Takana 10 vuotta yhdessä, josta 6 naimisissa. Ollaan pari vuotta oltu kriisissä, nyt omissa osoitteissa toukokuusta lähtien, eron harkinta-aika käynnissä. Molemmat kolmikymppisiä, koulutettuja ja ok-tuloisia, ei lapsia.
Eron syynä vieraantuminen, jonka myötä molemmilla ulkopuoliset ihastukset. Miehellä ei tietääkseni mennyt kovin vakavaksi, minä silloisen masennukseni keskellä rakastuin työtoveriini todella, mutta kun sen tunnustin, rakkauttaan vannonut ihastukseni ilmoitti ettei halua mitään vakavaa. Oli vakuutellut minulle kaikkea muuta ja painostanut eroamaan. Sain todella pahasti näpeilleni ja sydämeni särkyi entisen lisäksi. Tunnustin suhteen miehelleni, annoimme molemmat toisillemme anteeksi, mutta väsyneinä päätimme erota. Tuntui, että oli liikaa taakkaa että jaksaisimme enää yrittää.
Näinä erossa elettyinä kuukausina olemme nähneet tai soitelleet monta kertaa viikossa. Teemme asioita yhdessä, välillä yövymmekin toistemme luona (ei seksiä). Hän on edelleen paras ystäväni ja luotettuni. Meillä on samat arvot, huumorintaju jne.
KOhta pitäisi tehdä päätöksiä. Tuntuu, että kaikki kehottavat eroamaan, ja itsekin olen sen realiteettina ottanut. Silti viime aikoina olen alkanut miettiä yhteen palaamista. TUntuu, että ehkä sittenkin haluaisin elää elämäni tämän ihmisen kanssa, joka ymmärtää minua parhaiten maailmassa. Tiedän, että hänkin miettii väliin yhteen paluuta, mutta toisaalta hän tuntuu ihastuneen uuteen vapauteensa niin, että pelkään ettei hän halua siitä luopua. Tosin nyt hän huomioi minua enemmän kuin viimeiseen kahteen vuoteen jotka asuimme yhdessä.
Ihastukseni kanssa yritin jäädä kavereiksi, mutta mies oli todella inhottava ja kylmä minua kohtaan. Olen ilmoittanut, että en jaksa yrittää pitää välejä yllä jos häntä ei kerran kiinnosta.
Olisin jotenkin halunnut, että kaikesta olisi jäänyt jäljelle edes kaveruus, mutta ehkä se ei ole mahdollista. Meillä ei sittenkään ole mitään yhteistä.
Olen hukassa. Olen tajunnut, että minulla on aviomiestäni kohtaan edelleen tunteita, mutta en uskalla luottaa niihin. En uskalla uskoa yhteiseeen tulevaisuuteen vaikka haluaisin, sillä tuntuu, että onko uudelleen yrittäminen mahdollista kaiken tapahtuneen jälkeen? Olen antanut hänelle kaiken anteeksi, mutta en pysty antamaan itselleni anteeksi. Pelkään, että entäs jos kaikki menee hetken hyvin, ja sitten romahtaa taas siihen, että olemme pian taas samassa tilanteessa. Että taas taannumme kämppäkavereiksi ja vieraannumme toisistamme niin, että alamme etsiä tunteita muualta.
Yhdessä ei ollut hyvä, mutta ei ole erilläänkään. Syytän itseäni haihattelusta ja turvallisen vaihtoehdon perään juoksemisesta, vaikka tiedän, että se helppo ratkaisu olisi erota. Uudelleen yrittäminen varmasti olisi se vaikeampi tie, sillä se vaatisi työtä ja luottamuksen rakentamista uudelleen. Väliin silti tuntuu, että olisin valmis siihen, ammattiauttajan avulla. Tuntuu, että ystävät kehottavat vain eroamaan, kun olen kuulemma niin nuorikin (31) vielä eikä lapsiakaan ole.
Haikailenko vain turhaa tai onko tämä vain joku eroprosessiin liityvä vaihe? Onko mahdollista onnistua tällaisen taustan jälkeen ja kannattaako edes yrittää? Tiedän, että pärjäisin omillani, mutta kun ehkä en haluakaan sitä. Toisaalta kyseenalaistan, että onko kaiken takana vain yksinäisyyden pelko?
