Olemme olleet naimisissa n.10 vuotta ja puolisoni on paiskonut avioerokortilla viimeisten viiden vuoden aikana aina isommissa erimielisyyksissä.
Olen aina tehnyt selväksi, että, jos hän ei sitä oikeasti tarkoita, niin miksi haluaa satuttaa sillä.
Riitojen jälkeen hän on tähän saakka vakuutellut, että se on vain hänen temperamentistään johtuvaa, kuten muutkin samassa tilanteessa tapahtuneet haukkumiset ja kehoitukset painua jonkin exän luokse tms. (Exät eivät ole kuuluneet ystäväpiiriini suhteemme aikana koskaan)
Tässä oli vähän pohjustusta... paljon jäi kertomatta.
Eilen hän ilmoitti, että hän miettii nyt tosissaan avioeroa ja siihen liittyviä asioita, mikä oli kuin isku kasvoihin. Aiemminhan hän oli vakuutellut, ettei hänen avioeroheittoja pidä ottaa vakavasti. Suhdettamme ei kuulemma mikään saa ennalleen enää ja hän ei halua jatkaa.
Tuollaisten tosiasioden paljastuessa en tiedä mitä tehdä omalla pahalle ololle. Kerroin jo hänelle, että koska hänen mielipide on se, että jatkaminen yhdessä ei enää toimi, koska sitä on niin monesti yritetty, niin minullakin on oikeudet alkaa hakemaan omaa hukkaan heitettyä elämää(siltä se tuntuu, kun toinen on feikannut, että menee hyvin).
Tuntuu, että ainoa keino purkaa omaa oloa on heittäytyminen sinkun asemaan, vaikka eropapereita ei ole vielä edes hankittu täytettäväksi.
Se, että rakastan yhä edelleen (yksipuolisesti) puolisoani saa minut tuntemaan itseni takertujaksi/sellaiseksi, joka ei hyväksy tilannetta ja pettäminen(onko eropäätöksen jälkeen avioliiton ulkopuolinen suhde pettämistä?) voisi auttaa todistamaan itselleni, että kaikki on ohi.
En käsittääkseni tee väärin ketään kohtaan, jos haen helpotusta tällä tavoin?
Kyselen näitä siksi, koska oloni ja ajatukseni ovat niin sekavia, että pelkään tekeväni jotain harkitsematonta.
Olen aina tehnyt selväksi, että, jos hän ei sitä oikeasti tarkoita, niin miksi haluaa satuttaa sillä.
Riitojen jälkeen hän on tähän saakka vakuutellut, että se on vain hänen temperamentistään johtuvaa, kuten muutkin samassa tilanteessa tapahtuneet haukkumiset ja kehoitukset painua jonkin exän luokse tms. (Exät eivät ole kuuluneet ystäväpiiriini suhteemme aikana koskaan)
Tässä oli vähän pohjustusta... paljon jäi kertomatta.
Eilen hän ilmoitti, että hän miettii nyt tosissaan avioeroa ja siihen liittyviä asioita, mikä oli kuin isku kasvoihin. Aiemminhan hän oli vakuutellut, ettei hänen avioeroheittoja pidä ottaa vakavasti. Suhdettamme ei kuulemma mikään saa ennalleen enää ja hän ei halua jatkaa.
Tuollaisten tosiasioden paljastuessa en tiedä mitä tehdä omalla pahalle ololle. Kerroin jo hänelle, että koska hänen mielipide on se, että jatkaminen yhdessä ei enää toimi, koska sitä on niin monesti yritetty, niin minullakin on oikeudet alkaa hakemaan omaa hukkaan heitettyä elämää(siltä se tuntuu, kun toinen on feikannut, että menee hyvin).
Tuntuu, että ainoa keino purkaa omaa oloa on heittäytyminen sinkun asemaan, vaikka eropapereita ei ole vielä edes hankittu täytettäväksi.
Se, että rakastan yhä edelleen (yksipuolisesti) puolisoani saa minut tuntemaan itseni takertujaksi/sellaiseksi, joka ei hyväksy tilannetta ja pettäminen(onko eropäätöksen jälkeen avioliiton ulkopuolinen suhde pettämistä?) voisi auttaa todistamaan itselleni, että kaikki on ohi.
