Hei!
Kirjoitan tänne pienen keskustelunavauksen, jossain mielessä poikkitieteellisestä näkökulmasta, musiikin kategorioinnista.
Edustavana esimerkkinä toimii suuri mestari itse, Biily Joel. 1900-luvun epäilemättä paras ja monipuolisin pop-pianisti teki pari vuotta sitten yllättävän käänteen urallaan.
Billy Joelin ensimmäinen klassinen sävellystyö, albumi Fantasies & Delusions, joka sisältää 10 kappaletta, nousi heti klassisen musiikin listojen kärkeen vuonna 2001. Vaatimattomuuttaan hän antoi Richard Joolle kunnian levyttää kyseiset kappaleet. Tiedon tihkuessa musiikin maailmaan, että Joel oli aikeissa tehdä klassisen musiikin levyn, hän sai osakseen vastustusta SEKÄ klassisen että pop-musiikin edustajilta... suuri kysymys kuuluu, että miksi?
Miten voit pätevästi väittää taiteilijalle, joka on todistanut luomis- ja muuntautumiskykynsä useaan otteeseen, että "tähän sinä et pysty!"? Etenkään kun puhumme muusikosta, joka oletettavasti on tähän astisen musiikin historian kaikkein MONIPUOLISIN muusikko? Tällöin puhun Joelin sävellyskyvystä, soitto- ja laulutaidosta, lyyrisestä osaamisesta ja musiikillisesta uudistumiskyvystä. Myönnän olevani Billy Joelin harras ihailija, mutta en kerta kaikkiaan saa mieleeni ketään vastaavalle tasolle yltävää muusikkoa. Muita kandidaatteja saa toki esittää!
Kuuntelin juuri äsken yhtä Joelin timanteista, "Leningrad". Sävellyksen intro on ote Beethovenin 5:stä (muistaakseni), mutta miten hienosti se yhtyykään laulun pateettisuuteen... Laulun sanat kertovat meille hienon, historiallisen-fiktiivisen kuvauksen kylmästä sodasta mikrohistorian näkökulmasta.
Vertauksiin, joissa Joel rinnastetaan suuriin sävellysmestareihin, kuten Beethoven, Bach ja Chopin, en silti yhdy. Lähtökohtaisesti tuollaisen rinnastuksen tekeminen on mielestäni mieletön, mahdoton ajatus. Mutta Joelin monipuolisuus on vertaansa vailla! Kuitenkin musiikin piirissä hänen kaltaisilleen yleisneroille on vähän sijaa - asiantuntijat ja rahvas yleisö ovat aina pikapikaa lokeroimassa muusikkoja tietyn lajin edustajiksi. Mistä tämä johtuu? Suomessa yleisneroille ei ole sijaa kansamme raivostuttavan ominaisuuden, paskakateuden, takia, mutta että muuallakin...
Ilmeneekö tässä myös klassisen musiikin ongelma - "sinun on oltava joko/tai, muuten emme kelpuuta sinua"?!
Toivottavasti joku sai otteen punaisesta lankakerästäni. Jatkahan pyörittämistä! :)
Kirjoitan tänne pienen keskustelunavauksen, jossain mielessä poikkitieteellisestä näkökulmasta, musiikin kategorioinnista.
Edustavana esimerkkinä toimii suuri mestari itse, Biily Joel. 1900-luvun epäilemättä paras ja monipuolisin pop-pianisti teki pari vuotta sitten yllättävän käänteen urallaan.
Billy Joelin ensimmäinen klassinen sävellystyö, albumi Fantasies & Delusions, joka sisältää 10 kappaletta, nousi heti klassisen musiikin listojen kärkeen vuonna 2001. Vaatimattomuuttaan hän antoi Richard Joolle kunnian levyttää kyseiset kappaleet. Tiedon tihkuessa musiikin maailmaan, että Joel oli aikeissa tehdä klassisen musiikin levyn, hän sai osakseen vastustusta SEKÄ klassisen että pop-musiikin edustajilta... suuri kysymys kuuluu, että miksi?
Miten voit pätevästi väittää taiteilijalle, joka on todistanut luomis- ja muuntautumiskykynsä useaan otteeseen, että "tähän sinä et pysty!"? Etenkään kun puhumme muusikosta, joka oletettavasti on tähän astisen musiikin historian kaikkein MONIPUOLISIN muusikko? Tällöin puhun Joelin sävellyskyvystä, soitto- ja laulutaidosta, lyyrisestä osaamisesta ja musiikillisesta uudistumiskyvystä. Myönnän olevani Billy Joelin harras ihailija, mutta en kerta kaikkiaan saa mieleeni ketään vastaavalle tasolle yltävää muusikkoa. Muita kandidaatteja saa toki esittää!
