Onko kenelläkään toisella sellaista kokemusta, että ystävän menettäminen olisi tehnyt niin kipeää, ettei asiasta meinaa päästä millään yli?
Itselleni kävi niin pari vuotta sitten. Olin ystävystynyt erään henkilön kanssa, ja jostakin syystä kiinnyin häneen niin, että ystävyyden äkillinen katkeaminen tuntui maailmanlopulta. Kyse ei ollut rakkaus- tai seksisuhteesta, vaan puhtaasta ystävyydestä. Tunsin tavanneeni ihmisen, jonka suunnilleen ensi hetkestä koin erityisen läheiseksi ja ihan kuin "ennestään tutuksi". Emme olleet toistemme kopioita, mutta viihdyin loistavasti hänen seurassaan ja sain aivan kuin ylimääräistä intoa ja energiaa hänen ystävyydestään. Minulla oli syvä tarve jakaa elämäni iloja ja suruja hänen kanssaan.
Kun ystävyys loppui, tuntui elämänikin loppuvan. Mikään ei enää ole kiinnostanut niin kuin ennen. Asiat tuntuvat yhdentekeviltä. Olen perheellinen, mutta perhe ei korvaa menetettyä ystävyyttä, sillä minulla on aina ollut vain vähän ystäviä. Lisäksi tämä oli niin erityisen rakas ystävä, etten haluaisikaan korvata häntä toisilla.
Tunnen itseni täysin hylätyksi, arvottomaksi. Perhe-elämämme on aina ollut hyvin tunneköyhää, tasapaksua ja arkista. Ystäväni seurassa tunsin itseni aidosti rakastetuksi, sillä hän jaksoi aina hymyillä ja välittää. Aviopuolison suhteen on toisin, hänelle tunnen olevani kuin huonekalu.
En olisi uskonut, että hylätyksi tulemisen tunne voi olla näin voimakas. Onko joku kokenut vastaavaa ja löytänyt elämänilonsa uudelleen? Miten se tapahtui?
Itselleni kävi niin pari vuotta sitten. Olin ystävystynyt erään henkilön kanssa, ja jostakin syystä kiinnyin häneen niin, että ystävyyden äkillinen katkeaminen tuntui maailmanlopulta. Kyse ei ollut rakkaus- tai seksisuhteesta, vaan puhtaasta ystävyydestä. Tunsin tavanneeni ihmisen, jonka suunnilleen ensi hetkestä koin erityisen läheiseksi ja ihan kuin "ennestään tutuksi". Emme olleet toistemme kopioita, mutta viihdyin loistavasti hänen seurassaan ja sain aivan kuin ylimääräistä intoa ja energiaa hänen ystävyydestään. Minulla oli syvä tarve jakaa elämäni iloja ja suruja hänen kanssaan.
Kun ystävyys loppui, tuntui elämänikin loppuvan. Mikään ei enää ole kiinnostanut niin kuin ennen. Asiat tuntuvat yhdentekeviltä. Olen perheellinen, mutta perhe ei korvaa menetettyä ystävyyttä, sillä minulla on aina ollut vain vähän ystäviä. Lisäksi tämä oli niin erityisen rakas ystävä, etten haluaisikaan korvata häntä toisilla.
Tunnen itseni täysin hylätyksi, arvottomaksi. Perhe-elämämme on aina ollut hyvin tunneköyhää, tasapaksua ja arkista. Ystäväni seurassa tunsin itseni aidosti rakastetuksi, sillä hän jaksoi aina hymyillä ja välittää. Aviopuolison suhteen on toisin, hänelle tunnen olevani kuin huonekalu.
En olisi uskonut, että hylätyksi tulemisen tunne voi olla näin voimakas. Onko joku kokenut vastaavaa ja löytänyt elämänilonsa uudelleen? Miten se tapahtui?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kyllä on tullu menetettyä hyvä ystävä,siitä on aikaa noin 5 vuotta nyt.Ollaan tavattu monesti sen jälkeen, mut ei oo enään samanlaista kun ennen ns menettämistä.Kaveri oli naispuoleinen ja minä mies,erehty kerran suutelee viinapäissään niin siitä meni sit vituis : ( ...eli elkää ainakaan sitä tehkö jos on kaverina toinen sukupuoli,niin sanotusti paras kaveri
Et kerro yhtään, miksi suhde loppui tuolla tavoin?
