Ongelma on seuraava: Ollaan seurusteltu poikaystäväni kanssa 2vuotta ja 3kk... Vielä kuukausi sitte kaikki oli hyvin..Rakastin poikaystävääni yli kaiken..enemmän kun omaa elämääni!! Mutta yhtäkkiä rupesin epäröimään..siis tunteitani häntä kohtaan..päivä päivältä kaikki paheni. Itkin montä päivää..koulunkäynnistä ei tullu vittujakaan, tai oikeestaan yhtään mistään muustakaan ei tullu mitään eikä tuu viäläkään.. Mulle tulee ensinnäkin vähänväliä kauheita ahdistuskohtauksia..siis sekä poikaystäväni seurassa, mutta enemmän kyllä sillon jos oon yksin koska sillon mun mielikuvitus rupee laukkaamaan vähän liikaakin.
Mä yritän kokoajan keksii jotain syitä tähän mun oloon, siis siihen kun musta tuntuu etten enää rakasta häntä vaikka kaikki piti olla hyvin ja olikin. Hetki sitten olin ihan varma että oon sairastunut masennukseen..siis kun mikään ei huvittanu, makasin vaan sängyn pohjalla enkä tehnyt yhtään mitään, en syönyt mitään, vähän väliä itkeskelin ja olin vaan :-( Silloin poikaystävänikin alkoi jo huolestua.. OOn siis puhunut kyllä tästä tilanteesta hänenkin kanssaa, mutta eipä se oikeen auttanut mitään..
Nyt eilen kun heräsin niin sen jälkeen oon kokoajan ajatellu että vittu jos mä oonki lesbo.. Siis todellakin tiedän etten ole, en nimittäin tunne mitään seksuaalista naisia kohtaan..en siis ajattele jos näen jonkun kauniin naisen kadulla, että " Vittu kun mä saisin ton!!" En siis todellakaan.. en vaan saa taottua päähäni etten ole mikään lesbo vaikken enää rakastakkaan poikaystävääni!! Aina kun ajattelen että olisin lesbo, mua rupe ahdistamaan koko ajatus ja ensimmäinen ajatus sen jälkeen on että perkele niin mä tapan itteni!! Kuvittelen kuinka hyppään junan alle ja kuolen pois. Tää on todellakin ihan hirveetä. En yhtään tiedä mitä mun pitäis tehdä!! :-( Hyvät ihmiset auttakaa minuu!! Näistä ajatuksista en pysty puhuun poikaystäväni kanssa :-(
Mä yritän kokoajan keksii jotain syitä tähän mun oloon, siis siihen kun musta tuntuu etten enää rakasta häntä vaikka kaikki piti olla hyvin ja olikin. Hetki sitten olin ihan varma että oon sairastunut masennukseen..siis kun mikään ei huvittanu, makasin vaan sängyn pohjalla enkä tehnyt yhtään mitään, en syönyt mitään, vähän väliä itkeskelin ja olin vaan :-( Silloin poikaystävänikin alkoi jo huolestua.. OOn siis puhunut kyllä tästä tilanteesta hänenkin kanssaa, mutta eipä se oikeen auttanut mitään..
Nyt eilen kun heräsin niin sen jälkeen oon kokoajan ajatellu että vittu jos mä oonki lesbo.. Siis todellakin tiedän etten ole, en nimittäin tunne mitään seksuaalista naisia kohtaan..en siis ajattele jos näen jonkun kauniin naisen kadulla, että " Vittu kun mä saisin ton!!" En siis todellakaan.. en vaan saa taottua päähäni etten ole mikään lesbo vaikken enää rakastakkaan poikaystävääni!! Aina kun ajattelen että olisin lesbo, mua rupe ahdistamaan koko ajatus ja ensimmäinen ajatus sen jälkeen on että perkele niin mä tapan itteni!! Kuvittelen kuinka hyppään junan alle ja kuolen pois. Tää on todellakin ihan hirveetä. En yhtään tiedä mitä mun pitäis tehdä!! :-( Hyvät ihmiset auttakaa minuu!! Näistä ajatuksista en pysty puhuun poikaystäväni kanssa :-(
Vastaukset 9
Vanhimmat
Neuvokaa joku??? :(
Autan sinut parantumisprosessin alkuun kysymällä mitä pahaa sinun mielestä on lesboudessa? entä mitä kauheaa siinä on vaikka jos poikaystäväsi ei olisikaan se "elämäsi rakkaus"?
