Mittani alkaa olla täysi.
Anoppini on alkanut jauhamaan, että hänen pojallaan olisi kyllä ollut muitakin ottajia, että pitikö sen sitten valita minut. Ja että ei olisi ollut vaikea löytää pojalle vaimoa.
Lisäsksi anoppi toistelee koko ajan, kuinka monta miniäehdokasta heillä on käynyt kylässä ja näyttää kuvaa yhdestä ja samasta tytöstä, jota kehuu maasta taivaaseen. Tiedän tämän tytön ja myös sen, että hän on täysin minun vastakohtani.
En ymmärrä mistä kenkä puristaa. Olemme mieheni kanssa hyvin onnellisesti naimisissa, jos ei oteta huomioon anoppini minussa aiheuttamaa turhautumista. Vierailemme nimittäin anopillani ainakin joka toinen viikonloppu.
Kun anoppi sai kuulla, että olen opiskellut matematiikkaa, hän alkoi hokemaan kuinka eräs hänen tuttavansa poika harrastaa päässälaskua ja kuinka hän varmasti löisi minut laskutaidollaan mennen tullen. Hän vertaa kaikkia tuntemiansa ihmisiä minuun, todistellakseen minulle, että olemassa on paljon kauniimpia ja lahjakkaampia ihmisiä kuin minä. Ihan kun en sitä itse voisi todeta joka päivä.
Olen tähän asti teeskennellyt, etten huomaa anopin kotkotuksia. Mutta nyt on mitta täyttynyt niin, etten ole pystynyt käymään anopilla muutamaan viikkoon. Aloin voimaan pahoin, kun mieheni kertoi, että meidän on osallistuttava anopin kanssa samoille syntymäpäiville.
Mieheni puhuu vanhemmilleen kuin vieraille ihmisille, joten hän ei ota asiaan mitään kantaa. Se on minusta outoa, sillä veljeni sanoo heti hienovaraisesti vanhemmilleni, jos havaitsee pienemmänkin ristiriidan vanhempiemme ja vaimonsa välillä. Ja silloin kukaan ei joudu ikävään tilanteeseen.
Mitä tässä voi tehdä? En halua astua mieheni ja hännen äitinsä väliin.
Anoppini on alkanut jauhamaan, että hänen pojallaan olisi kyllä ollut muitakin ottajia, että pitikö sen sitten valita minut. Ja että ei olisi ollut vaikea löytää pojalle vaimoa.
Lisäsksi anoppi toistelee koko ajan, kuinka monta miniäehdokasta heillä on käynyt kylässä ja näyttää kuvaa yhdestä ja samasta tytöstä, jota kehuu maasta taivaaseen. Tiedän tämän tytön ja myös sen, että hän on täysin minun vastakohtani.
En ymmärrä mistä kenkä puristaa. Olemme mieheni kanssa hyvin onnellisesti naimisissa, jos ei oteta huomioon anoppini minussa aiheuttamaa turhautumista. Vierailemme nimittäin anopillani ainakin joka toinen viikonloppu.
Kun anoppi sai kuulla, että olen opiskellut matematiikkaa, hän alkoi hokemaan kuinka eräs hänen tuttavansa poika harrastaa päässälaskua ja kuinka hän varmasti löisi minut laskutaidollaan mennen tullen. Hän vertaa kaikkia tuntemiansa ihmisiä minuun, todistellakseen minulle, että olemassa on paljon kauniimpia ja lahjakkaampia ihmisiä kuin minä. Ihan kun en sitä itse voisi todeta joka päivä.
Olen tähän asti teeskennellyt, etten huomaa anopin kotkotuksia. Mutta nyt on mitta täyttynyt niin, etten ole pystynyt käymään anopilla muutamaan viikkoon. Aloin voimaan pahoin, kun mieheni kertoi, että meidän on osallistuttava anopin kanssa samoille syntymäpäiville.
