En antaisi anteeksi. Jos se voi tapahtua kerran, se voi tapahtua useamminkin. Eikä tuollaiseen ihmiseen yksinkertaisesti voi luottaa, ja suhteessa luottamus on niin tärkeää. Kun ihmiseen ei voi luottaa, suhde kaatuu.
antaisitko pettämisen anteeksi?
minä
112581
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Luulenpa, että suurin osa suomalaisista ajattelee kuten sinä. Tosiasia kuitenkin on, että aika moni yrittää ainakin jonkin aikaa sen jälkeen, kun toisen pettäminen on paljastunut. Paljon riippuu siitäkin, missä vaiheessa suhde on pettämisen paljastuttua: seurustellaanko, asutaanko yhdessä, onko lapset vielä pieniä jne. Toisaalta paljon riippuu myös pettämisestä: oliko kyse yhden illan jutusta vai suhteesta jne.
Kannatettava ajatus on pohtia pettämisen mahdollisuutta etukäteen, mutta noin mustavalkoinen asetelma ei toimi kuin lyhyen aikaa kestäneessä lapsettomassa suhteessa, jossa ei ole yhteistä historiaa, joka painaisi vaakakupissa enemmän kuin pettäminen.
Sinä sen sanoit. Pettämistä ei edes tarvitse harkita antaa anteeksi, ellei se paljastu. Ihan pohtimisen arvoinen aihe etenkin noille mustavalkoisesti ajatteleville ihmisille. Eli nythän tuo menee "tiedän enkä anna anteeksi - ero" "en tiedä - jatketaan onnellisina yhdessä". Ero tulee siis tietämisestä eikä pettämisestä :). Eikös se ole hieman epäreilua, kun paljon peräänkuulutetusta rehellisyydestä sakotetaan?
Salasuhteissa elävät ihmiset uskovat sinnikkäästi, että heidän salaisuutensa ei ikinä paljastu. Aika moni pettäminen paljastuu ennemmin tai myöhemmin. Ainakin, jos kyseessä on ollut suhde, jossa tiedetään toisesta nimi jne. Yhden illan jutut voivat jäädä ikuisiksi salaisuuksiksi. Pettämisen tietää minimissäänkin kaksi ihmistä ja vaikka kuinka tänään tuntuu siltä, ettei toinen salasuhteen osapuolista ikinä pettäisi toista osapuolta paljastamalla totuutta, tilanteet voivat muuttua. Tiedän tapauksen, jossa toinen nainen on paljasti jutun vaimolle, kun mies jätti salarakkaansa. Niin ei tietenkään ikinä pitänyt käydä. Työkaverit käräyttävät kännipäissään työpaikkarakkaita, koska tilanteen seuraaminen ja tavallaan hiljaisesti hyväksyminen käy hermolle.
Siinä mielessä kyllä itse kertominen auttaa joissain tapauksissa asiaa, että oma tunnustus on parempi kuin kiertotietä kuultu totuus. Itse esimerkiksi olisin antanut omalle miehelleni anteeksi, jos hän olisi pettämisen itse tunnustanut (tunnusti tietysti lopulta) ja toisaalta pitänyt jutun omana tietonaan salasuhteen kestäessä eikä alkanut oman tunnon tuskissaan uskoutua ystävilleen.
Eli onko vaihtoehto "en tiedä - jatketaan onnellisina yhdessä" realistinen?
No, minä olen antanut anteeksi kerran ja minulle on annettu anteeksi kerran. Tosin vasta kuukauden eron jälkeen. Kyllä se uusi alkukin on mahdollinen jos se tosiaan on uusi alku. Suhteessa oli niin moni asia pielessä ja niitä ei olisi voinut selvittää ilman pientä välimatkaa. Luottamus on täysin palautunut, toista kertaa en kyllä antaisi anteeksi.
