Mun tarina:
En voinut kuvitellakaan että löytäisin omalta paikkakunnalta miestä itselleni, sitä oikeaa. Suhteeni kariutuivat lyhyeen. Jos jota kuta vähänkin kiinnosti niin ympäristö kyllä piti huolen että suhteemme ei tulisi kestämään.Olen pienestä asti ollut pyöreä ja olen vieläkin pyöreä, haukuttu, kiusattu, ja elämän varrella on tarttunut yhtä jos toista haukkumanimeä otsaani, jotka elävät ympäri pitäjiä... ihmiset tuomitsevat vaikkeivat tuntisi. Mainittakoon että en itsekään huolisi ketä tahansa, tosin en ulkonäön perusteella tuomitsekaan.
Ihastuin vajaa pari vuotta sitten erääseen itseni ikäiseen mieheen, sellaiseen ujoon söpöläiseen (olen nyt 22vuotta). Aluksi hän oli joku vain, joku jonka kanssa aina hengailin viikonloput ja siinä se. Olihan täysin mahdotonta että hän olisi se "oikea"... Hän tunsi ihmisiä, joiden pelkäsin minä hetkenä tahansa sanovan minusta jotain, joka saisi hänet unohtamaan minut.
Viikkoja kului, kuukausia kului, "suhteemme" oli ennallaan. Aloin luottaa häneen, luottaa siihen että hän olisi erilainen kui muut... häntä ei kiinnostaisi kavereidensa puheet. Hän oli niin aito ja elävä. En muista ketään kenen seurassa olisin ollut niin onnellinen kuin hänen, olin iloinen pirteä... ja mikä parasta pystyin olemaan oma itseni alusta saakka.
En edes tajunnut missä vaiheessa se tapahtui mutta yhtäkkiä tajusin olevani häneen todella ihastunut (sanoisinko jopa rakastunut?). Kysyin häneltä että mitä mieltä hän olisi jos vakavoittaisimme suhdetta... Hän sanoi ettei halunnut sitoutua juuri sillä hetkellä... Olihan tuo pettymys mutta enhän voinut häntä pakottaakaakaan. Jotenkin tiedän että jos olisin tuon siirron tehnyt aiemmin, hän ei olisi epäröinyt, hänen yksikään kaveri ei olisi kerennyt tavata minua vielä ja olisimme päässeet tutustumaan paremmin kahdestaan!Ja uskon hänen ujoudellaan olevansa myös tekemistä... Hengailumme jatkui, rakastuin, ihastuin häneen vain enemmän ja enemmän. Sitten laitoin ehdot, joko ollaan joko ei olla... hän ei halunnut! Sovimme että olisimme kavereita. Mutta kun tapasimme seuraavan kerran niin "ollaan vaan kavereita"-lupaus ei pysynyt. Sama alkoi...
Viihdyimme yhdessä. Kului pari viikkoa, kun hänen kaverinsa laittoi meidän "pelin" poikki. Mies vain ilmoitti ettei halunnut olla kanssani tekemisissä. Tuota olin pelännyt, en koskaan aiemmin ollut itkenyt niinkuin sillon. En itkenyt koska hän jätti minut vaan siksi että hän teki sen kaveriansa takia...
Pelkäsin todella sitä kertaa kun seuraavan kerran tapaisimme. Kesä oli aluillaan ja mietitytti että mitä kesä toisi tullessaan... Mutta ihan turhaan "pelkäsin", sillä hän oli kiinnostunut tekemisistäni, hän oli mustasukkainen kaikista miehistä jotka olivatkaan lähellä minua. Hän tuijotteli minua, ja huomasin hänen tulevan samoihin paikkoihin kanssani, aivan tarkoituksella. Juttelimme, nauroime, vitsailimme, viihdyimme todella hyvin keskenämme. Jotenkin olin silti niin onnellinen vaikkei meillä ollutkaan kaveruutta enempää... uskoin "meihin". Olin hänen ainut naisensa, ainut jonka seurassa hän viihtyi.
Tiesin hänen muuttavan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan syksyllä... toivoin ja odotin että suhteemme syttyisi uudestaan ennen kuin hän lähtisi, en halunnut menettää häntä. pelkäsin.