En käsittääkseni tee väärin ketään kohtaan, jos haen helpotusta tällä tavoin?
Kyselen näitä siksi, koska oloni ja ajatukseni ovat niin sekavia, että pelkään tekeväni jotain harkitsematonta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Meillä tilanne on hieman toisin päin. Minä olen joskus halunnut erota ja saattanut käyttää sitä myös riidoissa. Mutta olen jotenkin jämähtänyt tähän suhteeseen (yhdessä yli 15 v) ja oppinut elämään seksittömässä, mutta muuten hyväsä (sisarellisessa) liitossa.
Päällisin puolin meillä on kaikki hyvin, mutta kaikki se muu ... Joskus vaan tulee mitta täyteen, että toiselta ei saa mitä tarvitsee (enkä nyt tarkoita pelkkää seksiä) ja haluaa jotain muuta.
Se on kamala paikka kun tunteet kuolee. Ei ole ihan helppo kertoa sitä edes itselleen, ja siitä kertomisesta edetään tilanteen tunnustamiseen ja siitä on vielä helvetillisen pitkä matka, kun kertoo toiselle.
Kyllä puolisollasi on jotain "ajatusta" ollut jo kauemmin, mutta se paluu vanhaan ja sopuisaan tilaan on yleensä helpompi.
Itse yritän ajatella asian niin, että on todellakin parempi erota kuin elää puolinaisesti. Lukuisat kerrat riitojen jälkeen, kun asiat on sovittu, olen jäänyt tyytymättömäksi vaikka toinen vieressä on oikeasti helpottunut ja tyytyy itse vähempään.
Toivotan sinulle voimia ja toivottavasti teidän tilanne ei ole meidän kaltainen. Voihan olla, että jonkun aikaa erossa oltuanne löydätte taas toisenne:)
koskaan erolla "uhkailla". Se mielletään niinkuin helpotukseksi (joka se toki joskus onkin) mut kannattais miettiä, onks ne ongelmat sittenkin jotain muuta (korjattavia?) Kannattais selailla sitten näitä uusperhe ja muita sivuja jolloin huomataan, että mitään helppoa ei ole edessä eronkaan jälkeen.
Joka tapauksessa sitä kantaa lopun elämäänsä myös niitä koettuja asioita, jotenka...
Siinäpä se, että sitä kantaa menneisyyttä mukanaan.
Voiko sitä antaa anteeksi itselleen tai toiselle jos epätoivoisesti koettaa pitää kulissia pystyssä, siksi että se on yleisesti hyväksyttävämpää kuin ero?
Jos rakkaus loppuu niin se loppuu.
Mutta kehoitan kuitenkin ensin käymään pariterapiassa ja yksilöterapiassa, ennen kuin lopullisesti päätetään erota. Annataan kaikelle mahdollisuus!
Sanoit että olet "oppinut elämään seksittömässä, mutta muuten hyvässä (sisarellisessa) liitossa" Miten olet oppinut sen, ja miten kestät sitä?? Olen samassa tilanteessa, avioliittoa kestänyt 14 vuotta, enkä jaksa enää. En minä vain opi tyytymään siihen, että väliltämme on kaikki seksuaalisuus kuollut (vuosia sitten) ja olemme toistemme kavereita. Ja lasten vanhempia. Tavallinen elämä sujuu ihan hyvin, ja meillä on jopa ihan kivaakin usein yhdessä (perheenä siis). Mutta kun yksi laaja tärkeä ulottuvuus puuttuu kokonaan. Joka kerta kun saan huomiota osakseni kodin ulkopuolella, joka kerta kun tapaan jonkun ihmisen jonka kanssa kipinä syttyy, joka kerta kun tällaista tapahtuu näen sen niin selvästi kuinka vajavaisessa suhteessa elän. Ehkä jotkut voivat tottua elämään vailla seksiä ja eroottisia virityksiä, mutta itse en näköjään siihen kykene.
En minäkään enää jaksa. Koen juuri samoin kaikki ulkopuoliset "virikkeet" kuten sinä.
Mutta kai sitä on ollut jossain horroksessa ja seksittömyydestä on tullut tapa, kun sitä niin vaikea on muualta lähteä hakemaan.