Voisin kuvitella, että ystäväsi koki, että hän sai toimia jonkinlaisena terapeuttina sinulle, jonka aviosuhde ei ole toimiva.
Olikohan näin?
Terapoiminen voi tuntua ajan mittaan hyvin raskaalta.
Eihän tämä nyt varmaan yhtään lohduta sinua tuossa tilanteessa, mutta tavallisesti asian ymmärtäminen auttaa katsomaan eteenpäin eikä taaksepäin.
Joka tapauksessa toivotan sinulle hyvää jatkoa.
Se ystävyys loppui, koska se ei kuulemma ollut koskaan alkanutkaan. Näimme muiden asioiden tiimoilta ja siinä tutustuimme, mutta ystäväni näkökulmasta olin hänelle pelkkä kaveri, hyvän päivän tuttu. Hän oli omien sanojensa mukaan kaikille ystävällinen, ja halusi tehdä selväksi, etten ollut hänelle sen kummempi kuin muutkaan tuttavat. Jotta en enää elättelisi toiveita ystävyydestä, hän halusi jäädyttää välit.
Avioliitostani en puhunut hänelle käytännössä ollenkaan, juttelimme muuten vähän kaikesta taivaan ja maan väliltä. Terapeutiksi hän ei todellakaan joutunut, olin vain ollut täysin väärässä koko ystävyyden suhteen. Purimme tasapuolisesti huoliamme ja ilojamme.
Jospa hän on sellainen ihminen joka ei halua päästää KETÄÄN liian lähelle vaikka vaikuttaakin ystävälliseltä ja kiinnostuneelta.
On kai paras ettet ota tätä mitenkään henkilökohtaisesti kuitenkaan.
Eikä sille missään tapauksessa voi yhtään mitään, jos hän ei kerran halua enää että olette ystäviä.
Toisaalta voit olla iloinen, että hän on sanonut sinulle suoraan eikä selän takana ruikuttanut jollekulle muulle, että olet hänelle taakkana tms. Sitä kun tapahtuu tosi paljon.
Jaa-a.. Vaikuttaa siltä, että ehkä ystäväsi on jollain tavalla sosiaalisempi kuin sinä. (Tai niin päättelin, kun kirjoitit että sinulla on aina ollut vähän ystäviä..)
Hänen on ehkä helpompi tutustua muihin, ja siksi kerää ympärilleen enemmän ihmisiä, joiden kesken hän joutuu jakamaan aikaansa ja voimavarojaan, jolloin sinä ilmeisesti olet hänen näkökulmastaan vain yksi muiden joukossa. Ehkä häntä pelottaa myös päästää ihmisiä liian lähelle, ja haluaa säilyttää tietyn reviirinsä.
Sinulla taas kun ei ole niin montaa ystävää, olet kokenut juuri tämän ystävyyssuhteen paljon merkittävämmäksi ja tärkeämmäksi kuin hän. Se että joku on jakanut kanssasi ilot ja surut (joita ilmeisesti aviomiehesi ei tee?) on tuntunut sinusta todella mahtavalta. Ehkä hän ei osaa arvostaa sinua juuri siksi, että hänellä on paljon muita ystäviä, ja ehkä et vain erotu joukosta..