Viikot kuluivat. Kaveruutemme jatkui. Oli enää viikko jäljellä siihen kun hän lähtisi, tunsin pahaa oloa, ikävää jo silloin... Mutta se vaan tapahtui, en tiedä miten tein sen mutta sain hänet "takaisin"! Ne illat ennen hänen lähtöään olimme yhdessä, melkein itkin onnesta. Silloin tiesin etten haluaisi häntä menettää enää koskaan, hän olisi minun! (tuona aikana hänen eräs kaverinsa ei ollut kuvioissa)
Hän muutti, mutta suhteemme pysyi... kunnes yks kaks eräs ilta(jolloin hänen tietty kaverinsa oli mukana...), hän töni, haukkui, huusi, humalassa. En tiennyt miten olla... en ollut tehnyt hänelle mitään pahaa ansaitakseni tuota. Kuitenkin saimme asiat sovittua selvinpäin ja sovimme olevamme vain ystäviä. Mutta seuraava ja sitä seuraavina viikonloppuina juttumme ei jäänyt kaveruuteen. Olimme viikoillakin yhteyksissä, ihanin viestein, puhelimitse... Hän oli kuin poikaystäväni, paitsi etten voinut käsittää miksen häntä voinut tavata selvinpäin! (eikä ole toista naista, sen tiedän).
Sitten vain kerran, suutuin hänelle, en jaksanut enää elää sellaisessa tilanteessa. Huusin, haukuin, syyllistin häntä siitä että hän leikkii kanssani. Hän todella loukkaantui... ja siihen loppui kaikki juttumme. Kului aikaa, pikku hiljaa aloimme taas kaverustua ja vähitellen tajusin hänen olevan taas "perässäni". Tuli Joulu, saimme sovittua kaiken menneen... olin niin onnellinen, onnellinen vaikkei suurempaa suhdetta ollutkaan välillämme.
Uusivuosi meni ohi, sitten alkoi se kaikki. Se kaikki h*lvetti. Olin aiemmin samana päivänä tapellut vanhempien kanssa (olen aina ollut isäni ivauksen ja kiukun purkamisen kohde, en jaksanut...), pyysin "häntä" että tapaisimme, tahdoin pois kotoa, en vain jaksanut, en kestänyt. Hänellä ei ollut aikaa (eikä haluja?) tavata. Suutuin hänelle taas.En ollut koskaan huutanut ja suuttunut niin kuin hänelle.Silloin jos koskan syyllistin häntä ties mistä.:(
Halusin jälkeen päin sopia asiat, hän ei halunnut. Hänen mielestään meillä ei ollut puhuttavaa. Vielä aiemmin talvella pystyimme keskustelemaan joistakin asioista, emme enää sitäkään vertaa. Olen menettänyt hermoni hänen kanssaan tällä aikaa monesti.. mutta haukkunut en ole! Hän on niin kylmä ja jotenkin niin pelottava, hän kiertää paikat joissa olen, hän vahtaa muita naisia, enää en ole hänelle mitään.:(
Aika Joka viikko tähän päivään asti, olen häntä pyytänyt että voisimme jutella, hän ei halua.
Hän ei vastaa puhelimeen, hän ei halua tavata...
Häneen törmään humalassa, enkä tekstiviestein halua selvittää asioita.
Minusta on tullut viimeisen puolen vuoden aikaan hänelle riesa, ja hänestä tullut minulle pakko mielle. Ei ihme jos hänene hermonsa on lopullisesti menneet. Itken joka päivä. En tajua kuinka koskaan pääsen tästä yli! Hän ei voi koskaan antaa anteeksi... ja hän on sanonut ettei koskaan voida sopia asioita. Kesän aikaan olimme yhden yön yhdessä, ja asiatkiin saatiin muka sovittua, mutta eihän oikeasti halunnut sopia!
Vika on minussa ja roikkumisessani, tiedän... mutta olen varma ettei hän ole edes enää suuttunut niistä viesteistäni, tuskin edes muistaa mistä alun perin suuttuin. Hän häpeää minua, ja nyt on hyvä paikka päästä eroon minusta. Ei tarvitse tunnustaa totuutta... Olen hänen kaveriensa, veljiensä vitsi.