Mieheni puhuu vanhemmilleen kuin vieraille ihmisille, joten hän ei ota asiaan mitään kantaa. Se on minusta outoa, sillä veljeni sanoo heti hienovaraisesti vanhemmilleni, jos havaitsee pienemmänkin ristiriidan vanhempiemme ja vaimonsa välillä. Ja silloin kukaan ei joudu ikävään tilanteeseen.
Mitä tässä voi tehdä? En halua astua mieheni ja hännen äitinsä väliin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ohhoh! Onko meitä tuollaisiakin anoppeja?
Et vaikuta sellaiselta, että tunkisit anopin ja miehesi väliin. Anna heidän pitää suhteensa sellaisena kuin se on.
Yritä pysytellä anoppisi kanssa mahdollisimman neutraalina, se on loppujen lopuksi sinun voitoksesi. Mitään haloota ei kannata nostaa. Anoppisi on yksinkertaisesti tyhmä... ainakin tässä asiassa, mikä koskee sinua.
Tapaa mahdollisimman harvoin ja laita toisesta korvasta ulos anopin "viisaudet".
Yritä löytää vierailujen ajaksi itsellesi "pokerinaama".
Pidä suhde anoppiisi kohteliaan etäisenä, äläkä anna hänen tuntea sinua liian hyvin. Siitä hän saisi vain lisää vettä myllyynsä. Tuntuu siltä, että hän on löytänyt heikon kohtasi: olet arka hänen arvostelulleen. Hän kiusaa sinua tietoisesti ja nauttii sisimmässään nöyryyttämisestäsi.
Älä missään nimessä kerjää hyväksyntää. Ole vain oma itsesi. Jos anoppisi ei hyväksy, olkoon hyväksymättä. Se on hänen vahinkonsa.
Älä mielistele, älä näytä riippuvaisuutta hänen mielipiteistään ainakaan hänelle itselleen.
Pidä itselläsi joku sellainen ulkopuolinen ystävätär, jolle voit purkaa nämä pahanolon tunteesi.
Muista, ei me kaikki anopit olla samanlaisia! Meitä on kivojakin...
Kiitos neuvoistasi. Tiedän, että on paljon todella ihaniakin anoppeja. Edellisen poikaystäväni äiti oli enemmän ystävä kuin anoppi ja siksi tuntuukin kurjalta, kun anoppini ei anna ystävyydellemme mahdollisuutta. Pidän hänestä sellaisena, kun hän on muita ihmisiä kohtaan.
Onneksi anoppini suvussa naiset ovat hyvin pitkäikäisiä, joten hänellä on vielä aikaa huomata, että fiksukin miniä voi olla kiva. :)
Luin kirjoituksen ,anoppi sotajalalla, sekä vastauksia siihen. Kiitos kirjoituksesta -ohhohh-nimittäin minun anoppini tietää minun heikot kohtani ja käyttää niitä sumeilematta loukkauksina kun olemme seurueessa jossa on mieheni sukulaisia ja kun on minun tuttaviani tai sukulaisia niin hän on todella mielinkielin, olin alussa liian avoin hänelle kun en silloin ymmärtänyt miten asiat ovat. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 13 vuotta ja naimisissa 10 vuotta ja meillä on kaksi lasta.Hänellä on usein tapana "hiplata" ja silitelllä poikaansa ikäänkuin ohimennen, puhua yhteisestä kodistamme kuin se olisi yksin hänen poikansa ja kun hän on meillä esim. lapsia hoitamassa niin siirtelee tavaroita paikasta toiseen, asettelee verhot ja huonekalut haluamaansa järjestykseen ja tutkii kaikki paikat ja paperit, kaikki on aina piilotettava. Kun appi on meillä yksin niin pian tulee kännykkään soitto ja käsky käy kotiin. Tässä on vain pintaraapaisu, en ymmärrä mistä tässä on kysymys, mieheni on 40 vuotias ja tietää tilanteen mutta jos jotain anopille sanoo vastaan niin tuloksena on pistävää tuijotusta tai itkemistä. Asumme samalla paikkakunnalla ja jos tämän olisin tiennyt niin kuunaan päivänä nykyiselle asuinpaikkakunnalle emme olisi asettuneet. Pitäisi olla neutraali mutta aina ei pysty liian usein mieheni kanssa tästä riidellään ja se vie aikapaljon voimia.
