Kertokaapa ihmiset teidän mielestä ehdottomat rakkauden tuntomerkit? Olen itse kahdesti rakastanut, 35 v, eronnut. Ja tuntuu että mitä vanhemmaksi tulen, sitä epävarmemmaksi tässä asiassa. Luulin nuorempana tietäväni tarkkaan mitä rakkaus on. Nyt en ole enää varma, enkä tiedä osaanko rakastaa ollenkaan. Olen kahden vaiheilla mitä minun pitäisi nykyisen suhteeni kanssa tehdä, olemme olleet 9 kk yhdessä, ja alussa luulin rakastavani, mutta nyt en ole enää varma. Kaipaan entistä aviomiestäni (erosta 1,5v)ja kaikkea hienoa ja kaunista mitä meillä oli enkä usko että mistään tulee enää mitään. Juna meni jo osaltani. Pitäisikö tyytyä tähän mitä nyt on, vai onko varalleni vielä jotakin kohtalolla varattuna? Sen kun joku tietäisi. Ajattelin aloittaa kyselemällä miten muut - mistä voi olla varma kannattaako tämän kanssa jatkaa? Kaikkien kanssahan voi olla kun sopeutuu tarpeeksi (tarkoitan nyt tietysti sellaista normaalia, eli ei mitään vaimonhakkaajaa tai patologista pettäjää tai alkoholistia tms.) Nykyinen avomieheni on kaikin puolin kunnollinen ja myös fyysisesti puoleensavetävä, sen sylissä on hyvä olla, mutta en tiedä kantaako tämä sen kauemmas. TOisaalta tiedän että jos luovun nyt tästä, voi olla että jään kokonaan ilman, Haluaisin kuitenkin perheen ja kohtahan on kiire... En osaa myöskään kunnioittaa miehiä, eivät ole antaneet juuri aihetta.
mistä tuntee rakkauden?
35japihalla
101423
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
sinulle onnea tuo, löydät sen itsestäsi jos löydät. Tosin ns. oikean ihmisen kanssa kaikki on helpompaa, keskustelukin.
Et arvosta miehiä, mutta arvostatko itseäsi?
Mitä kaipaat entisestä suhteesta? Voisiko olla, että aika kultaa muistot?
Siitäkö sen oikean sitten tunnistaa, että kaikki on helpompaa? Voi olla niinkin. En juurikaan arvosta itseäni, myönnetään. Kun ei kelpaa ihmiselle joka tunsi sinut parhaiten (ex-mieheni)lähes 10 v niin miksi kelpaisi itselleenkään. Onhan oikein (avioero)paperilla todistettu olevan epäkelpo parisuhteessa. Aika varmaan kultaa muistot ja on taipumus muistaa vain hyvät asiat mutta totuus on kuitenkin, että elämä muuttuu ajan myötä vain huonompaan suuntaan. MIkään ei tunnu samalta kuin ennen ja mahdollisuudet muuttaa elämäänsä vähenevät iän myötä, samoin kuin jaksaminen. Lopulta ei ole mitään annettavaa sen enempää itselleen kuin muillekaan.
Mitenkään kritisoimatta kirjoitustasi, joka varmaan on totta sinulle juuri nyt, täytyy sanoa, että en todellakaan allekirjoita ajatusta siitä, että elämä muuttuisi huonommaksi iän myötä.
Minulle on käynyt juuri päinvastoin.
Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän hahmotan mahdollisuuksia, värejä ja ulottuvuuksia niin itsessäni kuin ympäristössänikin.
Nuorempana minua rajoitti kokemattomuus ja ymmärtämättömyys, pelot ja ehdottomuus. Ne ovat tasoittuneet iän myötä inhimillisyydeksi.
Minäkin olen eronnut ja kävin läpi itsesyytösprosessinkin, jonka se elämänmuutos väistämättä synnyttää. Opin sen prosessin kautta itsestäni paljon sellaista, jota en tuntenut aiemmin kun kaikki oli ns. hyvin.
Vasta vaikeuksista selvittyäni tunsin löytäneeni todellisen itseni, sen, joka on uniikki ja jota ei voi eikä tarvitse verrata kehenkään muuhun.
Toivottavasti sinäkin saat käännettyä tämänhetkisen ahdinkosi tulevaisuudessa voitoksesi ihan ilman syyllistämistä tai katkeruutta, sillä se on täysin mahdollista.
kiitos
Myöskin eronnut ja pitkän eheytymisprosessin läpikäynyt. Minulla meni noin 2,5 vuotta erosta ennenkuin olin sinut itseni kanssa ja pystyin taas välittämään itsestäni. Epäonnistumisen tunnetta pahensi vielä se, että olen omassa suvussani ensimmäinen eronnut. Miten se on tänä päivänä mahdollista?