Itken, itken ja itken. En halua ketätahansa! On ihmisiä jotka ovat kiinnostuneet, mutta en halua heitä... Olen välillä pyörinyt joidenkin miesten kanssa jonkin aikaa, mutta sitten ollut pakko ollut lopettaa koko juttu, koska en ole pystynyt menemään heidän kanssa sänkyyn enkä ole muutenkaan tuntenut heitä kohtaan mitään. :(
En tiedä mikä minulla on... Nyt tässä ajan kuluessa olen alkanut olemaan "hänen" puolestaan onnellinen, onnellinen jos hänen seurassaan on joku toinen nainen En tiedä miksi, mutta toivon vain että hän löytää naisen josta välittää, naisen joka ei ole kuin minä... kamala ämmä! Hän ei halua kohtaani yhtään hyvää tekoa, yhtään hyvää sanaa... silti minä haluan että hänellä on kaikki hyvin. Aina viikonloppuisin haluan varmistaa ettei hän palellu ulos, pääsee kotiin. Kun hänellä on paha olo, minullakin on paha olo. :( Kun minuun sattuu, hän tuntee vain tyytyväisyyttä!
En usko tuon tarkoittavan sitä että en olisi hänestä kiinnostunut... koska itken, itken nykyään vain enemmän, kaipaan häntä vierelleni. En jaksa...
MIKÄ MULLA ON!!!
En voinut kuvitellakaan että löytäisin omalta paikkakunnalta miestä itselleni, sitä oikeaa. Suhteeni kariutuivat lyhyeen. Jos jota kuta vähänkin kiinnosti niin ympäristö kyllä piti huolen että suhteemme ei tulisi kestämään.Olen pienestä asti ollut pyöreä ja olen vieläkin pyöreä, haukuttu, kiusattu, ja elämän varrella on tarttunut yhtä jos toista haukkumanimeä otsaani, jotka elävät ympäri pitäjiä... ihmiset tuomitsevat vaikkeivat tuntisi. Mainittakoon että en itsekään huolisi ketä tahansa, tosin en ulkonäön perusteella tuomitsekaan.
Ihastuin vajaa pari vuotta sitten erääseen itseni ikäiseen mieheen, sellaiseen ujoon söpöläiseen (olen nyt 22vuotta). Aluksi hän oli joku vain, joku jonka kanssa aina hengailin viikonloput ja siinä se. Olihan täysin mahdotonta että hän olisi se "oikea"... Hän tunsi ihmisiä, joiden pelkäsin minä hetkenä tahansa sanovan minusta jotain, joka saisi hänet unohtamaan minut.
Viikkoja kului, kuukausia kului, "suhteemme" oli ennallaan. Aloin luottaa häneen, luottaa siihen että hän olisi erilainen kui muut... häntä ei kiinnostaisi kavereidensa puheet. Hän oli niin aito ja elävä. En muista ketään kenen seurassa olisin ollut niin onnellinen kuin hänen, olin iloinen pirteä... ja mikä parasta pystyin olemaan oma itseni alusta saakka.
En edes tajunnut missä vaiheessa se tapahtui mutta yhtäkkiä tajusin olevani häneen todella ihastunut (sanoisinko jopa rakastunut?). Kysyin häneltä että mitä mieltä hän olisi jos vakavoittaisimme suhdetta... Hän sanoi ettei halunnut sitoutua juuri sillä hetkellä... Olihan tuo pettymys mutta enhän voinut häntä pakottaakaakaan. Jotenkin tiedän että jos olisin tuon siirron tehnyt aiemmin, hän ei olisi epäröinyt, hänen yksikään kaveri ei olisi kerennyt tavata minua vielä ja olisimme päässeet tutustumaan paremmin kahdestaan!Ja uskon hänen ujoudellaan olevansa myös tekemistä... Hengailumme jatkui, rakastuin, ihastuin häneen vain enemmän ja enemmän. Sitten laitoin ehdot, joko ollaan joko ei olla... hän ei halunnut! Sovimme että olisimme kavereita. Mutta kun tapasimme seuraavan kerran niin "ollaan vaan kavereita"-lupaus ei pysynyt. Sama alkoi...
