujen lopuksi kuitenkin useimmiten eräänlainen "hätähuuto", ja ehkäpä kertookin siitä, että "minut on laiminlyöty!".. tavalla tai toisella!
ja silti niin vähän vastauksia.
Saatiinpahan aika hyvä keskusteluketju aikaiseksi, vai mitä. Monenlaista pohdiskelua moraalista ja kaikenlaisista ihmiten väliseen suhteeseen liittyvistä ongelmista.
Tarkoitus ei olekaan asettua mihinkään ylituomarin asemaan ja kertoa mikä on oikein, mikä väärin. Jokainen tapaus on ainutlaatuinen vaikka kuinka muistuttaisi jonkun toisen tilannetta, silti lopputulos voi olla täysin erilainen.
Joka päivä joudumme tekemään valintoja, pieniä sekä isoja. Ainoa joka valinnasta juuri sinun kohdallasi päättää olet sinä itse. Toki muut voivat yrittää vaikuttaa valintoihisi ja päätöksiisi mutta silti sinä teet sen lopullisen ratkaisun ja et voi sysätä vastuuta jollekin toiselle sanomalla että "sinähän käskit mun tehdä näin".
Ainoa tosiasia on se että ihminen viimekädessä kantaa vastuun omista tekemisistä sekä niiden aiheuttamista seuraumuksista, niin töissä kuin kotona, kaverisuhteissa kuin aviosuhteessa, kaikkialla.
Sepä. Näissä asioissa ei olekaan valmiita vastauksia. On kyllä kaikenmaailman kaikkitietäviä kommentaattoreita. Teoreetikkoja. Sitten on niitä jotka tietävät - mutta vain oman kokemuksensa perusteella. Tai kaverinsa kokemuksen, tai sisaruksen, tai vanhempiensa, tai kaverin vanhempien jne. Tai sitten on ollut kaksi toistensa vastakohtaa, mutta ei kolmatta. On vain pettäjiä, pettäjien liittolaisia, petettyjä. Lapset kärsivät erosta mutta lapset kärsivät ellei erota. Ei jätetä mainitsematta myös niitä jotka ovat jatkaneet avioliittoaan ja ovat sitä mieltä että se on ainoa oikea tapa. Sitä ollaan niin MINÄ MINÄ MINÄ.
Ehdottomasti parhaat kommentit olivat "Pienet lapset ratkaisisivat" - kirjoituksen viimeinen kappale :D Ottaako joku nämä vakavasti :)
Kukan on niin pulassa että oikeesti hakee täältä jotain neuvoja brobleemiinsa? Onko noin tyhmiä todellisuudessa että ihan tosissaan noin neuvottomia? Täällähän yksun toinen vaan jauhaa pskaa ajankulukseen ja huvikseen jos muutakaan tekemistä ei ole.
Sillä eihän sitä enään saa saman partnerin kanssa jos elää liian kauan tai ei kykene enään saamaan mitään mielenkiintoista itsestään eikä partneristaan irti. Aiheuttaako tylsistymenen itseensä ja kumppaniin vaihtelemisen halua jos ei ole kysymyksessä mikään erityinen ongelma suhteessa? Parisuhdehan on vaativin projekti ja sen jälkeen tulee lastenkasvatus. Luulisin että nyky- yhteiskunta yllyttää eroon ja vaihtelemiseen koska se on helppoo ja hyväksyttyä!
Niin, heikot ja narsistiset ikuisen onnen etsijät hakevat seikkailua ulkopuolisista suhteista ja hyppäävät kukasta kukkaan, nyt vielä ilman syyllisyyttä, kun yhteiskuntakin hyväksyy sen ja moraali on laskenut ja arvot muuttuneet.
Missä ovat tervejärkiset? Ne, jotka ovat tilanteen tasalla, joilla on arvot mutta ymmärtävät milloin toisella on eri arvot ja ymmärtävät päästää irti.
Tältä palstalsta saa sen kuvan että ollaan joko "heikkoja, narsistisia ikuisen onnen etsijöitä, hypitään kukasta kukkaan" pienimmänkin vastoinkäymisen kohdalla, taikka puolisoonsa kynsin hampain takertuvia iilimatoja.