Nyt tuon kaiken läpikäytyäni en missään nimessä haluaisi kääntää kelloja taaksepäin, enkä kaipaa mitään menettämääni takaisin. Ainoastaan toivon viisastuneeni niin paljon että nyt osaan ja ymmärrän antaa itsestäni "sitä kaikkea hyvää mitä on" omille läheisilleni - ystäville, perheelle ja toivottavasti uudelle elämänkumppanille.
Kuulostaa kyllä siltä, että syyt sun oloosi on ihan muualla kuin parisuhteessa.
Jossittelet ja pelkäät tehdä päätöksiä, jotka edustaa sulle lopullisuutta. Haikailet menneen perään ja muistat siitä vain ne hyvät jutut. Vertaat sitä kaikkea sitten nykyisyyteen, joka tottakai on erilainen kun kumppanikin on ihan eri mies.
Saatat olla samassa kriisissä, joka jäytää monia ikäisiäsi naisia. Perhe pitäis perustaa ennen kuin ikä tulee vastaan ja "ihannekumppanikin" siihen touhuun pitäis löytyä, vaan kun sellasta adonista ei ole tehtykään, joka ne mitat täyttäis... ; )
No, aikansa kutakin. Kyllä ne vastaukset sulle selviää kun vaan maltat hahmottaa elämääsi hiukan parisuhdetta laajemmalti.
Olet osittain oikeassa, olisi kiva perustaa se perhe ennen kuin on liian myöhäistä, ja haluaisin tällä kertaa osua oikeaan ettei menisi elämästa taas 10 vuotta 'hukkaan' suhteeseen jonka jäljiltä ei meinaa päästä jaloilleen. Ja avioeroakin vittumaisempi elämänkäänne on varmasti sellainen ero johon sekoittuu lapsia mukaan. Eli ei sitä, kiitos. Siksi haluaisin että löytyisi joku joka tuntuisi oikealta ettei kävisi taas huonosti. Tunteilleen ei kai mitään voi??? En ole nirso siis nirsoilun takia vaan yritän suojella itseäni sydänsuruilta. Mistä tietä ketkä saa onnistua (niin kuin biisissä sanotaan...)? Siinä kuitenkin olet väärässä että parisuhde olisi ainoa asia mun elämässä. Edellinen suhde saattoi osittain kariutuakin sen takia että omistauduin ja stressasin niin paljon työstä. Se että on joku joka rakstaa, on kuitenkin minulle kaikista tärkein asia, jos se ei ole kunnossa ei mikään muukaan tunnu oikein miltään. Elämän menestyksiä ja menetyksiä kun haluaa jakaa jonkun kanssa.
Täytyyhän sun olla ensin siinä jamassa, että kykenet ylipäätään vastaanottamaan rakkautta. Ei se kosketa pintaa syvemmältä ellei ole avoin ja toiveikas.
Ja kukaan ei voi suojella sua epäonnistumisilta tai pettymyksiltä, ei mikään ihannemies etkä sinä itse.
On ihan väärä asenne elää jarrutellen ja muka turvata jokainen mutkakin ettei vaan käy köpelösti. Sillä tavalla asennoituessasi vedät vaan ongelmia puoleesi kuin mangneetti.
Itseluottamus pitää pystyssä paremmin kuin yksikään ihannemies. Varmuus siitä, että selviät kyllä tuli elämässä eteen mitä vaan. Kokemus opettaa, pitää vaan uskoa siihen mikä on lopputulos eikä muistaa vain ne kohdat joissa oli rähmällään.
Sulla on vaikka kuinka paljon kivaa vielä edessä, kunhan pääset taas nykytilastasi askeleen eteenpäin.
Täytyyhän sun olla ensin siinä jamassa, että kykenet ylipäätään vastaanottamaan rakkautta. Ei se kosketa pintaa syvemmältä ellei ole avoin ja toiveikas.
Ja kukaan ei voi suojella sua epäonnistumisilta tai pettymyksiltä, ei mikään ihannemies etkä sinä itse.
On ihan väärä asenne elää jarrutellen ja muka turvata jokainen mutkakin ettei vaan käy köpelösti. Sillä tavalla asennoituessasi vedät vaan ongelmia puoleesi kuin mangneetti.
Itseluottamus pitää pystyssä paremmin kuin yksikään ihannemies tai varmuusstrategia. Varmuus siitä, että selviät kyllä tuli elämässä eteen mitä vaan. Kokemus opettaa, pitää vaan uskoa siihen mikä on lopputulos eikä muistaa vain ne kohdat joissa oli rähmällään.
Sulla on vaikka kuinka paljon kivaa vielä edessä, kunhan pääset nykytilastasi taas askeleen eteenpäin. : )
Tuplasti juu. ; ))
Totta, että kun on ahdistunut ja epävarmana ei myöskään tunteet pelaa ja siitäkin sitten syntyy lisää painetta, että mikä mua vaivaa.
Aika parantaa haavat, sanotaan, ja itse myös eronneena tiedän, että totta se on.
Voimia vaikean ajan yli!