Kuuntelin juuri äsken yhtä Joelin timanteista, "Leningrad". Sävellyksen intro on ote Beethovenin 5:stä (muistaakseni), mutta miten hienosti se yhtyykään laulun pateettisuuteen... Laulun sanat kertovat meille hienon, historiallisen-fiktiivisen kuvauksen kylmästä sodasta mikrohistorian näkökulmasta.
Vertauksiin, joissa Joel rinnastetaan suuriin sävellysmestareihin, kuten Beethoven, Bach ja Chopin, en silti yhdy. Lähtökohtaisesti tuollaisen rinnastuksen tekeminen on mielestäni mieletön, mahdoton ajatus. Mutta Joelin monipuolisuus on vertaansa vailla! Kuitenkin musiikin piirissä hänen kaltaisilleen yleisneroille on vähän sijaa - asiantuntijat ja rahvas yleisö ovat aina pikapikaa lokeroimassa muusikkoja tietyn lajin edustajiksi. Mistä tämä johtuu? Suomessa yleisneroille ei ole sijaa kansamme raivostuttavan ominaisuuden, paskakateuden, takia, mutta että muuallakin...
Ilmeneekö tässä myös klassisen musiikin ongelma - "sinun on oltava joko/tai, muuten emme kelpuuta sinua"?!
Toivottavasti joku sai otteen punaisesta lankakerästäni. Jatkahan pyörittämistä! :)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Suomi on ahdasmielinen pieni maa. Täällä mauntarkastajat saavat aivan liikaa valtaa. Usein nämä tarkastajat ovat pienisieluisia moukkia, jotka pyrkivät vain kompensoimaan omia heikkouksiaan. On helppo diskriminoida kilpailijat kollegat ja kilpailevat opettajat markkinoilta. Ja vanhat ämmät hallinnoivat säätiöitä: mitä heiltä voi muuta odottaa kuin serkkupojan tai looshikaverin kakaran tukemista.
Tästä keskustelusta tulee mieleeni suuri suomalainen muusikko Georg Malmstén, jolle nämä samat ahtaat kategorioinnit tuottivat vaikeuksia. Hänhän aloitti ns. vakavan musiikin puolella vahvana kehuttuna baritonina oopperassa. Lauloi jopa Aino Ackten rinnalla! Kuitenkin siirtyessään kevyen musiikin puolelle häntä joltisestikin karsastettiin aluksi. Luonnollisesti tässä tapauksessa ongelma oli ns. suuren yleisön vastaanotossa, eikä vika ollut klassisessa. Mutta ollaan me vaan niin ahdasmielisiä! Moni kevyen musiikin esiintyjähän joutui 1930-luvulla levyttämään nimimerkillä.
Niin että piano manille heittäisin, jos olet vielä kuulolla, vastauksena kysymykseesi monipuolisimmasta muusikosta: Georg Malmstén Suomessa. Taisi useamman genren aikanaan niin säveltäjänä, muusikkona kuin laulajanakin.
..klassinen ei voi olla klassista jos se ei ole klassista. Piste.
Ahdasmielisyyttä, niin ahdasta että.
Sanonpa suoraan, että Keski - eurooppalainen pari sataa vuotta vanha klassinen musiikki ei anna minulle yhtään mitään, se on vain sellaista pikkuporvarillista muoto - ja kaavaseikkoihin jumittunutta taustatapettia iltapäivän kahvikutsuille.
Noin sadan vuoden sisällä on sävelletty parhain "klassinen" musiikki ja on hienoa, että genren ulkopuolelta tulee näinä päivinä raikkaita tuulia sen nykyviulunrääkkäys ja harmoniantapposoundin rinnalle. Nyky "klassinen" on ihan paskaa, suurimmaksi osaksi.
Jos klassinen musiikki ei sinulle anna mitään, vika voi oll myös sinussa, ei välttämättä musiikissa. Sama pätee myös moderniin.
Itselleni on niin klassinen musiikki kuin moderni runouskin antanut paljon. Monet pitävät niitä vaikeina, ja okei, enemmänhän ne vaativatkin kuin dekkarit ja pop, mutta enemmän ne myös antavat. Mutta eivät kaikille. Ainoastaan huora antaa kaikille.