Juuri näin on meilläkin. Vieraiden aikana ollaan ylimpiä ystävyksiä ja niin ylpeitä miniästä. Mutta heti kun viimeinen vieras on saanut vedettyä oven takanaan kiinni, niin sama piikittely jatkuu.
Anoppini työskentelee lauantaisin seurakunnassa vapaaehtoisena ja esittää ulospäin laupiasta samarialaista. Todellisuudessa hän kuitenkin käyttäytyy juuri päin vastoin.
Mieheni sanoi, ettei kukaan ole koskaan sanonut vastaan hänen äidilleen ja koska hän ei ole ollut normaalissa työssä, hän ei myöskään ole ikinä saanut minkäänlaista palautetta tekemisistään.
Kaduttaa, että alussa yritin olla avoin ja antaa hänen tutustua minuun. Ei todellakaan olisi pitänyt.
Välillä huomaan anopin oikein tuskastuvan, kun mikään hänen sutjautuksistaan ei näytä tehoavan minuun. Vaikka haluaisinkin huutaa suoraa huutoa, en näytä sitä anopille. Niinpä anoppi saattaa toistaa samaa pikittelylausettaan aivan kun en olisi kuullut sitä.
Jos alkaisin itkemään, niin anopin olo varmaan helpottuisi.
Tuo on juuri yksi pahinta laatua olevaa kiusaamista: hymy naamalla lauotaan "totuuksia", ja kun toinen hermostuu ihmetellään vaan, miten se niin pienistä...
Itse olen ollut ihan liian kiltti suurimman osan elämääni. On tietysti hyvä, ettei kaikkeen takerru, ja antaa toisen olla typerä tulematta itse typeräksi. Mutta ihan kaikkea ei pidä niellä. Viha kääntyy itseä vastaan, ja alkaa satuttaa ihan väärää kohdetta. Miksi sinun pitäisi kärsiä siksi, että anoppisi on idiootti!? Kuka puolustaa sinua, jos itse et puolusta? Sinä olet arvokas, hyvä ihminen, eikä anopillasi ole oikeutta aiheuttaa sinulle (henkistä) pahoinvointia.
Entisten tyttöystävien kuvien esittelemiseen voi sanoa vaikka, että "niin, ihan kiva tyttö varmaan, mutta poikasi on jo naimisissa" tai "ihminen hänkin varmaan on, jos ***miehen nimi*** olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin, inhoaisit varmaan häntä nyt" tai "hmm...eikö sinulla ole tullut mieleen, että on aika mautonta esitellä vanhojen tyttöystävien/muiden naisten kuvia miehesi vaimolle?".
Ehkä voisit siirtyä ahdistustekniikkaan, ja alkaa kyselyikäiseksi: "Miksi haluat näyttää tämän kuvan minulle?", "Milloin mieheni on tämän tytön kanssa ollut?", "Miksi on vielä tärkeää puhua hänestä?" Aina vaan kun kysyy "Miksi", loppuu vastaajalta vastaukset jossain vaiheessa.
Voi helpottaa sekin ajatus, että anoppi on selvästi kateellinen. Hän ajattelee, että olet niin erinomainen, että hänen pitää pröystäillä tutuilla ja tuntemattomilla.
Joo uskomattomia noi anopit..