En halua enää jatka avioliitossani ja olen jo tehnyt ajatustyötä, miten käytännön asiat tulevat sitten menemään... jaan jo mielessäni astioitakin.
Mutta en ole vahva. Toivon saavani voimaa pysyä päätöksessäni ja vertaistuki on todella tärkeää. Ihanaa että vastasit.
Jos näistä asioista keskustelee miesten kanssa, se ei ole sama kuin naisen joka on samassa tilanteessa. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin!
"Mutta olen jotenkin jämähtänyt tähän suhteeseen (yhdessä yli 15 v) ja oppinut elämään seksittömässä, mutta muuten hyväsä (sisarellisessa) liitossa. "
Meillä seksi on molempien mielestä hyvää, silloin kun sitä on. Minä koen, että seksiä ja siihen liittyvää hellyyttä on liian vähän ja puolisoni mielestä seksi ei ole hänelle tärkeää.
Seksiä on vain silloin, kun puolisoni haluaa haluta(eli halut pitää olla päällä. Hän ei haluttomana yleensä halua, että tekisin mitään sellaista, millä hänen halunsa yleensä heräävät.
(Koen tilanteen sellaisena, että hän ei kunnioita minun halujani. Toisin päin tilanne menee niin, että vastaan en oikein uskalla pistää, kun häntä haluttaa, koska tiedän, että mikäli torjuisin hänet, niin seuraavaan kertaan kuluisi entistä pidempi aika)
"Lukuisat kerrat riitojen jälkeen, kun asiat on sovittu, olen jäänyt tyytymättömäksi vaikka toinen vieressä on oikeasti helpottunut ja tyytyy itse vähempään."
Näin puolisonikin ilmeisesti asiat kokee. (Sovitut asiat eivät seuraavissa riidoissa tai ongelmista keskustellessa olekaan ohitettuja)
"Toivotan sinulle voimia ja toivottavasti teidän tilanne ei ole meidän kaltainen. Voihan olla, että jonkun aikaa erossa oltuanne löydätte taas toisenne:)"
Kiitos,
minusta vain tuntuu, että jo puolison eron suunnittelu vakavissaan ja kertominen, että rakkautta ei hänen puoleltaan ole ollut aikoihin ovat asioita, joka ei tule mielestäni häipymään pitkään aikaan, enkä tiedä kuinka ne asiat eivät voisi olla pilaamassa meidän välejämme, jos jatkamme vielä.
PS. Lisätään tähän, että hänellä on ollut henkinen suhde vastakkaisen sukupuolen kanssa, minulta salaa. Siitä on puhuttu keskenämme ja terapiassa ja hän on myöntänyt sen olleen väärin, luvannut, että se ei toistu, eikä ole tekemisissä tämän kanssa. Useita kertoja lupaukset on jääneet lupauksiksi ja vaikka haluaisin, niin ne eivät voi olla vaikuttamatta siihen, miten ajattelen asioista tällä hetkellä.
Jos molemmat puolisot haluavat elää yhdessä, mutta kokevat etteivät saa toiselta kaikkea sitä mitä rakkaudessa tarvitsevat ja tietävät, etteivät pysty antamaan toiselle kaikkea sitä mitä hän tarvitsee, niin yleensä ainoa ratkaisu on yrittää korjata asiat tai tyytyä kohtaloonsa vajavaisesta parisuhteesta.
Jos ei mietittäisi totuttuja käyttäytymismalleja tällaisissa tilanteissa, niin voisi olla niin, että kaikki jatkuisi hyvin:
- puoliso, joka ei kokisi henkistä yhteyttä, hoitaisi sen puolen liittonsa ulkopuolisen kanssa, mutta ei antaisi sen vaikuttaa negatiivisesti omaan avioliittoon (kuten sanomalla että minusta tuntuu, että sinä et välitä, kuuntele, rakasta, ym.)
- puoliso, joka ei kokisi seksuaalisten tarpeiden täyttymistä, hoitaisi sen puolen liittonsa ulkopuolisen kanssa, mutta ei antaisi sen vaikuttaa negatiivisesti omaan avioliittoon (kuten sanomalla pihtariksi tai haukkumalla ulkonäköä ym)
Kummatkin puolisot olisivat iloisia siitä, että toinen saa hakea oikeasti keskenään toimimattomaan rakkauden alueeseen avun muualta, jolloin jokainen alue on kunnossa ja yhteiselämä toimii täysin.