Mä olen joskus ollut ystäväsi kaltaisessa tilanteessa. Olen ollut jonkun paras kaveri, tai joku on pitänyt mua tosi läheisenä ja tärkeänä hänelle, vaikka itse en ole tuntenut samalla tavalla. Olen kyllä välittänyt näistä ihmisistä, enkä ole pistänyt heidän kanssaan välejä poikki, mut en oo tuntenut välttämättä sen kummempaa yhteyttä. Syy on ainakin minun tapauksissani ollut se, et olen kokenut, et nää ihmiset ei oo ymmärtäneet mua, tai ei oo osannu sanoa selkeesti mielipiteitään vaikkapa minun ongelmiini tai asioihini. En siis toisin sanoen oo saanut näistä suhteista paljoa.
mut onhan se vähän outoa, että ystäväsi haluaa pistää välit tylysti kokonaan poikki..
mä olen tälläinen aika tunteellinen joten erot sattuu muhun sikski aik helposti, mut ei sitä iloa voi kadottaa sen löytää uudestaan jonkun muun kaverin kautta, pitää vain etsiä sellainen ja antaa ihmisille mahdollisuus päästä lähellle
tsemiä siulle
Voihan asia olla toisaalta niinkin että vika on kuitenkin sinussa,jos olette olleet hyvän päivän tuttuja niin asia on aika selvä, nimittäin ero ystävyyteen.
Jos avioliittosi ei timi niin se kyllä heijastuu valitettavasti myös ihmissuhteisiin,toiset ovat todella raskasta seuraa ihan tahattomasti ja ripustautuvat ns. ystäviinsä asioissa jotka olisivat parempi selvittää esim. ammattiauttajan kanssa.
Lyhyesti, toiset ovat ystävyyssuhteissa aika energiasyöppöjä ja sellaisten ihmisten kanssa on todella raskasta olla tai edes yrittää ylläpitää mitään ystävyys saati tuttavuussuhteita.Varsinkin jos toinen on täysin eristäytynyt ulkomaailmasta.
Toki olen miettinyt ja löytänytkin vikaa itsestäni. Perusongelma oli kai se, että luulin ystäväksi ihmistä, joka ei sitä koskaan halunnut ollakaan.
Sen voin kuitenkin vakuuttaa, että en valitellut hänelle avioliittooni liittyvistä ongelmista halaistua sanaa. Muutenkaan suhteemme ei ollut auttaja-autettava -suhde, vaan siinä mielessä hyvin tasapuolista jutustelua. Autoin myös häntä hänen murheissaan ja kuuntelin mielelläni.
Olin kuulemma erehtynyt asian ytimessä, eli luulin tuttavaa ystäväksi. Hän ei halunnut tavata minua vapaa-ajallaan tai olla missään yhteyksissä puhelimitse ym. Hänen suhteensa minuun oli "jutellaan kun törmäillään", kun taas itselleni hän oli hyvin läheinen ja olisin halunnut käydä kylässä tai kaupungilla, kävelyllä tms. Olisin halunnut autella häntä ja viettää mukavaa aikaa yhdessä. No, ei voi mitään mutta ikävältä tuntuu.
Toki olen miettinyt asiaa, mutta meillä oli hyvin tasa-arvoinen suhde sikäli, että kumpikaan ei joutunut "roskasäiliöksi", enkä todellakaan rasittanut häntä avio-ongelmillani.
Kuten ystäväni totesi, meillä oli erilaiset käsitykset suhteistamme. Hän oli minulle läheinen ystävä, minä hänelle vain työkaveri. Vapaa-ajan ystävät hänellä oli erikseen, mutta minä olisin halunnut olla ystävä sanan varsinaisessa merkityksessä eli pitää yhteyttä sittenkin, kun emme enää työn puitteissa nähneet.