Onko ketään samassa tilanteessa olevaa tai tällaisen läpi elänyttä?
Eron syynä vieraantuminen, jonka myötä molemmilla ulkopuoliset ihastukset. Miehellä ei tietääkseni mennyt kovin vakavaksi, minä silloisen masennukseni keskellä rakastuin työtoveriini todella, mutta kun sen tunnustin, rakkauttaan vannonut ihastukseni ilmoitti ettei halua mitään vakavaa. Oli vakuutellut minulle kaikkea muuta ja painostanut eroamaan. Sain todella pahasti näpeilleni ja sydämeni särkyi entisen lisäksi. Tunnustin suhteen miehelleni, annoimme molemmat toisillemme anteeksi, mutta väsyneinä päätimme erota. Tuntui, että oli liikaa taakkaa että jaksaisimme enää yrittää.
Näinä erossa elettyinä kuukausina olemme nähneet tai soitelleet monta kertaa viikossa. Teemme asioita yhdessä, välillä yövymmekin toistemme luona (ei seksiä). Hän on edelleen paras ystäväni ja luotettuni. Meillä on samat arvot, huumorintaju jne.
KOhta pitäisi tehdä päätöksiä. Tuntuu, että kaikki kehottavat eroamaan, ja itsekin olen sen realiteettina ottanut. Silti viime aikoina olen alkanut miettiä yhteen palaamista. TUntuu, että ehkä sittenkin haluaisin elää elämäni tämän ihmisen kanssa, joka ymmärtää minua parhaiten maailmassa. Tiedän, että hänkin miettii väliin yhteen paluuta, mutta toisaalta hän tuntuu ihastuneen uuteen vapauteensa niin, että pelkään ettei hän halua siitä luopua. Tosin nyt hän huomioi minua enemmän kuin viimeiseen kahteen vuoteen jotka asuimme yhdessä.
Ihastukseni kanssa yritin jäädä kavereiksi, mutta mies oli todella inhottava ja kylmä minua kohtaan. Olen ilmoittanut, että en jaksa yrittää pitää välejä yllä jos häntä ei kerran kiinnosta.
Olisin jotenkin halunnut, että kaikesta olisi jäänyt jäljelle edes kaveruus, mutta ehkä se ei ole mahdollista. Meillä ei sittenkään ole mitään yhteistä.
Olen hukassa. Olen tajunnut, että minulla on aviomiestäni kohtaan edelleen tunteita, mutta en uskalla luottaa niihin. En uskalla uskoa yhteiseeen tulevaisuuteen vaikka haluaisin, sillä tuntuu, että onko uudelleen yrittäminen mahdollista kaiken tapahtuneen jälkeen? Olen antanut hänelle kaiken anteeksi, mutta en pysty antamaan itselleni anteeksi. Pelkään, että entäs jos kaikki menee hetken hyvin, ja sitten romahtaa taas siihen, että olemme pian taas samassa tilanteessa. Että taas taannumme kämppäkavereiksi ja vieraannumme toisistamme niin, että alamme etsiä tunteita muualta.
Yhdessä ei ollut hyvä, mutta ei ole erilläänkään. Syytän itseäni haihattelusta ja turvallisen vaihtoehdon perään juoksemisesta, vaikka tiedän, että se helppo ratkaisu olisi erota. Uudelleen yrittäminen varmasti olisi se vaikeampi tie, sillä se vaatisi työtä ja luottamuksen rakentamista uudelleen. Väliin silti tuntuu, että olisin valmis siihen, ammattiauttajan avulla. Tuntuu, että ystävät kehottavat vain eroamaan, kun olen kuulemma niin nuorikin (31) vielä eikä lapsiakaan ole.
Haikailenko vain turhaa tai onko tämä vain joku eroprosessiin liityvä vaihe? Onko mahdollista onnistua tällaisen taustan jälkeen ja kannattaako edes yrittää? Tiedän, että pärjäisin omillani, mutta kun ehkä en haluakaan sitä. Toisaalta kyseenalaistan, että onko kaiken takana vain yksinäisyyden pelko?
Onko ketään samassa tilanteessa olevaa tai tällaisen läpi elänyttä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulle tulee käsitys että kun tästä uudesta suhteesta ei tullutkaan mitään, yrität turvautua vanhaan ettet jäisi yksin.
