Haluaisin tietää, onko kukaan muu koskaan ihmetellyt seuraavaa:
Vaikka ihminen olisi millainen ilkeilijä, manipuloija ja itsekäs vehkeilijä tahansa, hän voi kuitenkin aina patsastella hyvän ja uskollisen kumppanin tittelillä, jos ei ole koskaan sattunut hakemaan seksiä tai muuta hellyyttä vieraista. Mutta auta armias, jos muuten täysin asiallinen ja mukavaluontoinen ihminen erehtyy yhdistelemään sukupuolielimiä väärässä seurassa edes kerran, saa hän heti kaikin tavoin kumppaniaan kunnioittamattoman petturipaskapään leiman otsaansa - niin yhteisön kuin puolisonsakin silmissä.
Aina tuo minua jaksaa ihmetyttää. Tuntuu että tärkeintä on antaa ulospäin auvoisa kuva suhteesta. Kaikenlaista manipuolointia ja jopa väkivaltaa ollaan valmiita sietämään kodin seinien sisällä, mutta ajatus, että kylillä juorutaan omasta petturimiehestä ja "tämän naiviista vaimosta" aiheuttaa sietämätöntä ahdistusta ja kasvojen menetyksen pelkoa. Onko kyse siis pohjimmiltaan tästä: pelätään paljon enemmän oman kunnian, maineen ja itsetunnon kolhuja, kuin sitä että kumppani tosissaan olisi muka valmis lähtemään satunnaisen yhden illan hoidon matkaan lopullisesti. Näin ajateltunahan mustasukkaisuuden "motiivit" eivät olisi paljon sen epäitsekkäämpiä kuin pettämisenkään.
Edellä mainitsemani epäjohdonmukaisuuden ja ristiriidan ydin on varmaankin siinä, että kyse on enemmän tunteen kuin järjen asioista. Mutta älkää nyt alkako moralisoida ja syyttää minua pettäjien puolustajaksi (sitä en nimittäin ole). Mielestäni vain kaikkia asioita pitäisi voida tarkastella kiihkottomasti monelta kantilta.
Vaikka ihminen olisi millainen ilkeilijä, manipuloija ja itsekäs vehkeilijä tahansa, hän voi kuitenkin aina patsastella hyvän ja uskollisen kumppanin tittelillä, jos ei ole koskaan sattunut hakemaan seksiä tai muuta hellyyttä vieraista. Mutta auta armias, jos muuten täysin asiallinen ja mukavaluontoinen ihminen erehtyy yhdistelemään sukupuolielimiä väärässä seurassa edes kerran, saa hän heti kaikin tavoin kumppaniaan kunnioittamattoman petturipaskapään leiman otsaansa - niin yhteisön kuin puolisonsakin silmissä.
Aina tuo minua jaksaa ihmetyttää. Tuntuu että tärkeintä on antaa ulospäin auvoisa kuva suhteesta. Kaikenlaista manipuolointia ja jopa väkivaltaa ollaan valmiita sietämään kodin seinien sisällä, mutta ajatus, että kylillä juorutaan omasta petturimiehestä ja "tämän naiviista vaimosta" aiheuttaa sietämätöntä ahdistusta ja kasvojen menetyksen pelkoa. Onko kyse siis pohjimmiltaan tästä: pelätään paljon enemmän oman kunnian, maineen ja itsetunnon kolhuja, kuin sitä että kumppani tosissaan olisi muka valmis lähtemään satunnaisen yhden illan hoidon matkaan lopullisesti. Näin ajateltunahan mustasukkaisuuden "motiivit" eivät olisi paljon sen epäitsekkäämpiä kuin pettämisenkään.
Edellä mainitsemani epäjohdonmukaisuuden ja ristiriidan ydin on varmaankin siinä, että kyse on enemmän tunteen kuin järjen asioista. Mutta älkää nyt alkako moralisoida ja syyttää minua pettäjien puolustajaksi (sitä en nimittäin ole). Mielestäni vain kaikkia asioita pitäisi voida tarkastella kiihkottomasti monelta kantilta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Puhut jälleen asiaa. Olen havainnut juuri saman ilmiön: kyllähän sitä saa huitaista miestä lättyyn, ajaa autoa pikkupienissä, huijata raha-asioissa, pitää lapsia turhaan päiväkodissa vaikka on itse kotona... Mitäs pienistä, kunhan vaan on uskollinen!
Olen joskus ajatellut, että oma uskollisuus on monille oikeastaan itsestäänselvyys, kunnes omalle kohdalle sattuu ihastus. Siinä vaiheessa nämä "uskollisuuskaakattajat" käyttäytyvät jälleen moraalisesti, ja jättävät perheensä ja kaiken taakseen: Nyt on kyse aidosta vuosisadan rakkaudesta, sillä eiväthän ko. henkilöt ole koskaan olleet pettureita!
Mielestäni ei ole sattumaa, että uskollisuus on noussut absoluuttiseksi elämänarvoksi nykynuorten ja -aikuisten keskuudessa. Kun ihminen on saanut lapsuudessaan kaiken mahdollisen huomion, otetaan vaikka mieluummin turpiin kuin myönnetään, että mies on havainnut näkökentässään tilapäisesti viehättävämmän yksilön. Tämä oli kärjistys, mutta ymmärtänette ironian.