Viihdyimme yhdessä. Kului pari viikkoa, kun hänen kaverinsa laittoi meidän "pelin" poikki. Mies vain ilmoitti ettei halunnut olla kanssani tekemisissä. Tuota olin pelännyt, en koskaan aiemmin ollut itkenyt niinkuin sillon. En itkenyt koska hän jätti minut vaan siksi että hän teki sen kaveriansa takia...
Pelkäsin todella sitä kertaa kun seuraavan kerran tapaisimme. Kesä oli aluillaan ja mietitytti että mitä kesä toisi tullessaan... Mutta ihan turhaan "pelkäsin", sillä hän oli kiinnostunut tekemisistäni, hän oli mustasukkainen kaikista miehistä jotka olivatkaan lähellä minua. Hän tuijotteli minua, ja huomasin hänen tulevan samoihin paikkoihin kanssani, aivan tarkoituksella. Juttelimme, nauroime, vitsailimme, viihdyimme todella hyvin keskenämme. Jotenkin olin silti niin onnellinen vaikkei meillä ollutkaan kaveruutta enempää... uskoin "meihin". Olin hänen ainut naisensa, ainut jonka seurassa hän viihtyi.
Tiesin hänen muuttavan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan syksyllä... toivoin ja odotin että suhteemme syttyisi uudestaan ennen kuin hän lähtisi, en halunnut menettää häntä. pelkäsin.
Viikot kuluivat. Kaveruutemme jatkui. Oli enää viikko jäljellä siihen kun hän lähtisi, tunsin pahaa oloa, ikävää jo silloin... Mutta se vaan tapahtui, en tiedä miten tein sen mutta sain hänet "takaisin"! Ne illat ennen hänen lähtöään olimme yhdessä, melkein itkin onnesta. Silloin tiesin etten haluaisi häntä menettää enää koskaan, hän olisi minun! (tuona aikana hänen eräs kaverinsa ei ollut kuvioissa)
Hän muutti, mutta suhteemme pysyi... kunnes yks kaks eräs ilta(jolloin hänen tietty kaverinsa oli mukana...), hän töni, haukkui, huusi, humalassa. En tiennyt miten olla... en ollut tehnyt hänelle mitään pahaa ansaitakseni tuota. Kuitenkin saimme asiat sovittua selvinpäin ja sovimme olevamme vain ystäviä. Mutta seuraava ja sitä seuraavina viikonloppuina juttumme ei jäänyt kaveruuteen. Olimme viikoillakin yhteyksissä, ihanin viestein, puhelimitse... Hän oli kuin poikaystäväni, paitsi etten voinut käsittää miksen häntä voinut tavata selvinpäin! (eikä ole toista naista, sen tiedän).
Sitten vain kerran, suutuin hänelle, en jaksanut enää elää sellaisessa tilanteessa. Huusin, haukuin, syyllistin häntä siitä että hän leikkii kanssani. Hän todella loukkaantui... ja siihen loppui kaikki juttumme. Kului aikaa, pikku hiljaa aloimme taas kaverustua ja vähitellen tajusin hänen olevan taas "perässäni". Tuli Joulu, saimme sovittua kaiken menneen... olin niin onnellinen, onnellinen vaikkei suurempaa suhdetta ollutkaan välillämme.