Ehkei se olekaan hänen elämänsä rakkaus, mutta ehkä sinä olet? Lesboilu on muuten kaunista katseltavaakin.
Olet kokenut teiniseurustelun ja nyt ilmeisesti on aika tullut siirtyä aikuisten maailmaan.
Ehkä sinä olet alkanut ajattelemaan parisuhdetta ja sen vaatimuksia, eikä nykyinen tunnut siltä oikealta. Harvoin teini-ihastus kestää yli kaksikymppiseksi. Ei siinä ole mitään pahaa, jos huomaatte tulleen tien päähän, on aika ottaa uusi askel.
Mitä lesbouteen tulee, senhän aika näyttää, mutta maahan olisi täynnä lesboja/homoja, jos ihmiset rakkauden/ihastuksen loputtua vaihtaisivat suuntautumistaan. Anna ajan kasvattaa sinusta pirtsakka aikuinen.
no varmaan kannattaa käydä rupattelemassa jollekin koulupsykologille tai vastaavalle :)
Joskus helpottaa kun saa vaan sanottua jollekin mitä ajattelee ja yleensä ulkopuoliselle on helpompi purkaa murheitaan :) Tiedän kokemuksesta, että psykologilla käynti auttaa ja se oli ainakin mulle miellyttävä kokemus. Mun tapauksessa se psykologi vaan kuunteli kun kerroin miltä musta tuntuu ja mikä mua ahdistaa...sitten kun sain purettua kaiken ulos ja näin, että psykologilla oli edelleen sama ystävällinen ilme kuin ennen kuin aloitin murheideni selittämisen, ja hän vielä sanoi mukavasti, että on ihan normaalia tuntea noin...ahdistukseni vain pyyhkiytyi pois ja aloin nähdä asiat oikeissa mittasuhteissa ;) Joskus me ihmiset nimittäin tehdään kärpäsistä härkäsiä ja pelätään ihan turhaan omia tunteitamme. Ja monesti se alkaa ahdistaa kun yrittää kieltää omat tuntemuksensa, kun luulee että on väärin tuntea niin ja näin..tajuatkohan mitä tarkoitan..? no joo jokataupauksessa... :)
Ja et oo varmasti ainut jolle on käynyt niin, että yhtäkkiä alkaakin miettiä, että tykkäänkö mä oikeesti tosta mun kumppanista...sehän on ihan normaali. Kun oppii tuntemaan toista paremmin niin alkaa hahmottaa paremmin sitä, että onko toinen oikeasti mieleinen...
ja sitten ei nyt sellasta kannata oikeesti murehtia, että jos on lesbo ;)Eihän se nyt murhetimalla muutu miksikään!!! Ja sitä joko on jotain tai ei :) Mä oon luullut pitkän aikaa ja oikeestaan pidän itseäni edelleenkin heterona, mutta oon vaan tässä parin vuoden sisällä huomannut että taidan olla oikeestaan vähän myös kiinnostunut naisista...en seurustelumielessä vaan ainoastaan seksi mielessä...eli mä oon varmaan ehkä vähän niinku bi :) enkä häpeä sitä lainkaan ja mun kundikaverikin tykkää ;)
tsemppiä sulle kaikkeen :) välillä on ihan ok ja tervettäkin olla masentunut. Myrskyn jälkeen paistaa aurinko :)
Kyllä tuo kuullostaa niin tutulta. Ahdistuneisuushäiriö.
Ei johdu nuoruudestasi, eikä kypsymättömyydestä yms fuulaa. Nuorikin voi sairastua.
Mene lääkäriin, syitä löytyy paljon ja tilapäinen serotoniini lääkitys auttaa (n 1 vuosi). Halaus!
Juu. Ensinnäkin yhdyn edellisten ajatuksiin siinä, että seksuaalinen suuntautuminen on ihan yks ja sama, ihmisiä me kaikki kuitenkin ollaan.