Kyllä kai jokainen nuori ajattelee, ettei antaisi uskottomuutta anteeksi. Kun toisen uskottomuus on sitten tosiasia, aika moni haluaa vielä kuitenkin yrittää, koska rakkaus ei yhdestä uskottomuudesta kuole, vaikka kuinka yrittäisi. Toisen uskottomuuden jälkeen käy kuitenkin usein niin, että rakkaus vähenee. Jos puolison uskottomuuden joutuu/suostuu kokemaan monta kertaa, niin loppujen lopuksi puolisoaan ei enää rakasta ja uskottomuus on aivan saman tekevää.
Pahimmillaan käy niin, että ensin menee usko mieheen, sitten kaikkiin miehiin ja lopulta rakkauteen. Kun tämä kaikki on mennyt on sama kenen kanssa elää, kun ketään ei kuitenkaan kannata rakastaa.
"Pahimmillaan käy niin, että ensin menee usko mieheen, sitten kaikkiin miehiin ja lopulta rakkauteen. Kun tämä kaikki on mennyt on sama kenen kanssa elää, kun ketään ei kuitenkaan kannata rakastaa."
Toi on niin totta, aivan kuin olisit kirjottanut musta! Mulla oli elämäni mies, mutta ei oo enää. Sen jälkeen on ollut vaan pettymyksiä. Nykyään se on aivan sama (naamarajalla :) ) kenenkä kans sieltä baarista kotia valomerkin jälkeen lähtee. Aivan sama, mikään kun ei tunnu miltään...
Tänä päivänä on varmasti yleistynyt tunne, et mikään ei tunnu enää miltään! Kun on tarpeeksi monta suhdetta takana ja jokainen on ollut jotenkin vajavainen eli päättynyt mikä mistäkin syystä, on hyvin vaikea enää luottaa mihinkään suhteeseen varmuudella. Pelkään etten ikinä tule enää tule tuntemaan niitä ensirakkaudessani olleita tunteita, kuten täydellistä omistautumista toiselle, syvää -lähes hullua luottamusta, uskomattomia unelmia yhteisestä tulevaisuudesta jossa pienetkin yksityiskohdat on hiottu mielikuvissa. Suhteista on tullut kierrätyskamaa, ihmiset pyörii niissä kuin tuotteina joita jotenkin käytän ja jäävät sitten joko jollakin ystävyyden tasolla elämääni vuosiksi, tai lähtevät pois niin, etten heistä sen koommin kuule. Toivotankin kaikille onnea, että vielä löytyisi se yksi ja ainoa! Onnea tarvitsee jokainen, kun mihinkään ei voi täysin luottaa :(
"Pahimmillaan käy niin, että ensin menee usko mieheen, sitten kaikkiin miehiin ja lopulta rakkauteen. Kun tämä kaikki on mennyt on sama kenen kanssa elää, kun ketään ei kuitenkaan kannata rakastaa."
Myöskin samaa mieltä. Ei mulla niin montaa miestä ole ollut, ja olen tosiaan seurustellut heidän kanssaan. Koko ikäni olen etsinyt sitä parisuhdetta - ja sitä en ole löytänyt/saavuttanut (kuin muutamaksi vuodeksi kerrallaan). Miehet on aika paskoja, lopppujen lopuksi. Mulle jää vain tunne, että olen ainut joka panostaa ja yrittää - toiselle "riittää" kun saa pimppiä (ja ei naisen nautinnosta väliä..... eihän ne edes saa tutkimusten mukaan orkkua...), siivottu koti ja niin edelleen. Olen todella petttynyt miehiin. Päätikin siis ottaa vain seksiä - eihän niiltä muuta ole tähänkään asti todellisuudessa ollut tarjolla. Sama onko nyt sitten varattu vai vapaa - ja asumaan yhteen en muuta; en jaksa ruveta huoltamaan aikuista ihmistä (taas). Otetaan sitten vain sitä seksiä - sitähän tämä elämä näyttää olevan. :-(((
..tänä päivänä hyvin raadollista. Tuntuu kuin pettäminenkin olisi yleisesti hyväksyttävää. Lehdet kirjoittelevat pariskunnista, joiden rakkaus kestää toisen tai molempien syrjähypyt...onko sellainen suhde oikeasti ylläpitämisen arvoinen?