Tulin poikaystäväni äidin kanssa toimeen kolme vuotta kunnes lähdin yli puolen vuoden matkalle. Sieltä palattuani kuulin poikaystävältäni kuinka anoppi on kääntynyt minua vastaan, sillä kuulemma en välitä enää heistä ja sillä perusteella hekään eivät minusta. Tämä tuntui kohtuuttomalta ja päätin ottaa asian puheeksi. Se olikin huono homma sillä heidän perheessään ei puhuta ja kysymykseni ja keskusteluhaluni otettiin hyökkäysenä. Tämän seurauksena anoppi avautui kaikista vioistani ja kolmen vuoden aikana tekemisistäni "virheistä" (muummuassa minun kireä äänensävyni eräässä tilanteessa, jonka hän oli tulkinnut kohdistuvan häneen jollain ihmeen tavalla).
Itsestäni olin keskustelun jälkeen ylpeä, sillä osasin pitää suuni kiinni. Keskustelu käytiin ravintolassa ja anopin yhteenveto olikin, että olen hirveä kun yleensäkin haluisin keskustella ja koska pilasin hänen ruokahalunsa.
No oli keskustelusta hyötyäkin sillä sain poikaystäväni nousemaan ekaa kertaa äitiään vastaan. Hän kävi myöhemmin meinaa keskusteluja joissa puolusti minua! Vastaukseksi hän sai, että on muuttunut myös hirveäksi...
Tätä episodia seurasi monen kuukauden paussi yhteydenpidoissa. Kun seuraavan kerran nähtiin, asiasta ei puhuttu sanaakaan, vaan kaikki oli "hyvin" taas.
Jotenkin olen koittanut tätä tapaa noudattaa ettei puhuta, mutta välillä letkautuksia kuullessani raivoni sisällä kasvaa.. minun perheessäni kun on aina kaikesta juteltu avoimesti.
Pikku hiljaa pystyn käymään kylässä vähemmän ja vähemmän. Tästä kerran anoppi ärtyneenä mainitsi pojalleen, jolloin poikaystäväni kertoi miksi asia on näin ja tähän vastaus oli, että olen herkkänahkainen. Voihan se niin ollakin ja varmasti välillämme vallitsee kulttuuri- ja sukupolviero. Mutta on sietämätöntä vierailla ihmisten luona joille tekisi mieli puhua, mutta ei voi ja kiltisti pitää olla...
Ystäviltäni neuvoiksi olen saanut vain kestää. Mutta mielestäni samoin kuin sinäkin voisit alkaa vältellä näkemisiä. Jos sitä ihmetellään, voi mies todella kertoa totuuden. Tällä tapaan voi teeskentelyt pikku hiljaa loppua ja voidaan jopa aidosti olla samassa tilassa (ehkä joskus) tietäen ettei tarvitsekaan niin kauheasti jutella ja tykätä. Ehkäpä ne anopitkin siitä oppivat ja hellittävät ja voivat jopa tulla asiassa vastaan. Eihän toinen voi loputtomiin kukkoilla, tai kohta ei ole kohdetta kukkoilulle=) Tuskin ne yksinkään haluavat jäädä.
Oma tulkintani on että käytös on anopin epävarmuutta, kenties aseman menetys poikansa elämässä ja katkeruus omaan elämään. Eihän kenenkään elämäänsä tyytyväisen tarvitse etsiä ympäristöstä negatiivisia piirteitä tai pahanolon lähteitä. Eikös se ensimmäinen ja helpoin puolustusmekanismi ole se kieltäminen? On helpompi elää kun siirtää "fyysisesti" ongelmat toiseen. Tähän vielä sanottakoon, että anopillani oli sama tilanne edellisen tyttöystävän kanssa ja nämä syy-seuraukset tajuttuani pystyn ehkä sietämään tilannetta.
Tsemppiä vielä sinullekin!
p.s. Vihan hallinnasta on netissäkin hyvää materiaalia, joka on auttanut=)
ei auta kuin sanoa anopille takaisin, muutenhan se jatkaa loputtomiin. Kuitti takas, olsiko se edellinen tyttöystävä sitten ollut minua parempi vaihtoehto? Suora kysymys piiluvittuiluun, silloin jos se sitä jatkaa on vittuilu kaikkien huomattavissa, eikä enää pelkästää sinun ongelmasi..