Tämä edellyttäisi arvomaailman muuttamista ja mustasukkaisuuden siirtämistä kauemmas.
Tiedän, että tällaisia suhteita joillakin on, mutta toimivatko ne oikeasti?
Itse pidän tätä aika kaukaisena ajatuksena, että meidän suhteessa asiat olisi toimivana näin. (No kuitenkin tällaisia nyt pää sekaisin mietisekelen ;)
"Voiko sitä antaa anteeksi itselleen tai toiselle jos epätoivoisesti koettaa pitää kulissia pystyssä, siksi että se on yleisesti hyväksyttävämpää kuin ero?
Jos rakkaus loppuu niin se loppuu. "
Miksi tehdä puolisolle kulissi ja tunnustaa rakkauttaan, jos ei sitä ole?
Puolisoni kirjoitti vielä 2 viikkoa ennen tätä erokeskustelua ns. rakkauskirjeen, jossa ilmaisi kuinka syviä tunteita kokee minua kohtaan.
Mikä hänet sai tekemään sen? Ei ole kertonut minulle.
Pidin sitä tekstiä aitona ja osoitin omia tunteitani avoimesti, kuten muulloinkin teen (ehkä puolisoni mielestä liian vähän, tai liikaa seksin jälkeen)
Pahalta tuntuu.
10v aikana puolisoni on saanut minut riisuttua tunteissani alastomimmilleen ja sitten on aika iskeä. Hän ei omien sanojensa mukaan ole tuntenut minua kohtaan rakkautta pitkään aikaan.
Onko hänellä mennyt toisin päin. Ensin hän on osoittanut tunteensa välittömänä, mutta nyt alkaa olla jo ulkovaatteet päällä. Ovi pitää vielä aukaista :(
Mulla sama tilanne, tai vielä vähän pitemmällä. Mies hakee jo eroa. Silti palaa aina takaisin, vakuuttaa rakkauttaan, yrittää korjata välejä. Kunnes taas lähtee. Ilman järkevää selitystä. Välillämme on tunteita, ihan hirveästi, siitä ei ole kyse. Ehkä meillä, kuten teilläkin, saattaa olla eriytymisen vaihe. Parisuhteen murrosikä tai jotain sinne päin. Nyt olen tämän meidän edestakaisen veivaamisen suhteen päättänyt olla ottamatta miestäni takaisin tiettyyn aikaan. Olen siis yksikseni ja mietin asioitani rauhassa. Enkä anna toisen hötkyilyn ja mielen muutosten vaikuttaa. Teen päätökseni sitten ajallaan. Ja olen päättänyt että mieheni käytös on muututtava. Ja hänen on itsenäisesti ja aktiivisesti tehtävä käytökselleen jotain. Itse en pyri siihen enää vaikuttamaan. Keskityn itseeni. Ja jo helpottaa, vaikka ihan älyttömän vaikeaa välillä onkin. En pidä mitään yhteyttä, paitsi pakollisissa asioissa. Rakastan häntä ihan hirveästi, mutta tämä päätös on ollut tärkeä jo oman jaksamisen kannalta. Voimia sulle valitsemallasi tiellä, mikä se sitten tulee olemaankaan.
hui kun rupesi oikein pelottamaan kun luin kirjoittamasi.
Ihan kuin olisin itse sen kirjoittanut. Avioliittovuosia on takana tosin "vasta" 9 ( 2 lasta) , mutta mainitsemasi "sisarellisuus" tuli mukaan kuvioihin jo (varmaan) kolmannen vuoden tienoilla.
Olisi niin kiva tuntea oikeaa INTOHIMOA ja halua, mutta valitettavasti avioliittoomme se ei kuulu. Ajoittain mietin avioeroa, mutta onko "intohimottomuus" tarpeeksi hyva syy, jos kaikki muu menee "suht hyvin"....
Sitähän se minäkin vatvon, että onko se intohimottomuus riittävä syy, kun mitään muuta konkreettista ei ole!
Olen lukenut parisuhdeoppaita ja kaikkea siihen liittyvää ja kyllä jokaisessa sanotaan sama virsi, että suhde ilman läheisyyttä ja seksiä ei ole suhde.