Olemmeko ex-vaimoni kanssa ainoat sopueron kokeneet??
Sama täällä ... mutta tarvitsee ymmärtää että nämä ääripään eron kokeneet tarvitsevat paikan purkaa tunteitaan (toivottavasti voivat tehdä sitä myös toisaalla, "face-to-face"). Pitää koettaa ymmärtää, eikä väheksyä (johon joskus tosin itse sorrun...).
Parit joilla ollut "harmaa mutta sopuisa" avioero prosessoivat monasti eronsa toisin (luulisin).
Tosin, kaipa tuon vuoksi usein koetan pysyä kommentoinnissa enemmän faktoja kaipaavissa keskusteluihin, kuin omakohtaisiin tuntemuksiin tai mielipieisiin.
Taitaa olla nykyajan trendi, että mennään naimisiin kun siltä tuntuu ja erotaan kun taas ei avioliitto maistu ja ruohokin on vihreämpää toisella puolella. Lapset opetetaan jo tohon meininkiin nyt, eipä tartte sitä sit isona enää miettiä, kun parin voi vaihtaa milloin vanha alkaa vaan kyllästyttää.
Ei vaikuta kovin lupaavalle, jos avioliitto perustuu johonkin nk. trendiin. En edes usko että kovinkaan moni. Silti tällä keskustelupalstalla avioeroa harkitseviä tai sen läpikäyneitä syytellään mainitsemastasi käytösmallista, ja että kaikki avioerot perustuvat siihen. Aika ahdasmielistä ja epävarmuutta korostavaa.
Täällä onkin oikein show päällä:)
Itse olen erolapsi, nyt jo 35-vuotias, muta vanhempieni erotessa 6-vuotias ja olen tyytyväinen siitä, että vanhempani erosivat.
Täällä voi kuka tahansa mesota suu vaahdossa, että miten kaameeta on lapsille olla välillä toisessa kodissa jne....se ei ole ollenkaan kaameeta, jos vanhemmat eivät tee siitä keskenäisillä riidoillaan ja toisen mustamaalaamisella lapselle kaameeta. Minun vanhempani osasivat käyttäytyä lapsen parasta ajatellen eli erosivat, minulla oli mahdollisuus päästä irti riitaisasta koti-ilmapiiristä (se jos mikä luo epätasapainoisen kasvualustan), vanhempani eivät ole milloinkaan morkanneet toisiaan minulle eikä mistään minuun liittyvistä asioista ole ollut heillä riitaa, sillä minua ei ole käytetty pelinappulana.
Eli se, että onko ero lapselle positiivinen vai negatiivinen kokemus, niin se on aivan vanhempien käytöksestä kiinni.
On myös tutkittu juttu, että avioerolasten pahimmat muistikuvat eivät todellakaan liity itse avioeroon, vaan aikaan ennen sitä eroa ja minä kyllä kokemuksen omaavana allekirjoitan tämän.
Te jotka vaahtootte täällä ahdasmielisiä ajatuksianne avioeron aiheuttamasta vääryydestä lasta kohtaan, niin mitens suu sitten pannaan kun puoliso ilmoittaa löytäneensä uuden (kenties elämää enemmän ymmärtävän)kumppanin, kertoo tunteidensa kuolleen, haluaa jostain muusta syystä avioeron eikä suostu teidän vaatimuksiinne siitä, että ero tapahtuu vasta lasten ollessa aikuisia??????????Joten nämä kaikki asiat saattavat olla teillä itsellä ihan omaa arkipäivää jossain elämänne vaiheessa, todennäköisyys on fifty-fifty, joten kannattaisikohan hieman olla avarakatseisempi kun tämä maailma nyt ei kuitenkaan ole ihan niin mustavalkoinen jokotai-paikka!!!!!
mieltä. En itse ole avioerolapsi joten kokemusta ei ole sillätavoin ja itse erosin vasta kun tyttäreni oli 19 v. mutta eron jälkeen sain kuulla häneltä että jo kymmenen vuotiaana hän olisi halunnut että eroamme jatkuvan mieheni dominoinnin takia, ei vain koskaan sitä ääneen sanonut. Joten ihmiset ajatelkaa lapsianne siinä perheyhteisössä, ei se aina ole paras mahdollinen vaihtoehto.