Uusivuosi meni ohi, sitten alkoi se kaikki. Se kaikki h*lvetti. Olin aiemmin samana päivänä tapellut vanhempien kanssa (olen aina ollut isäni ivauksen ja kiukun purkamisen kohde, en jaksanut...), pyysin "häntä" että tapaisimme, tahdoin pois kotoa, en vain jaksanut, en kestänyt. Hänellä ei ollut aikaa (eikä haluja?) tavata. Suutuin hänelle taas.En ollut koskaan huutanut ja suuttunut niin kuin hänelle.Silloin jos koskan syyllistin häntä ties mistä.:(
Halusin jälkeen päin sopia asiat, hän ei halunnut. Hänen mielestään meillä ei ollut puhuttavaa. Vielä aiemmin talvella pystyimme keskustelemaan joistakin asioista, emme enää sitäkään vertaa. Olen menettänyt hermoni hänen kanssaan tällä aikaa monesti.. mutta haukkunut en ole! Hän on niin kylmä ja jotenkin niin pelottava, hän kiertää paikat joissa olen, hän vahtaa muita naisia, enää en ole hänelle mitään.:(
Aika Joka viikko tähän päivään asti, olen häntä pyytänyt että voisimme jutella, hän ei halua.
Hän ei vastaa puhelimeen, hän ei halua tavata...
Häneen törmään humalassa, enkä tekstiviestein halua selvittää asioita.
Minusta on tullut viimeisen puolen vuoden aikaan hänelle riesa, ja hänestä tullut minulle pakko mielle. Ei ihme jos hänene hermonsa on lopullisesti menneet. Itken joka päivä. En tajua kuinka koskaan pääsen tästä yli! Hän ei voi koskaan antaa anteeksi... ja hän on sanonut ettei koskaan voida sopia asioita. Kesän aikaan olimme yhden yön yhdessä, ja asiatkiin saatiin muka sovittua, mutta eihän oikeasti halunnut sopia!
Vika on minussa ja roikkumisessani, tiedän... mutta olen varma ettei hän ole edes enää suuttunut niistä viesteistäni, tuskin edes muistaa mistä alun perin suuttuin. Hän häpeää minua, ja nyt on hyvä paikka päästä eroon minusta. Ei tarvitse tunnustaa totuutta... Olen hänen kaveriensa, veljiensä vitsi.
Itken, itken ja itken. En halua ketätahansa! On ihmisiä jotka ovat kiinnostuneet, mutta en halua heitä... Olen välillä pyörinyt joidenkin miesten kanssa jonkin aikaa, mutta sitten ollut pakko ollut lopettaa koko juttu, koska en ole pystynyt menemään heidän kanssa sänkyyn enkä ole muutenkaan tuntenut heitä kohtaan mitään. :(
En tiedä mikä minulla on... Nyt tässä ajan kuluessa olen alkanut olemaan "hänen" puolestaan onnellinen, onnellinen jos hänen seurassaan on joku toinen nainen En tiedä miksi, mutta toivon vain että hän löytää naisen josta välittää, naisen joka ei ole kuin minä... kamala ämmä! Hän ei halua kohtaani yhtään hyvää tekoa, yhtään hyvää sanaa... silti minä haluan että hänellä on kaikki hyvin. Aina viikonloppuisin haluan varmistaa ettei hän palellu ulos, pääsee kotiin. Kun hänellä on paha olo, minullakin on paha olo. :( Kun minuun sattuu, hän tuntee vain tyytyväisyyttä!
En usko tuon tarkoittavan sitä että en olisi hänestä kiinnostunut... koska itken, itken nykyään vain enemmän, kaipaan häntä vierelleni. En jaksa...
MIKÄ MULLA ON!!!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Toivon sinulle voimia päästää irti.
Olla soittamatta silloin kun puhelin tuntuu polttavan sormia.
Minä rakastuin ihmiseen joka ei pystynyt sitä ottamaan vastaan. Itken ja ikävöin, mutta teen sen yksin. En soita hänelle, en ota yhteyttä. Koska tiedän että ei se auttaisi. Teki minua kohtaan ehkä rumasti, ei välttämättä tarkoittanut.
En voi kuvitella että löytäisin ihmisen joka voisi tuntua yhtä oikealta minulle kuin hän. Kai sekin aika tulee? Toisaalta, en eläessäni ollut tavannut aiemmin yhtä "oikeanlaista". Ehkä en tapaakaan. Roikkuminen ei kuitenkaan auta. Kun toinen ei halua niin en mnä voi sille mitään.
Mä en voi mitään...
Välillä aina ajattelen että annan hänen olla. Uskottelen itselleni että hän ottaa minuun vielä yhteyttä kunhan annan hänen olla rauhassa... ja huomaa etten halua roikkua hänessä. Että hän on minulle jotain tärkeää, joku josta todella välitän!
