Neljä päivää myöhemmin:
"Kuumuus aamulla herättää
sinut vie pois, minut jättää
kipein jaloin jatkan jos voin
kivenä kengässä oot...
Nyt saa luvan unohtua koko J. Toivon sille kaikkea hyvää, se on todella viehättävä ihminen. En voi olla sille vihainen, se ei ole tehnyt mitään väärää. Minkäs sitä tunteilleen tai tunteettomuudelleen voi - ei niitä voi pakottaa. Mua se ei halunnut, joten on vain yritettävä löytää jotain muuta ja tultava onnelliseksi. Hyvästi J!
Näin siis järjen tasolla. Tunteen tasolla mua vieläkin itkettää. Vain muistot ja välähdykset J:n kasvoista, sen tapa kohauttaa kulmakarvojaan tervehdykseksi, se kun se kertoi niin vakavan ja ujon näköisenä sen mielikuvitusmaailmasta, käveleminen sen perässä S:n paahtavassa auringossa. Oi, se on niin kaunis, kaunis, kaunis poika. Kaunis henkisesti ja ruumiillisesti. Kuka sen sydämen sitten lopulta voittaakin, on onnentyttö. Mutta hyvästi nyt. Hyvästi...Pitää vain antaa tuulen puhaltaa mun surun mennessään."
Parin päivän päästä:
"...Ajattelen J:a 24/7 - en voi sille mitään. Vieläkin herään joka aamu, ja J on ensimmäinen ajatus mun päässä, ajattelen sitä kun pesen hampaita tai olen suihkussa tai kävelen metroon, ajattelen sitä aina kun lähestyn --katua, aina kun saan tekstiviestin tai kun suljen työpaikan oven takanani - ja J on viimeinen ajatus mun päässä ennenkuin nukahdan. En liioittele - on kuin sydän olisi revitty mun rinnasta. Sitä on niin vaikeaa olla ajattelematta. Näyttelen iloista, koska S on jo kurkkuaan myöten täynnä mun valitusta ja koska kukaan muu ei tiedä koko jutusta.
Mitä tarkalleen ottaen ikävöin? Taidan ikävöidä vain omia unelmiani? Pääsin niin lähelle kaikkea sitä, mistä olen haaveillut --siis kosketin hetken mahdollisuutta elää unelmaani - ja sitten se otettiin multa pois yhtä nopeasti kuin annettiinkin. Ihmekö siis, jos tyttö on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt?
Musta myös tuntuu mun oma elämä tällä hetkellä tyhjältä ja arvottomalta. Jos en ollut tarpeeksi J:lle, miten voin olla tarpeeksi kenellekään, edes itselleni? Tästä lähin tiedossa on vain latteutta ja vanhenemista - olen epäonnistunut kaikessa...tollasia tunteita.
En millään jaksaisi enää omaa seuraani. Toivoisin, että joku tulisi, ja veisi mut autolla tai lentokoneella kauas pois, hoitaisi ja hellisi mua, laittaisi mut nukkumaan ja kävelisi mun kanssa pitkiä reippaita lenkkejä kauniissa luonnossa. Joku, joka silittäisi mun päätä ja sanoisi "Voi pientä tyttöä, voi pientä tyttörukkaa, voi sua."
"You might have been my reason for living.
I gave up, Im giving. I gave up everything.
Anna virran viedä...........
Anna virran vain viedä."
"En osaa olla kyyninen vaikka yritän, en pysty vihaamaan J:a, en osaa olla muuta kuin surusilmäinen nyyti joka niiskuttaa sohvannurkassa. Enkä pidä siitä. Haluan olla niinkuin miehet, kova, kylmä, karistaa epämiellyttävät asiat olkapäiltäni kuin hilseen. Miksi mun pitäisi välittää kaikesta niin paljon kun ei kukaan muukaan välitä? "
Pari viikkoa myöhemmin:
" Vieläkin ajattelen J:a, mutta tuska on jo haalistunut, arpeutunut, parantunut...ihmettelen itseäni ja tunteitani, en tiennyt että musta edes löytyisi tällaista vimmaa. Olisin niin voinut rakastaa sitä ihmistä...Ja tarkemmin ajatellen, rakastankin. Tulen kai aina rakastamaan. Mutta toivottavasti positiivisella tavalla (itseni kannalta), en kuluttavalla tavalla...vain niin, että toivon sille aina pelkkää hyvää.
Ylevää...joopa joo. Silti tänäänkin samoillessani A:n autioita katuja (melkein kaikki kaupat on sulkeneet elokuuksi) siinä kirjaston kulmilla, kaikki muistot oli läsnä käsinkosketeltavina. Enkä voinut välttää ajatusta, että J on kuin kuollut. Se on poissa, eikä mikään enää koskaan tuo sitä takaisin. Niitä katuja rakastin niin, niitä puita rakastin niin, kun kuljin kanssasi, kun kuljin kanssasi. Void. Se sanan tulee mun mieleen. Tyhjiö.
On uskomatonta, kuinka selvästi voin vieläkin kuvitella J:n hahmon kävelevän katua alas, melkein näen sen, voin melkein koskettaa sen hartiaa tai hiuksia. Muistan täsmälleen miltä ne tuntuu, tuoksuu.