Ja varmasti on niin, että jos löytää suhteen missä seksi toimii, siitä puuttuu jotain muuta (no ainakin se sisarellisuus).
Olen itse henkisesti siinä vaiheessa, että haen vahvistusta omalle päätökselleni joka puolelta. Olen toki avoin ajatukselle, että nämä intohimottomat ajatukset saisi käännettyä, mutta meillähän se on niin molemminpuolista. Joskus kun olemme asiasta keskustelleet, asia ei tunnu miestäni vaivaavan. Hän vain toteaa, että meillähän menee muuten niin hyvin!
Tällä hetkellä tiedän, että maailmassa on joku joka haluaa minua ja minä häntä. Se tunne on uskomaton! Miten lie toteutuksen kanssa??
Kyllä tämä on raskasta ja vaikeaa!!
tee mitään harkitsematonta, eli hae uutta suhdetta.
Sure ihan rauhassa ja yksin. Jos miehestä tuntuu että tarvitsee lähteä anna mennä. Jos rakastat on parempi olla sekoittamatta muita nimittäin usein käy myös niin että se joka halusi lähteä huomaa että ei se elämä olekkaan niin auvoista ja haluaa tulla takaisin. Jos suhteessa on muitakin niin kaikki on silloin vaikeampaa.
Älä kuitenkaan jää odottamaan toista takaisin vaan tee surutyötä itseksesi ja sitten aikanaan olet valmis uuteen hyvään suhteeseen.
Todennäköisesti toinen ei halua tulla takaisin, vaikka ketään muita suhteessa ei olisikaan. Pahimpia ovat juuri ne jotka eivät ymmärrä että toinen haluaa erota juuri heistä. Ettei avioero ole itsetarkoitus, vaan tärkeintä on päästä eroon siitä toisesta.
Yritän itse hätistellä exää pois kimpustani kun ei se ymmärrä etten jättänyt häntä toisen takia, vaan sen takia että meidän suhteessamme ei ollut mitään, ja olen jo alkanut inhota häntä! Mutta hän ei usko, väittää vaan että tauon jälkeen palaan takaisin. Ei ikinä.
En kannata hakea lohdutusta muista ihmisistä. Yritä löytää sisäinen tasapaino.
Anteeksi vaan jos olen näin julma kun sanon, että jos edes harkitset että lhtisit muiden kanssa vaikka tilanne on tämä, niin ei sekään kerro sinun sitoutumisestasi tuohon kumppaniisi hyvää.
Nosta nyt kunnolla kissa pöydälle, ja puhukaa niitä asioita läpi, halki ja poikki ja pinoon. Älkää yrittäkö pohtia että ollako vaiko eikö olla, vaan ratkaiskaa ne ongelmat, aika sitten näyttää onko teillä enää toivoa.
Ette kuitenkaan voi erota, ennenkuin vaikeista asioista on puhuttu.
Menkää jonnekin terapeutilel, jos ette muuten osaa.
Ihmisen sanomat asiat liittyvät aina johonkin,oli ne sitten suutuspäissään sanottu tai ei. Mutta se löytääkö sen mihin ne oikeasti liittyvät onkin jo toinen juttu...
"En kannata hakea lohdutusta muista ihmisistä. Yritä löytää sisäinen tasapaino."
Sisäinen tasapaino minulla on ollut tähän saakka(olen hyväksynyt, että avioliitossa voi olla hyvinkin vaikeita tilanteita, jotka opitaan joko hyväksymään tai muuttamaan, mutta nyt sillä ei ole enää merkitystä, että minä ne hyväksyn, kun toinen haluaa katkaista suhteen)
"ei sekään kerro sinun sitoutumisestasi tuohon kumppaniisi hyvää. "
Sitä juuri yritin kertoa, että en halua olla millään tavalla sitoutunut enää siinä vaiheessa, kun toinen on jo tehnyt selväksi, että eroa suunnittelee. Miksi takertuisin ja uskottelisin(vain itselle) kaiken vielä jatkuvan, kun toinen on päätöksensä tehnyt?
"Nosta nyt kunnolla kissa pöydälle, ja puhukaa niitä asioita läpi, halki ja poikki ja pinoon."