En missään nimessa suosittele sinua palaamaan vanhaan, sillä edessähän on todennäköisimmin se sama tilanne, jonka vuoksi ajauduitte nykytilanteeseen. Sen jälkeen olet vaan jo menettänyt monta vuotta elämästäsi!
Vaikka nyt tuntuu vaikealta, yritä keskittyä siihen, että oppisit nauttimaan elämästäsi ihan omana itsenäsi, ilman ketään toista. Alku on hankalaa, mutta kun totut itsenäiseen elämään, huomaat, että kunnollista parisuhdetta ei voi saada, ennenkuin on oppinut arvostamaan myös itsenäisyyttään. Mielestäni ei ainakaan tuollaisessa kuohuntavaiheessa kannata palata yhteen vain yksinjäämisen pelon vuoksi, ehkä jos tunne säilyy vielä kuukausienkin päästä ja on molemminpuolista, silloin ehkä kannattaa yrittää.
Itse elän tilanteessa, että yritän päästä irti 15 vuotta kestäneestä suhteesta, jossa olen ollut teini-iästä lähtien. Toinen osapuoli ei suostu uskomaan, että minulla ei ole tunteita häntä kohtaan, kuin ehkä kaverillisia, mutta ei kai se ole syy elää loppuelämää yhdessä! Meillä on vielä lapsiakin, joten tilanne on kaikkea muuta kuin helppo, koska en voi vain ottaa ja lähteä, enkä halua riidelläkään koko aikaa. Pelkään vain itse, että luovutan jossain vaiheessa ja jään tähän nykyiseen ja huomaan elämäni kadonneen jossain vaiheessa.
Kohdallani ei ole kyse mistään suhteen arkipäiväistymisestä, vaan siitä, että mikään ei suju, elämältä haluamme täysin eri asioita enkä ole rakastanut häntä vuosikausiin, joinakin aikoina vaan ei ole jaksanut siitä niin paljon välittää.
Tsemppiä sinulle ja yritä keskittyä hetkeksi saamaan oma elämäsi kuntoon! Vasta sitten on aika etsiä ja löytää rakkaus!
Loppullinen ero kannattaa ottaa vasta kun on ihan varma asiasta. Minusta kuulostaa että olet nyt vielä siinä miettimisvaiheessa ja lopputulos siitä voi olla vielä suuntaan tai toiseen. Se "vahva tunne" ja varmuus siitä minkä valinnan haluaa tehdä, tulee kyllä. Olet vielä nuori kuten ystäväsikin kertoivat, mutta ei eroaminen ole aina se paras vaihtoehto vaikkei lapsia olisikaan.
On normaalia että avioliitossa / pitkässä suhteessa tulee vaihe tai vaiheita joissa toinen tai molemmat ovat laittamassa kannat yhteen ja lähtemässä suhteesta. En halua kuulostaa "vanhalta tädiltä" kun sanon, että ne ovat juuri niitä vastamäkiä, joissa se tahto punnitaan. Niissä ei enää rakkaus ja rakastaminen yksin riitä. Olette juuri sellaisessa vastamäessä.
Voisi olla hyvä keskustella jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei oikeastaan tunne teitä kumpaakaan, ja siten olisi suht puolueeton. Saisit selvitettyä omia tunteitasi. Ystävät helposti tukevat ja neuvovat sen mukaan minkä kokevat olevan sinulle parasta -satuttavan vähiten. Mutta toisinaan juuri se rakastamisen vaikeus ja vastoinkäymistä päin meneminen satuttaa eniten ja on silti pitkällä aikavälillä ajateltuna parasta - vaikka juuri sillä hetkellä näyttää liian kipeältä.
Toivottavasti tästä on jotain apua, ja jaksamista sinulle!!