Mutta on muistettava myös, että J ei halunnut mua elämäänsä, se tietoisesti karisti mut kannoiltaan. Mun tunteet, niin tosia kuin ne onkin, on vain yksipuolisia -Joten...
Ehkä tärkein lesson to learn tässä elämässä onkin luopumisen opettelu. Kaikesta on kuitenkin lopulta luovuttava. Se on vain niin julmaa...
"Aika aikaansa kutakin". Viisasta. Pitää vain osata päästää irti, kun jonkin aika on lopussa, eikä kaivata sen perään. Se on raakaa, julmaa, eikä se oikein sovi mun pirtaan, mutta se näyttäisi olevan ainoa keino selvitä. Pitää olla itsekkäämpi. Oman elämän on oltava tärkein. Mua vaivaa juuri tuo, oma elämä ei tunnu niin tärkeältä, ei jatkamisen arvoiselta ilman kaipauksen kohdetta - mut sen on oltava.
Mutta: "Vaikka puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain helisevä vaski ja kumiseva symbaali..." Miten voin olla ikinä itseriittoinen ja tulla sillä tavalla onnelliseksi, jos se tarkoittaa samalla väistämättä tunteidensa kovettamista? Miten voin olla olematta surullinen?
En taida oppia tästäkään kokemuksesta mitään."
Kuukausi myöhemmin:
"...Jätin hyvästejä kaupungille, huomenna lähtö.. Ja hitto, vieläkin on melankolinen olo J:sta. En voinut olla ajattelematta sitä tänään - tää kaupunki ja J on ikäänkuin kietoutuneet yhteen mun mielessä - ne liittyy erottamattomasti toisiinsa. Vaikka J vituttaa mua, koko tyyppi olisi saanut jäädä tapaamatta, en silti voi olla tuntematta haikeutta kun katson yli M:n kattojen... -la la laa -yeah man."
"One black-eyed stranger
I learnt to know
Made all my plans stop
Shook me off track
A plane made of paper
Struck by the light
Circled forever
Over the city at night
Like a movie
Like a song
How it should be
Being young
(Erlend Oye)
"Kuumuus aamulla herättää
sinut vie pois, minut jättää
kipein jaloin jatkan jos voin
kivenä kengässä oot...
Nyt saa luvan unohtua koko J. Toivon sille kaikkea hyvää, se on todella viehättävä ihminen. En voi olla sille vihainen, se ei ole tehnyt mitään väärää. Minkäs sitä tunteilleen tai tunteettomuudelleen voi - ei niitä voi pakottaa. Mua se ei halunnut, joten on vain yritettävä löytää jotain muuta ja tultava onnelliseksi. Hyvästi J!
Näin siis järjen tasolla. Tunteen tasolla mua vieläkin itkettää. Vain muistot ja välähdykset J:n kasvoista, sen tapa kohauttaa kulmakarvojaan tervehdykseksi, se kun se kertoi niin vakavan ja ujon näköisenä sen mielikuvitusmaailmasta, käveleminen sen perässä S:n paahtavassa auringossa. Oi, se on niin kaunis, kaunis, kaunis poika. Kaunis henkisesti ja ruumiillisesti. Kuka sen sydämen sitten lopulta voittaakin, on onnentyttö. Mutta hyvästi nyt. Hyvästi...Pitää vain antaa tuulen puhaltaa mun surun mennessään."
Parin päivän päästä:
"...Ajattelen J:a 24/7 - en voi sille mitään. Vieläkin herään joka aamu, ja J on ensimmäinen ajatus mun päässä, ajattelen sitä kun pesen hampaita tai olen suihkussa tai kävelen metroon, ajattelen sitä aina kun lähestyn --katua, aina kun saan tekstiviestin tai kun suljen työpaikan oven takanani - ja J on viimeinen ajatus mun päässä ennenkuin nukahdan. En liioittele - on kuin sydän olisi revitty mun rinnasta. Sitä on niin vaikeaa olla ajattelematta. Näyttelen iloista, koska S on jo kurkkuaan myöten täynnä mun valitusta ja koska kukaan muu ei tiedä koko jutusta.
Mitä tarkalleen ottaen ikävöin? Taidan ikävöidä vain omia unelmiani? Pääsin niin lähelle kaikkea sitä, mistä olen haaveillut --siis kosketin hetken mahdollisuutta elää unelmaani - ja sitten se otettiin multa pois yhtä nopeasti kuin annettiinkin. Ihmekö siis, jos tyttö on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt?
Musta myös tuntuu mun oma elämä tällä hetkellä tyhjältä ja arvottomalta. Jos en ollut tarpeeksi J:lle, miten voin olla tarpeeksi kenellekään, edes itselleni? Tästä lähin tiedossa on vain latteutta ja vanhenemista - olen epäonnistunut kaikessa...tollasia tunteita.