Nykyään on paljon yhden hengen talouksia, ihmiset lokeroituvat, rakentavat ympärilleen suojamuurin ja suojelevat itseään, omia tunteitaan olemalla yksin.
Mun ex petti ja jäi kiinni, ei onneksi aivan rysän päältä, mutta kuitenkin. Me oltiin suunniteltu yhteistä tulevaisuutta, mitä tehdään kesällä, mitä tehdään kun valmistutaan, muutetaanko ulkomaille hetkeksi jne. Kihloihinkin piti mennä ennen joulua.. kunnes sitten marraskuisena sunnuntaina mies palaa kotiin kaulassa jälki, vannoo rakkauttaan ja hokee miten se oli täysin vahinko, humalan aiheuttama moka. Miten teki elämänsä pahimman virheen. Sitäpä juuri se oli!
Aloin voida pahoin sillä samalla hetkellä, tärisin ja itkin. En voinut päästää häntä lähelleni, kun hän lähestyi, löin. Kaikki rakkaus mitä häntä kohtaan tunsin, ja tunnen edelleen, katosi sillä hetkellä täysin, tunsin vain valtavaa halveksuntaa ja inhoa tuota miestä kohtaan. Olen impulsiivinen ihminen, mutta sitä reaktiota minkä se mies minulle silloin aiheutti, en kadu koskaan. Löin muutaman kerran ja sen jälkeen keräsin kaikki hänelle kuuluvat tavarat eteisen lattialle ja käskin pakata, annoin rahat, jotka hän oli sijoittanut yhteisiin kalusteisiin ja käskin poistua elämästäni. Kirjaimellisesti ostin hänet ulos kodistamme.
Luottamuksen voi menettää helposti, mutta sen takaisin saaminen on mahdotonta!
Nyt erosta on 10kk, hänellä on useampia lyhyitä suhteita takana, minulla yksi. Kumpikin kaipaa toista, eikä kumpikaan ole onnellinen, mutta suhdetta emme pystyisi enää rakentamaan. Suhteen perusta, luottamus, murskautui niin pieniin osiin, ettei niistä enää saisi rakennettua vahvaa jalustaa..
Kun mikään ei tunnu miltään... tuttu tunne. Olen välillä tavannut exääni, kahvilla tai baarissa sattumalta kohdattu. Joka kertaa hän sanoo katuvansa, mutta kumpikin ymmärrämme mitkä seuraukset hänen teollaan oli. Hän on tuuliajolla, ja vahingoittaa itseään lisää satunnaisilla pikkutyttö-suhteillaan, joita myös pettää, koska millään ei ole mitään väliä. Olen surullisena seurannut ennen niin iloisen ja ihanan ihmisen alamäkeä. Itse olen ripustautunut toivoon, ei minustakaan mikään tunnu miltään, kukaan ei oikeastaan kiinnosta, seksi ja hetken lähellä olo riittää, sitten jo toivoo toisen häviävän ovesta...mutta minulla on toivo paremmasta huomisesta, joskus vielä tulee se päivä kun rakastun, tunnen palavaa halua ja hellyyttä, tahtoa välittää toisesta ja uskallusta heittäytyä tunteeseen mukaan. Joskus....
olen pettänyt,eikä se jäänyt yhteen kertaan...se oli aika suhteemme alussa kun en vielä ollut kunnolla valmis sitoutumaan.Poikaystäväni antoi anteeksi kaikki kerrat,mutta nykyään kärsimme vieläkin luottamuksen puuttesta.Rakastan häntä paljon,ja pian menemme kihloihin ja poikaystäväni pystyy nykyään luottamaan minuun jotenkin,vaikkakin usein epäilee.Mutta enää en vaarantaisi meidän suhdettamme pettämällä,enkä aio enää pettää!!Eli siis sanonta:kerran pettää,aina pettää EI OLE TOTTA!
jo sen tuoman julkisen nolauksen takia vois
lopettaa suhteen.