Juu kirjotampa sitte tähän ikivanhaan aiheeseen.. No mutta menetin ystäväni, ei vaan perheenjäseneni hiljattain, koska tämä koki että suhteemme on mennyt sen rajan yli että mitään ei ole enää tehtävissä... Olimme riidelleet jatkuvasti ja kovasti kuukauden ajan ja olimme ollet 'erottamattomat' ennen riitojamme. Ensimmäisen riidan jälkeen hän meni oudoksi, ei puhunut enää niin paljon/henkilökohtaisista asioista ja otti etäisyyttä vaikka olikin lähellä. Alkoi pikkuhiljaa tuntua tuntemattomalta. Minulla oli kaksi ystävää, joista toinen oli hän. Olimme "tunteneet" toisemme koko lyhyen ikämme (14vuotta) sillä olemme serkkuja ja asumme muutaman kilometrin päässä toisistamme. Ennen riitoja suunnittelimme yhteisestä tulevaisuudesta, mutta riitojen jälkeen ja suhteen loppumisen jälkeen hän rupesi suunnittelemaan omaa elämäänsä, ystäviensä kanssa ja unelmoimaan tulevaisuuden perheestä ja elämästä. Minä en enää kuulunut siihen ja sen huomasi hänen käytöksestään ja kertomuksista.. Suhteen loppuminen oli kova paikka ja olin syyttänyt itseäni jokaisesta riidasta ja anelin anteeksi.. suorastaan rukoilin että saisin anteeksi ja kyllähä oli ''antanutkin'' vaikkakaan ei ilmeisesti oikeasti. Noh.. Juteltuani kauan toisen ystäväni kanssa joka oli jäänyt vähemmälle huomiolle, koska olin keskittynyt täysin serkkuuni (vietimme viikonloput yhdessä yleeensä ja lomat [paitsi joulukuussa]), tajusin että minä en ollutkaan ainoa syyllinen ja hänestä on paljastunut monia asioita kun olen jälkeenpäin ajatellut asiaa. Edelleen tuntuu pahalta sillä tästä hänen päätöksestään katkaista lopullisesti välit on kulunut aikaa vasta hyvin vähän.. En tule unohtamaan kaikkia yhteisiä hetkiämme, mutta ne muuttuivat jollain tapaa. En tiedä :/ Olo on outo, mutta satuin kuulemaan hänen äitiltään että serkku voi loistavasti ja ei ole ollut surullinen hetkeäkään, päinvastoin on ollut iloinen ja suunnitellut vaikka mitä.. Siitä tulin vain surullisemmaksi, mutta en kuulu enää hänen elämäänsä, vaikka halusinkin kovasti. Ei voi mitään.. Hänen päätöstään en voi muuttaa :( Hän ei antanut mitään mahdollisuutta minulle päättää mistään, vaan hänen tahtonsa oli tämä ja näin tapahtui.. Ei kadu mitään, ei syyllisyyttä mistään mitä minulle oli tehnyt. Ei anteeksipyyntöjä kaikista niistä loukkauksista mitä hän oli minulle sanonut ja tehnyt.. Ei mitään.
Minulla vastaava tilanne, taakse jäi 24 vuoden ystävyys.
Ennen välirikkoa minua arvosteltiin, paneteltiin, syytettiin ja suhtauduttiin ylimielisesti. Viime vuosina. Olin 13v kotiäiti, jonka ystäväni (lapsettomana miehenä) koki, etten omaa normaali älyä ja olen metsittynyt kotiini. Tuo sai aikaan aiemmin mainitsemani. No, itse koin että halusin antaa lapsilleni sen elämän alkutaipaleen 3v asti kotosalla ja sen jälkeen päiväkotien ja koulujen maailman. Olen nyt opiskellut lähes 2v ja valmistun keväällä. Äitiys vuosinani harrastin aktiivisesti ja minulla oli paljon muitakin ystäviä. On yhä. Kuitenkin vain tämä yksi ystävä näki minut *tylsänä ja metsittyneenä* sekä maailman menosta tietämättömänä epäsivistyneenä moukkana. Harmillista ettei hän huomannu millainen todellisuudessa olen. Jälkikäteen suren kuitenkin menetettyä ja luuksi jäi minulle ajatus *olinkin hänelle terapeutti joka oli aina valmiina, kun puhelin soi*
Nyttemmin en enää ala samaan kenenkään toisen kanssa.
Kun jo valmiiksi tiedän miten käy.