Repikää silmät päästäni, mutta antaisin ennemmin anteeksi kertaluontoisen syrjähypyn kuin esim. kroonisen mustasukkaisuuden tai jatkuvan valittamisen. Avioliittomme on ihan jees, ja jos mieheni erehtyy joskus vieraaseen petiin niin tuskin jaksaisin romuttaa kaikkea sen vuoksi.
En ole pettämisen puolestapuhuja, eikä kyseinen harrastus kuulu tapoihini. Mutta ymmärrän sen, että kaikille myöskään ei tarjoudu yhtä paljon tilaisuuksia uskottomuuteen. Uskon, että hyvännäköiset, sosiaaliset ja ulospäinsuuntautuneet ihmiset kuuluvat riskiryhmään.
Olen kyllä AnBelFellin kanssa samaa mieltä, että jos kerran vierasta vetaisee, niin varmasti vituttaa, mutta koko elämää sen takia muuttaisi. Jos minä hairahtuisin toivon myös mieheni pystyvän antamaan anteeksi minulle vaikkei sitä ehkään koskaan voisi unohtaa. Yhden virheen takia voi toista jättää jos muuten on vuosia(kymmeniä)mennyt ihan mukavasti. Itsellä on sen verran monenlaista elämän kokemusta, että vessanpöntönkannet ja muut pikku jutut ei haittaa. Rakastuminen toiseen tai pitkä aikainen viehkeily seläntakana on sellainen mitä en hyväksy ja siinä tapauksessa on "kriisikokouksen" paikka. Ihminen voi ajautua elämässän mihin vaan eikä me voida tietää sitä etukäteen joten murehtimalla ei ainakaan parane. Missään nimessä en menisi vannomaan, että mieheni EI KOSKAAN pettäisi minua, koska en kulje kokoajan perässä. Itsestäänkään ei voi tietää mitä elämä tuo mukanaan 5 tai 15 vuoden kuluttua. Ollaan miehen kanssa puhuttu tästä monesti ja olen sanonut etten halua mitään en koskaan petä lupauksia koska itsestäänkään ei voi tietää. 10 vuoden ja kahden lapsen jälkeen ei koskaan ole tullut mieleenikään pettää ja se ei ole hyväksyttävää mutta elämä tuo ja vie ja kuka tietää tulevasta...Vaikka nyt rakastankin miestäni ja lapsia paljon. Olen kokenut sen pettämisen, patologisen valehtelun, mustasukkaisuuden, hakkaamisen kirjon muutaman vuoden kokemuksesslla enkä vaihtaisi siihen vaikka mikä olisi. Silloinen poikaystäväni kyllä esitti niin hyvää ja koskaan ei minusta paskasta sanaa sanonut vaikka kotona huoritteli ja nälvi milloin mistäkin. kouluun ei olisi saanut mennä, kun panen siellä siivouskomerossa kuitekin jonkun kanssa (tämä sillä verukkeella kun en koskaan seksistä kieltäytynyt ja oikeastaan olin se hanakampi...)ja jos jotain morjesti takulla seksiä oli harrastettu.ARGHHH...
On varmaan totta että pelätään kunnian, maineen ja itsetunnon kolhuja, mutta kyse on muustakin:
Todellista on esimerkiksi halu suojella itseään vahingoniloisilta puheilta. Se lisäisi eteenpäin jaksamisen taakkaa jo muutenkin kolhuja saaneessa liitossa.
Toisaalta salailun tarvetta aiheuttaa ympäristön hyvin jyrkätkin (tosin hyvää tarkoittavat) vaatimukset erota epätäydellisestä suhteesta, vaikka pari olisi keskenään muuta sopinut.
Petetty tuntee usein myös epäonnistuneensa, mikä aiheuttaa häpeän tunnetta ja siten luonnollisesti salailua.
Toisaalta pettämisen uskotaan olevan luonteesta kiinni. Pettäjänaisen uskotaan olevan helppo pala ja pettäjämiehen helposti vietävissä oleva naistenmies. Miten itse suhtaudut? Ovatko he vapaata riistaa?
Asia voi vaikuttaa myös työelämääsi.Voiko tuleva(?) yksinhuoltaja ottaa kaikkia tehtäviä vastaan. Miten pärjäät jos kaikki ei ole kunnossa.
" Näin ajateltunahan mustasukkaisuuden "motiivit" eivät olisi paljon sen epäitsekkäämpiä kuin pettämisenkään. "
Mistä lähtien mustasukkaisuuden motiivit ovat epäitsekkäitä olleetkaan? Omalla kohdallani ainakin mustasukkaisuus kumpuaa rakkaan menettämisen pelosta, itsekästähän tuo siis on.
Miksi olet mustasukkainen? Lähtikö isi kun olit pieni? Oletko epävarma ulkonäöstäsi tai muusta viehättävyydestäsi? Eikö äiti antanut sulle lapsuudessa riittävästi aikaa? Olitko sisarusparven hiirulainen?
Jos sun mies lähtee kävelemään, niin sitten se menee. Älä helkkarissa rakenna koko elämääsi miehesi varaan. Vasta kun pystyy elämään yksin niin silloin pystyy elämään kaksinkin.
Suhteellisuuden taju on aika ajoin parisuhteessa tärkeämpää kuin rakkaus tai itseasiassa se on rakkautta parhaimmillaan eli hyvin vaikeaa... juuri sitä pyyteetöntä rakkautta.