Välillä itken ja kaipaan, välillä vihaan... tunteet muuttuvat aina hetkessä.
Aika ajoin aina tulee se tunne (vai kuvitelma?) että ei hän voi ikäänsä minua vihata, hän haluaa vielä joskus sopia... mutta tähän asti kaikki yhteyden otot on päättyneet itkuun.
Tosin nykyään olen oppinut pitämään kiukkuni, suruni, sisälläni, enkä purkamaan sitä häneen!
Olisi kiva kuulla tarinasi?
Olen kokenut tuon saman. Puhuit kuin minun suustani. Minäkin olen kadottanut rakkaan ihmisen hysteerisillä kohtauksillani, hän säikähti ja pakeni pois. Syytin häntä riidan aikana vaikka mistä, täysin irrationaalisista asioista.
Olen antanut itselleni sen anteeksi. Tein silloin sen minkä tein, koska en osannut, en tiennyt miten muutoinkaan toimia.
Älä jumitu ihmiseen joka ei halua edes puhua kanssasi!
Tiedän että on vaikeaa päästää irti.
Älä soita, älä tekstaa, älä mene hänen luokseen. Unohda. Päästä irti. Usko että tässä maailmassa on joku sinua varten. Toivoa ei saa menettää.
Voitko puhua tästä tuskastasi kenellekkään? Olisi hyvä jos voisit purkaa suhdettasi ja tuntemuksiasi jonkun ihmisen kanssa. Yleensä kun asioista puhuu jonkun kanssa, niistä pääsee tavallaan irti, ne eivät jyllää hiljaisuudessa oman pään sisässä.
Voimia sinulle!
Niin, se on hyvä merkki kun haluat hänen olevan onnellinen. Välität hänestä ja saat välittää. Rakkaus ja välittäminen on hyviä asioita, kuka tahansa saa olla onnellinen kun noita saa osakseen.
Mutta älä roiku hänessä, vaan päästä irti vaikka väkisin. Tiedät itsekin ettet voita mitään tivaamalla häneltä että miksi, miksi, miksi, miksi teit tämän minulle.
Et ehkä koskaan saa vastausta siihen miksi hän teki sen, mutta ei se vastaus miksikään mitään muuta.
Olette kaksi eri ihmistä ja teillä on omat elämäntienne.
Pahin virhe mitä voit tehdä on roikkua hänessä ja syyttää häntä. Se ei helpota sinua eikä varmasti ole kivaa hänestäkään.
Edelleen: voimia ja varmasti löydät vielä uuden rakkauden!
Hän ei anna minun edes välittää...
olen kertonut hänelle että haluan hänen löytävän jonkun josta välittää. Hän on vain että "joo joo".
Hän ei välitä yhtään siitä että välitän...
Hänen mielestään sekin on riesa, kai.
Enää nykyään en kaipaa kuin sitä että voisimme puhua asiat, niin voisimme alkaa elämään omaa elämäämme alusta. En halua suhdetta, vaikka niin p*rusti kaipaankin häntä ja itken häntä...
Haluan vain rauhan!
Meillä oli ennenkin riitoja, tappeluja, niistä selvittiin aina puhumalla. Yleensä vain kaikki päättyi siihen että hänen luonne "horjui".
Ensin hän oli niin "paha, töykeä ja vastahakoinen" mutta kun keskustelimme asiat niin aina jonkin alan kuluttua hän oli se joka halusi minut...
Olen miettinyt sitäkin että pelkääkö hän että hänen "pahis imagonsa" horjuu taas, ja joutuu ns. tunnustamaan minut voittajaksi!
Kaverini ovat ihan lopussa jo sen takia että olen hänestä puhunut kuukausia, kuukausia...
He eivät jaksa juurikaan enää noteerata puheitani!
En tajua itse miten ihmeessä voin oikeastaan niin vieraasta ihmisestä välittää, välittää niin paljon!
Hänen itsensä ja varsinkin hänen kavereidensa mielestä olen vain epätoivoinen koska roikun vain hänessä, siitä hänen kaverinsa ovat minulle sanoneet...