Jokaisen meistä täytyy itse loppujen lopuksi tehdä ne elämän suuret päätökset itse.Enpä sinuna kuuntelisi muita, koska vain sinä tiedät mitä haluat ja tässä vaiheessa et ehkä tiedä, niin sitten kun tiedät, varmaan haluat itse olla päätöksentekijä. Ehdottaisin seuraavanlaista: Ottakaa aikalisä. Sopikaa että ette pidä yhteyttä esim. pariin kuukauteen, vaan rauhoitatte tilanteen ja yrität oikeasti tulla omillaan toimeen. Viisaus on minusta siinä, että kun pystyt olemaan yksin, ja pärjäät niin on helpompi olla onnellinen sen toisenkin kanssa. Helpointa on sopia, että kumpikaan ei tuona aikana aktiivisesti etsi uutta. Siinä on riskinsä, kuten muussakin elämässä. Minun tapauksessa mies löysi tauolla uuden, mutta toisaalta enpä olisi hänen kanssa voinut olla onnellinen, jos kerran noin helposti lopetti monen vuoden liiton. Jaksamista ja viisautta ratkaisun tekemiseen. Ja todella ei ne ihmiset tajua, että vaikka ei ole lapsia, niin ero ei ole koskaan helppo. Nyt vaan on helpompi aloittaa alusta!Mitäs jos olette samassa tilanteessa parin vuoden päästä ja kuvioissa on lapsi....?
...ihmiset eroavat nykyään liian helposti. Hyvä että tunnut harkitsevan asioita tarkaan. Oletko keskustellut aviomiehesi kanssa mietteistäsi? Se olisi hyvä juttu.
Sinun tulisi mielestäni miettiä sitä, mitä elämältäsi haluat. Ja miten voit antaa anteeksi itsellesi. Sen vaikeuden muistan hyvin... Itse tein avioliitossani pahoja virheitä, joiden takia koin, etten voisi enää koskaan olla onnellinen puhtaalla omatunnolla mieheni kanssa, vaikka mies antoikin anteesi.
Meille tuli ero. En sitä kadu, mutta syy ei ole huonossa omatunnossa. Olen oppinut antamaan anteeksi itselleni. Lisäksi olen oppinut, mitä elämältä realistisesti kaipaan. Yhteinen huumorintaju ei riitä tekemään onnelliseksi...
Löysin uusen upean miehen rinnalleni myöhemmin. Tämäkään suhde ei ole kasvanut vahvaksi ilman kuoppia. Suhteemme alkuaikana nykyiseni petti minua. Ajattelin mielessäni, että paha sai palkkansa... Kun ajan myötä annoin hänelle anteeksi, huomasin että olin antanut anteeksi itsellenikin virheeni aiemmasta suhteestani. Helpotus! Löysin tasapainon kovalla työllä. Työtä on tehnyt nykyisenikin luottamuksen palauttamiseksi, mutta työtä emme pelkää! Rakkaus palkitsee rakkaudella, ja eroa emme ole edes harkinneet.
Onni lähtee ihmisestä itsestään, ja tyytyväisyydestä omaan sisimpäänsä. Sinun tulisi olla tyytyväinen siihen, kenelle tunteesi annat ja kenet lähellesi päästät. Mieti mitä arkipäiväistyminen todella suhteessanne on tarkoittanut. Erotiikan loppumista? Onko sitä joskus ollut ja voisiko sen elvyttää? Jos on ollut, niin varmasti voi elvyttääkin... Vai loppuuko puheenaiheet? Voisiko aktiivisuus ja innostuneisuus omaankin elämään ja arkeen auttaa? Mistä saisi sitä energiaa, harrastuksistako?
Älkää pelätkö sitä, että suhde ei ole valmis. Yhteenkuuluvuuden tunne on sitä voimakkaampi, mitä suuremmasta kriisistä on yli päästy yhdessä.
Pahoittelen vastauksen sekavuutta. Annoin ajatuksen lentää.
Jaksamista. Ja älä pelkää pelätä.
Kiitos teille kaikille kommenteistanne. Ihan itku herähti silmään, kun luin viestejänne. Tämä on niin vaikea paikka, ja jotenkin tuntuu, että eniten epäilen ja syytän itse itseäni. Olen ottanut eron ja yksin jäämisen realiteetteina ja tavallaan ne jo hyväksynytkin, mutta silti arveluttaa.
Ihastukseni on ollutta ja mennyttä, tiesin sen jo ennen eropäätöstäni. Vaikeinta on antaa itselleen anteeksi ja yrittää uskoa että kyllä tästä vielä noustaan.
"älä pelkää pelätä" -viimeinen kirjoittaja osui naulan kantaan. YRitän nyt antaa itselleni luvan pelätäkin.