On minulla vielä jäljellä niitä ihania ystäviäkin :)) Eli elämä jatkuu mutavelleistä huolimatta.
munkin on pakko kommentoida tähän.. oon 17 vuotias ja mustakin tuntuu ihan kun mun maailma kaatuis just nyt. oon tuntenu tän mun 'parhaanystävän' kunnolla pari vuotta ja oltiin ennen sitä ns tuttuja ihan ala-asteelta saakka.. oltiin kun paita ja peppu siinä oli ihminen johon pystyin oikeasti luottamaan 100% ja rakastin häntä kuin siskonani tai jonain.. mutta sitten ihan yht' äkkiä tämä kaveri pisti välit poikki ihan lopullisesti ja sanoi vaan että olen tehnyt hänen elämästään täyttä paskaa, vaikka olinkin vaan yrittänyt auttaa häntä kaikissa ongelmissaan ja rahahuolissaan jne. (hän on siis vanhempi kuin minä) mä tavallaan asuin hänen luonaan ja olin aina tukena vaikeina ja hyvinäkin hetkinä.. en vaan ymmärrä mitä olen tehnyt väärin ja tekisin mitä vaan että saisin korjattua asiat, mutta hän sanoo vaan että jätä rauhaan ja elä omaa elämääsi. toki olen tilaakin antanut ja tehnyt selväksi että saa sanoo asiat suoraan eikä tarvitse kierrellä.. vaikka pahalle tuntuukin niin musta tuntuu näin jälkeen päin että asiat on paremmin nyt, koska tämä kaverini tavallaan ''omisti'' mut enkä saanut tavata muita kavereita tai sainhan minä, mutta sitten alkoi järjetön valittaminen mitä pienimmistäkin syistä ja alistuin ja unohdin kaiken muun.. ehkä mun on parempi näin vaikka nyt tuntuukin vaikeelle. tsemppiä kaikille!
Mä oon menettänyt n.5-6 kuukautta sitten parhaan ystäväni Nellin ( nimi muutettu.) . Se ei tuntunut silloi vielä pahalta. Hän alkoi olemaan yhden tytön kanssa jota hän oli väittänyt ärsyttäväksi, mutta valehdellut vain minulle. Erosimme koska emme jutelleet koulussa niin hyvin ja välitkin olivat huonot. Välkillä olimme hiljaa yms. Yhtenä päivänä hän ei sanonut mitään, meni vain ja jätti minut yksin. Olin koulussa n. 3 päivää ilman ystävää, mutta jossain liikuntatunnin ryhmätehtävässä tutustuin yhteen meidän luokan tyttöön, Mariaan (nimi muutettu.) Meistä tuli ystäviä ja saimme lisää niitä, sillä meidän luokall oli 6 hengen tyttöporukka johon me liityimme. Tuntui hyvältä ja kostoisalta näyttää vanhalle ystävälle, että löytää parempiakin kavereita. Kaveruus oli mahtavaa mutta pian minun ja Marian välit meni huonommaksi. Pian emme olleet enää niin hyviä kavereita. Olin porukan kanssa kauan, mutta he jättivät minut. Silloin aloin ikävöidä Nelli ja minun kaveruutta. Ajattelin ja itkin kuinka ihanaa ja helppoa olisi vielä olla hänen ystävänsä. Olin yksin, mutta pian hän ja hänen paras ystävänsä tulivat kysymään minulta, että haluanko olla heidän kanssaan. Oli mahtavaa saada kavereita. He ovat silti parhaat kaverit, mutta olen heidän kanssaan silti. Itken vieläkin välillä ihanien aikojen perään, mutta elämä on. Minua auttaa, kun ajattelen että antaa vanhojen asioiden olla ja katsoo eteenpäin. Elämä on eddessä, älä jää murehtimaan liikaa, jatka elämääsi.
Kyllä. Näin kävi viisi vuotta sitten ja edelleen hän kummittelee sydämessäni. Ystävät ovat tärkeintä elämässä.
Ehkä vielä joskus kohtaatte.
Olen menettänyt ystävän. Kun menetin hänet itkin, hakkasin seiniä, revin vaatteitani, itkin salaa, ettei muut huomanneet sitä. Mutta nyt olen ymmärtänyt, että on tämä yksi elämä, pitää vain koittaa jaksaa katsoa eteenpäin eikä palata menneisyyteen.