En voi käsittää, miten kaikki viimeisimmät suhteenalut ovat päättyneet samoihin asioihin. Ensin mies on ihastunut/rakastunut, kaikki näyttää hyvältä ja itselläkin alkaa toivo heräämään että jos tässä olisi nyt se lopullinen. Kuukauden parin jälkeen alkaakin sitten alamäki. Mies aloittaa murjottamisen tai masentuu, äksyilee yms. Kysyn syytä, eikä mies osaa vastata. Vika ei ole kuulemma minussa. Vika on hänessä ja omassa suhtautumisessa asioihin. Että ei ehkä uskallakaan ryhtyä mihinkään, sillä pelkää että kaikki kuitenkin päättyy ennemmin tai myöhemmin. Onhan se niin tietysti että jos aikaisemmin parisuhteet ovat päättyneet, niin ne tulevat päättymään tulevaisuudessakin. Tuolla asenteella ei onnea voi koskaan saavuttaa. En väitä että itse olisin superrohkea ja etten ikinä miettisi tuollaisia asioita, mutta täytyyhän sitä riskejä elämässä ottaa, eikä pidä lannistua heti. Tietysti mietin myös että voiko tuollainen suhdeanalyysi ja mustien pilvien päälletuonti kuitenkin kertoa siitä ettei minua kohtaan olekaan tunteita niin vahvasti kuin mies on aluksi luullut. Ehkä kykenen itse vielä jonkinlaiseen optimismiin ja ajattelen, että jos on tarpeeksi rakkautta, niin esteeksi ei voi tulla sellaiset ongelmat, joita ei vielä ole edes olemassa, eikä välttämättä koskaan tule olemaankaan. Tätä on kuitenkin jatkunut niin kauan että väkisinkin alan miettiä, että löytyykö minulle koskaan miestä joka ei kärsi menneisyyden haamuista, joka ei murehdi tulevia liikaa, joka on valmis panostamaan parisuhteeseen ja ennen kaikkea valmis rakastamaan. Toivottavasti minusta ei ole tulossa samanlaista...kyynistä ihmistä joka ei usko enää mihinkään. Kuinka paljon rakkautta vaaditaan että toinen pystyy uskomaan kahteen ihmiseen ja siihen että joskus voi käydä onnellisestikin?
Onko "normaaleja" miehiä enää olemassa??
kyynel.
3547
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Samaa olen miettinyt minäkin. Ja karvaasti kokenut. Jokainen tällainen suhde vie minusta palan mennessään. Kohta ei ole jäljellä mitään.
Pelkään, että miusta tulee samanlainen, mutta sehän tarkoittaisi sitä, että luovuttaisin ja viettäisin loppuelämäni yksin. Sitä en halua. Haluan kuitenkin uskoa rakkauteen.
Tietysti voisihan sitä jatkaa kuten kuvailemasi henkilö, pari kuukautta kerrallaan, tukahdutettuja tunteita, tuskaa ja sitten loppu. Mutta mistä kaikesta siinä jääkään paitsi. Kuinka moni sydän siinä särkyy. Ja oikeastihan siinä eniten rikkoo itseään. Ajautuu vaan huonompaan suuntaan.
Pelko ohjaa ihmisen käyttäytymista enemmän kuin mikään muu. Pelko estää myös elämästä ja kokemasta täysipainoisia ihmissuhteita. Pelko ajaa ihmistä alitajuisesti lopulta juuri siihen suuntaan mitä eniten pelkää.. väistämättömiin pettymyksiin.
En haluaisi oppia enää lisää pelosta vaan voittamisesta. Haluaisin olla rohkea ja sitä odotan myös miehelta. Halua voittaa pelkonsa ja tarttua voittoon - tehdä se todeksi. Eikä pelätä jotain, mitä ei todennäköisesti koskaan tapahdu.
Pettymykset syö miestä. Mä olen itsekin joutunut pettymään naisiin muutaman kerran. Kyllä mä silti olen suht iloisella mielellä ja positiivinen. Ehkäpä vielä vastaan tulee se nainen joka oikeasti välittää.
Tutulta kuulostaa.. Monella miehellä todella menneisyyden haamut vaivaavat.. mutta ketä siitä sitten pitäisi syyttää? Miesten heikkoutta vai naisten julmuutta? Vai nyky-yhteiskuntaa ja seurustelu- ja rakastamiskulttuuria?