Enkä muuten ole mikään fakki-idiootti populaarin vihaaja. Tälläkin hetkellä soi Queen taustalla, ja Princestä pidän vielä enemmän. Kyllä osaaminen aina tekee vaikutuksen, täsmällisyys ja huolellisuus. Ja se myös auttaa erottamaan hyvän huonosta, oli sitten kyse modernista tai muusta.
"Jos klassinen musiikki ei sinulle anna mitään, vika voi oll myös sinussa, ei välttämättä musiikissa. Sama pätee myös moderniin."
Ei vika ole koskaan kuulijassa, eikä tosin myöskään musiikissa. Ihmisillä on vain erilaisia makuja.
tai huono
Maku ei voi olla itsessään hyvä eikä huono.
Jokainen voi tietenkin arvostella toisten makuja, se on asia erikseen.
Ehkä huono maku ei ole kovin osuva termi, mutta sanotaanko että maku voi olla kehittymätön? Siitä kai voimme olla yhtä mieltä?
Juuri näin.
Olen samaa mieltä tuosta... Itse juuri päättökonsertin tehneenä ja uusia tuulia haistaessani olen kohdannut outoja asenteita. Minua katsotaan pahasti kieroon, koska haluan opetella soittamaan jazzia=)
Toisaalta minulleon tullut vastareaktio klassista musiikkia kohtaan sen lieveilmiöiden takia. Miksi h*tossa klassisen alan ammatti-ihmiset ovat niin "parempia ja hyvempiä ja hienompia" kuin muut? Tiedän, että ongelma on minussa, mutta jokin sen on saanut aikaan.
Nuorempana olin mitä kunnianhimoisin ja treenasin kuin hullu, nyt ei kiinnosta ei yhtään hinkata Mozartin konserton ensimmäistä tahtia niin kauan, että se miellyttäisi jotakin toista kuin minua. Nyt 24-vuotiaana voin olla tyytyväinen, että klassinen koulutus on antanut hyvän perustan ja teknisen osaamisen, mutta itse klassista en halua ainakaan vähään aikaan soittaa. Kuuntelemisessa ei ole mitään vikaa=)
Mutta ehkä kun tästä vanhenen, hyödyn sitten tästä moniosaamisestani, vaikkakaan nyt ei huvita olla "perinteisen" musiikin kanssa missään tekemisissä.
sellainen ylimielisyys hiipii klassisen musiikin taitajan päähän huomatessaan hallitsevansa jotain vanhaa ja pitkään arvostettua, jotain vuosisatoja sitten aiemmin ns. ylhäisten suosimaa musiikkia.
Tämä ongelma ei tule poistumaan, ennen kuin ihmiset saavat hieman järkeä päähänsä...
ongelmana koen repertoaarin kapeuden ja samojen teosten ja säveltäjien despoottisen yksinvallan monien hyvien ja epäoikeutetusti uhohdettujen nimien kustannuksella, joita on pitkä luettelo ja tuntuu että tavanomaisimmat sävelötäjänimet eivät juuri kiinnosta enää lainkaan. suomessakin vakavan musiikin todelliset kyvyt ovat jääneet kansallisromanttisen ikonin varjoon.
kaikilla ei välttämättä ole riittävästi mikellekykyä vastaanottaa ja ymmärtää klassisen taidemusiikin välittämää informaatiota joka on yhtä kuin maailman objektiivinen olemus sinänsä, mikä näkyy myös siinä että rajat joiden puitteissa tämä taidemuoto mielletään ovat hyvin ahtaat ainakin repertoaarin perspektiivistä katsottuna jossa tunnetilla ja suosion saaneella populaarilla mediaseksikkäällä nimellä on painoarvoa paljon enemmän kuin mitä musikin sisäinen panos ja emotionaalinen rikkaus edellyttäisivätkään ja älylliselle konstruktiolle perustuva graafisuus voittaa usein romanttista tunneilmaisua vuolaasti tarjoilevan musiikillisen kaunoilmaisun yleisön suosiolla mitattuna vaikka sisäisen metafyysisen merkitystä silmälläpitäen vaakakuppien tulisi olla toisenlaisessa asennossa emotionaalista sisältöä suosivana kaikekka pintapuolista karttavana mutta koska huhu yleensä merkitsee todellista vakavuutta enemmän taiteenkin arvottamisessa saamme kuulla kansainvälisiä uusklassisia kuuluisuuksia kotimaisten tuntemattomuuksien sijaan vaikka laatu korostaisi jälkimmäistä ja näi ollen martinun kaltaiset sointiväripaletillaan häikäisevät sisällöltään kevyemmät tekijät peittoavat kontrapunktisemmin musiikillisia muotoja työstävät fougstedtin sinfoniat jne.