Aiemmin puhuminen auttoi ja niin uskon edelleenkin, mutta toinen kokee keskustelut jollakin tapaa niin, että hän häviää niissä, eikä omien sanojen mukaan halua enää kertoa vaikeista asioista(tarvitseeko niissä kokea huonommuutta tai paremmuutta, kun on kyse yhteisestä elämästä?).
"Ette kuitenkaan voi erota, ennenkuin vaikeista asioista on puhuttu."
Jos puoliso sanoo, että niitä on tarpeeksi monta kertaa yritetty, eikä se johda hänen toivomaansa lopputulokseen, niin...
"Menkää jonnekin terapeutilel, jos ette muuten osaa. "
Käyty on, sekä yksin, että yhdessä. Eräs terapeutti kysi masentuneelta puolisoltani, että miksi ette eroa! Pidän tuollaista asiantuntijaa vaarallisena. Vai onko heidän arvot jotain muuta, kuin meidän?
"Ihmisen sanomat asiat liittyvät aina johonkin,oli ne sitten suutuspäissään sanottu tai ei. Mutta se löytääkö sen mihin ne oikeasti liittyvät onkin jo toinen juttu... "
Molemmat tietää, että puolison vaikeasta lapsuudesta johtuu moni näistä sanomisista, mutta mitä itse voin tehdä muuta sille, kuin yrittää sietää? Sietäminen ei enää riitä, kun hän on jo toteuttamassa suutuspäissään lauottuja asioita.
"Eräs terapeutti kysi masentuneelta puolisoltani, että miksi ette eroa! Pidän tuollaista asiantuntijaa vaarallisena. Vai onko heidän arvot jotain muuta, kuin meidän?"
Minäkin ihmettelin vuosia terapeuttien puheita.
He opiskelevat tietyn oppimäärän ja sitten soveltavat oppia käytäntöön. Tekevälle sattuu virheitä ja työtapaturmia. Ei kukaan ole seppä syntyessään.
Kunnan avioliittoterapeutti kuunteli tarinani ja neuvoi laittamaan avioeron vireille. Psykoterapeuttini neuvoi hommaamaan uuden miehen.
Neuvoja sateli sieltä ja täältä.
Jos olisin kärpänen katossa, niin haluaisin kuunnella ruotsalaisten kriisiterapeuttien puheet hovissa. Kalle ja Silvia palkkaavat varmasti alan parhaat asiantuntijat. Tuskin käskevät eroamaan. Jossain se raja eroamiseen yllyttämisessä kulkee.
itse olen ollut se joka aina on uhonnut eroavansa miehestäni kun riitaa on tullut ja nyt olen eronnut sitten hänestä niin...kyllästyin, ei seksiä ja kaikki tympäsi.
No olen samassa jamassa taas, uusi suhde on ja uhoan ottavani hänestä pesäeron aina jos en muuten pärjää Huom. PÄRJÄÄ siis en pääse olemaan päällepäsmärinä, siinä se... pointti. Tämä mies on eri maata kuin exäni. Olen nalkissa! En käynyt missään ammattiauttajalla. Niin makaan kuin petaan. Ja mikä vielä, kun riitaa tulee käsken painua hänen akkansa tykö, heko, heko. Olen patologinen ja tunneköyhä ihminen ja kuolen vanhainkodissa unohdettuna ja köyhänä jos en tapaturmassa menehdy tai johonkin tautiin. Ota ero ja lähde elämään elämääsi.
Hei
Kokemus ja kuulopuheet ovat opettaneet itselleni sen että kipeän eron jälkeen on aika ensin vihata päällimmäiset vihat ja surra omat surut pois painamasta. Se vie aikaa kuukausia, joillakin ihmisillä pari vuottakin. Tämän jälkeen voit sitten alkaa taas opetella tuntemaan itseäsi ja pitämään itsestäsi. Yht'äkkiä sitten eräänä päivänä havaitset - olen vapaa ja olen sinkku ja olen tyytyväinen siitä että olen päässyt kaiken yli! Vasta sitten kannattaa alkaa etsimään uutta parisuhdetta.
Apuvälineitä surun ja vihan läpikäyntiin löytyy erilaisista eroryhmistä, ammattiauttajilta ja kirjallisuudesta. Kaikkea hyvää ja voimia yrityksellesi!