Mutta onko epätoivoa rakastaa vain yhtä! Jos olisin epätoivoinen, enkö ottaisi kenet tahansa!?!?
Tiedän myös senkin ettei hän ole mikään naisten hurmuri, mm kaverini ovat haukkuneet häntä (minulle!) aina lapselliseksi ja ulkonöstä... mutta silti olen vain välittänyt. Tuntuu niin pirun pahalle katsoa kun hän on niin sinisilmäinen ja hyvä uskoinen... kun kaikki missin mittaset pikkublondit vain käyttävät hyväkseen, ostattattavat baarissa jne.... Tuntuu oikeasti niin pahalle! Kumpa hän oikeasti löytäis naisen josta välittää...
Pahaa oloani ja kiukun purkauksiani lisäsi se että välillä tuntui että hän itse käytti minua hyväkseen. Vaikka nyt tajuan, että kuinka ihana hän loppujen lopuksi oli silloin... nyt vasta sen huomaan kun hän ei enää välitä pätkääkään minusta!
En ymmärrä miksi en edes osaa tuntea vihaa hänen teoistaan vaan toivon vaan hänen parastaan...
ei kai ihme jos hän kavereineen pitää minua ihan idioottina!
Lopussa oli kysymys.
Jos säkin olet lesbo kuten Salkkareissa.Salkkareissa se tyttö kysy monta kertaa kanssa `MIKÄ MULLA ON´
Niin mulla tuli Salkkareissa heti mieleen jos se tyttö onkin lesbo.
Nyt sä kysyit samaa.Jos säkin olet lesbo.
Liian pitkä en jaksannut lukea.
Vittu te naiset olette rasittavia. Lopettakaa jo se pillittäminen
Mutta kuuleppas mies, ihan tutkittu juttu on se että mies on yleensä se joka soittaa 2-3kk suhteen päättymisen jälkeen ja itkee eroa.
Ja toisekseen en ole törmännyt mieheen ikinä joka osaisi lopettaa suhteen kunnolla! Miksi sitä ei voisi lopettaa sovussa???
Älä väitäkään että olet mies, joka ei sure!
se mies! Et sä ole sen mutsi, jonka sitä pitää hoitaa: se on "aikuinen"? mies, joka pitää huolta omista jutuistaan, eikä kaipaa mitään paapojaa. Jos ette ole valmiita tasapäiseen mies/nainen suhteeseen, niin lopeta toi vatkaaminen ja vonkaaminen.
MENE TERAPIAAN, löydä itsesi, elä itsesi kanssa ---> aikuistut (ei voi lopettaa sovussa, jollei molemmilla ole tarvetta siihen, joten luovuta ja elä elämääsi ---> miehillä ei usein ole tarvetta setviä asioita tai sitten se tulee viiveellä: turhaan tuhlaat kyyneileitäsi.)
Aika näyttää kuin käy - elä elämääsi sillä välillä - itseäsi uhraamatta.
Laihduttamalla pääsee pitkälle.
Pääsee pääsee, ken pääsee...
Olen maassa miehen takia... mutta en todellakaan voisi kuvitella alistuvani muuttamaan itseäni hänelle "sopivaksi". Mieshän luulisi että voisi pompotella minua miten sattuu!
Eniten keljuttaa ja kiehuttaa se hän kuuntelee kavereitaan. Sekin että hän olisi "jättäinyt" minut siksi etten enää häntä kiinnosta, on ok, mutta se että hän halusi minut unohtaa vain sen takia etten ole sopiva hänen kavereilleen, ottaa päähän!
...jos sanoisin ettei hänen kaverinsa saa mieltäni kiehumaan!
Pääsee, ken pääsee...
En todellakaa alkas toisen mieliks laihduttamaan tai muutenkaan muuttamaan itseäni! Tekisin just päinvastoin mitä toinen käskee!
Eikä mua sureta (ja ennen kaikkea v*tuta!) se että jos mies jättää mut siks ettei välitä, mut se todella masentaa että toinen jättää vain kavereidensa painostuksesta...