Mitä noin yleisestiottaen tulee tohon sun kirjotukseen, niin kuulostaa ns.kasvukivuilta. Tiedän koska olen kokenut itse ihan samanlaisia tunteita...tosin olin tuolloin 15 vuotias. Kutsuin niitä pelkotiloiksi. Kehitin mitä ihmeellisimpiä ahdistuksen aiheita milloin mistäkin. Siis oikeesti tajusin itsekkin järjellä että tämä on ihan hullua-->mistä kehitin ajatuksen, mitäs jos olenkin skitsofreenikko....tuota lesboutta pelkäsin minäkin ihan HYSTEERISESTI. Psykologin sijasta purkauduin äidilleni, joka pysyi tyynenä ja ymmärtäväisenä, jopa silloin, kun kauhistelin, että mitä jos olen insestin uhri, mutten itse tiedä sitä...
Joku joskus taisi mulle psykologilla käyntiä ehdottaa, mutta kehitin siitäkin ahdistuksen. Sehän olisi ollut todiste siittä, että mussa todella on jotain vialla!
Sulle haluan sano: Se menee ohi. Mä lupaan. Tällästä tää elämä on. Jos poikaystäväsi ei olekkaan se oikea sulle, niin se sitten on niin. Jos olisitkin lesbo (mitä epäilen), niin sekin sitten on niin.
Jos tuntuu, että uskallat, niin käy juttelees jollekkin. Yritä olla jäämättä sängyn pohjalle. Käy harrastuksissa tms. (silloin, kun mulla oli toi ahdistuskausi pelasin jalkkista ja reeneissä käynti aina helpotti, sitä keskitty siihen reenaamiseen niin, että unohti sen murehtimisen ainaskin hetkeks).
Tyttökulta kaikki kyllä järjestyy. Ei elämä loppujen lopuks oo niin vakavaa....kaikkihan me synnytään ja kuollaan. Elämä jatkaa kiertokulkuaan, siitä huolimatta mita sulle ja mulle tapahtuu.
Hymy huuleen ja tossua toiseen eteen!
Jaksamista sulle.
Heips!
Oli ihan kuin omaa tekstiään olisi lukenut :)
Olen tosin sinua muutaman vuodenvanhempi mutta kuitenkin.
Olin seurustellut nykyisen kihlattuni kanssa reilun vuoden ja muutimme yhteen. Pari ensimmäistä kuukautta meni hyvin mutta sitten tapahtui jokin kummallinen "romahdus". Aloin myös epäillä tunteitani poikaystävääni kohtaan (En esimerkiksi halunnut sanoa/pystynyt sanomaan hänelle "rakastan sinua"), epäilin myöskin että jos olenkin lesbo, pelkäsin sekoamista, kuvittelin sairastuvani skitsofreniaan...
Nyt tuosta kaikesta on kulunut tasan vuosi. Rakastan miestäni erittäin paljon, oloni on varma ja rauhallinen. Meidät vihitään ensi keväänä. Olen tullut siihen lopputulokseen että käsittelin suhteen "vakavoitumisen" noilla tuntemuksilla. Kun asioita alettiin "lyödä lukkoon" tulikin epävarma olo että tässäkö tämä sitten oli, koko elämä tätä samaa ihmistä ja paniikki iski. Tuo prosessi kuitenkin varmensi minulle että olen oikean ihmisen kanssa..tietysti olisi voinut käydä myös päinvastoin.
Suosittelisin sinua puhumaan poikaystävällesi tuntemuksistasi TÄYSIN avoimesti, niin minä tein ja vaikka kertomalla satutinkin poikaystävääni pahasti, oli hänen siten helpompi ymmärtää minua ja päätäni :)
Tässä nyt nopeasti.. toivottavasti olisi edes vähän apua, ainakin sen verran että tiedät muitakin samanlaisia olevan :)Tsemppiä!
Kuinka kauan sinulla kesti nuo tuntemukset..??
Mä tuun oikeesti pian kyllä hulluksi jos tää mun olo ei mene pian ohi.. Masentaa ja ahdistaa tää tilanne, kun ei tiiä mitä haluaa :-/ Mutta kiitoksia vastauksestasi!:) Toivon todellakin että tämä on vain jotain ohimenevää..