En millään jaksaisi enää omaa seuraani. Toivoisin, että joku tulisi, ja veisi mut autolla tai lentokoneella kauas pois, hoitaisi ja hellisi mua, laittaisi mut nukkumaan ja kävelisi mun kanssa pitkiä reippaita lenkkejä kauniissa luonnossa. Joku, joka silittäisi mun päätä ja sanoisi "Voi pientä tyttöä, voi pientä tyttörukkaa, voi sua."
"You might have been my reason for living.
I gave up, Im giving. I gave up everything.
Anna virran viedä...........
Anna virran vain viedä."
"En osaa olla kyyninen vaikka yritän, en pysty vihaamaan J:a, en osaa olla muuta kuin surusilmäinen nyyti joka niiskuttaa sohvannurkassa. Enkä pidä siitä. Haluan olla niinkuin miehet, kova, kylmä, karistaa epämiellyttävät asiat olkapäiltäni kuin hilseen. Miksi mun pitäisi välittää kaikesta niin paljon kun ei kukaan muukaan välitä? "
Pari viikkoa myöhemmin:
" Vieläkin ajattelen J:a, mutta tuska on jo haalistunut, arpeutunut, parantunut...ihmettelen itseäni ja tunteitani, en tiennyt että musta edes löytyisi tällaista vimmaa. Olisin niin voinut rakastaa sitä ihmistä...Ja tarkemmin ajatellen, rakastankin. Tulen kai aina rakastamaan. Mutta toivottavasti positiivisella tavalla (itseni kannalta), en kuluttavalla tavalla...vain niin, että toivon sille aina pelkkää hyvää.
Ylevää...joopa joo. Silti tänäänkin samoillessani A:n autioita katuja (melkein kaikki kaupat on sulkeneet elokuuksi) siinä kirjaston kulmilla, kaikki muistot oli läsnä käsinkosketeltavina. Enkä voinut välttää ajatusta, että J on kuin kuollut. Se on poissa, eikä mikään enää koskaan tuo sitä takaisin. Niitä katuja rakastin niin, niitä puita rakastin niin, kun kuljin kanssasi, kun kuljin kanssasi. Void. Se sanan tulee mun mieleen. Tyhjiö.
On uskomatonta, kuinka selvästi voin vieläkin kuvitella J:n hahmon kävelevän katua alas, melkein näen sen, voin melkein koskettaa sen hartiaa tai hiuksia. Muistan täsmälleen miltä ne tuntuu, tuoksuu.
Mutta on muistettava myös, että J ei halunnut mua elämäänsä, se tietoisesti karisti mut kannoiltaan. Mun tunteet, niin tosia kuin ne onkin, on vain yksipuolisia -Joten...
Ehkä tärkein lesson to learn tässä elämässä onkin luopumisen opettelu. Kaikesta on kuitenkin lopulta luovuttava. Se on vain niin julmaa...
"Aika aikaansa kutakin". Viisasta. Pitää vain osata päästää irti, kun jonkin aika on lopussa, eikä kaivata sen perään. Se on raakaa, julmaa, eikä se oikein sovi mun pirtaan, mutta se näyttäisi olevan ainoa keino selvitä. Pitää olla itsekkäämpi. Oman elämän on oltava tärkein. Mua vaivaa juuri tuo, oma elämä ei tunnu niin tärkeältä, ei jatkamisen arvoiselta ilman kaipauksen kohdetta - mut sen on oltava.
Mutta: "Vaikka puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain helisevä vaski ja kumiseva symbaali..." Miten voin olla ikinä itseriittoinen ja tulla sillä tavalla onnelliseksi, jos se tarkoittaa samalla väistämättä tunteidensa kovettamista? Miten voin olla olematta surullinen?
En taida oppia tästäkään kokemuksesta mitään."
Kuukausi myöhemmin:
"...Jätin hyvästejä kaupungille, huomenna lähtö.. Ja hitto, vieläkin on melankolinen olo J:sta. En voinut olla ajattelematta sitä tänään - tää kaupunki ja J on ikäänkuin kietoutuneet yhteen mun mielessä - ne liittyy erottamattomasti toisiinsa. Vaikka J vituttaa mua, koko tyyppi olisi saanut jäädä tapaamatta, en silti voi olla tuntematta haikeutta kun katson yli M:n kattojen... -la la laa -yeah man."
"One black-eyed stranger
I learnt to know
Made all my plans stop
Shook me off track
A plane made of paper
Struck by the light
Circled forever
Over the city at night
Like a movie
Like a song
How it should be
Being young
(Erlend Oye)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mikset ala tekee nettipäiväkirjaa tai JOTAIN vittu elämälles, kun tuut tänne täyttää palstatilaa lässytyksilläs !
hanki elämä !
Toivottavasti kaikki on hyvin..Vanhenemiselle ei mitään voi, se on vain hyväksyttävä, mutta sinä et muutu koskaan...Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kyllä sinä pärjäät.
hei kuule, teepä palvelus meille kaikille ja osta päiväkirja tai duunaa ihan ikiomat nettisivut tai jotain... ei noita jaksa erkkikään lukea - ärsyttää vaan. ei todellakaan vois vähempää kiinnostaa.
mikä helkkarin kirjailija sä kuvittelet olevas?
menehän siitä, tiimarista saat parilla eurolla teinipäiviksiä.