Mulla on kaikki asiat totaalisen sekaisin , enkä enää pääse pois tästä oravan pyörästä. Tiedän että saan nyt kamalan moraalisaarnan ja haukut täältä, mutta mitäs siitä. Itsekin tiedän toimineeni väärin, siitä ei ole epäilystäkään. Olen ollut naimisissa vuodesta 2000. Aluksi oli tosi mukavaa mutta viimeiset kaksi vuotta on ollut yhtä helvettiä. Minun mielestäni kaikki alkoi takkuilla raskaasti kun mies alkoi mustasukkaiseksi-Ilman syytä. Tonki taskut, laukut jne ..puhelimen yms, soitteli oudot numerot jne. Mulla ei oikeen luonto kestäny ja pikku hiljaa aloin tuntea lähinnä ärtymystä siippani lähellä. Koskaan meillä ei ole keskusteltu, ei osata. Seksi elämää ei ole oikeastaan pariin vuoteen ollut kuin erittäin satunnaisesti, pari kertaa puolessa vuodessa, silloinkin vain ns.pakosta että saisi rauhan. Tilanne on se että pyysin eroa jo puolitoista vuotta sitten, hän ei tahdo. Itsekään en osaa ryhtyä sanoista tekoihin koska meillä on yhteinen pieni lapsi, jota tietysti säälin. Tilannetta mutkistaa se että rakastan toista ihmistä. Meillä ei ole intiimisuhdetta, mutta tapailemme kyllä. Tätä on jatkunut jo puolitoista vuotta. Luulen että miehelläkin on jotain, tulee mm. tekstaria öisin jne. Olen toivonut että hän ottaisi eron ja sillä selvä, mutta merkkiäkään sellaisesta ei ole. Minusta tuntuu että vihaamme toisiamme päivä päivältä enemmän. En näe mitään mahdollisuutta sille, että asiat korjautuisivat. En tiedä miten toimia. Ero on pieni kuolema, eikä kai kukaan halunnut epäonnistua . Suurin odotuksin tähän suhteeseen alettiin aikoinaan, liian nopeasti kylläkin sen ymmärrän nyt. Moraalisaarnaa saa antaa os siltä tuntuu, mutta toivoisin palautetta henkilöiltä jotka ovat kenties eläneet yhtä hankalassa tilanteessa tai elävät edelleen. Tiedän että vahingoitamme toisiamme sekä lasta tällä yhteiselämällä joka ei palvele enää ketään. Tunnen pakokauhua ajatuksesta että tämä jatkuu vielä vuosia, kenties koko elämän. En ymmärrä miksi toinen ei halua eroa vaikka itsekin sanoo että ei tämä enää mitän suurta rakkautta ole.
Kaikki sekaisin
SW30
31279
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voi olla että ette ole sopivia toisillenne, mutta vaikka eroaisitte olisi syytä opetella kommunikointi. Tuolla tavalla päätyy aina samaan tilanteeseen, joka suhteessa. Se on kummallinen asia ettei osata puhua oikeasti, joskus luullaan, kun puhutaan jotain paskaa, mutta omista haluista, tarpeista ja tunteista ei sitten osata eikä kyetä puhumaan edes tosipaikan tullen, rehellisyys itseä ja toista kohtaan pitäisi olla lähtökohtana kommunikaatiolle.
Koita seuraavassa suhteessa päästä sellaiseen tilaan, jos uudessa ihastuksessa ei myöskään ole noita taitoja, älä aloita vakavaa suhdetta.
Ite oon mies ja pakosta joutunut eroamaan, selvinny oon . Nyt ole vahva ja määrätietoisesti ajat asioita niin että pääset eroon huonosta suhteesta, siihen riittää toisen halu. Sulla on vain yx elämä etkä oo paha. Mut älä sit heti hyppää sen toisen kannettavax kanna ittes ei saa uuteen suhteeseen piiloutua pitäs selvittää vanhat jutut yksin. voimia vaan.
Kiitos paljon sanoistasi. Olen itsekin miettinyt että uuteen suhteeseen ei voi hypätä, ei millään. Juuri siksi epäilen että meidän liittomme menikin näin kun meni, koska kumpikin erottiin ja heti mentiin yhteen. Ymmärrän hyvin että yksinolo ja itsensä tutkiskelu on tarpeen kaikille. Ja mistä sen tietää miltä se tuntuu jos se ero tulee, tuntuuko se toinenkaan enää niin erikoiselta kuin nyt. Vaikka ei hän ole syy tähän kriisiin joka on jo kaksi vuotta jatkunut. Jotenkin vain on tavattoman vaikeaa ryhdistätyä. Ja tuosta kommunikoinnista vielä, on sitä jotain joskus MUKA puhuttu ja sovittu, mitä tehdään yms. Mutta koskaan mikään ei ole toiminut niin. Hänelle riittää tavallinen hissuttelu suhteessa, itse haluan enemmän, haluaisin että mies joskus huomioisi muutenkin kun silloin kun on JOTAIN vailla. Hyvä mies hän on, ei siinä mitään, mutta tuskin kumminkaan minulle sopiva. HArmittaa vain niin vietävästi kaikkien osapuolten puolesta, tyttären eniten tietenkin. Siinä sitä sitten onkin sopimista. Itsekkäästi en osaa ajatela että huoltajuus olisi automaattisesti minun, isänä hän on loistava enkä pysty sanomaan moitteen sanaa. Kuitenkaan en voi sallia yhteishuoltajuutta tai ainakaan sitä että lapsi asuu viikon isän luona ja viikon äidin luona jne. Voi olla että tämä herätää vihamielisyyttä, mutta en koe asiaa niin että lapsi kuuluisi enemmän äidille kuin isälle. Tietenkin sydämestäni toivon että saisin lapseni pitää luonani. Mutta toisen vanhemman sidettä omaan lapseen- sitä en voi aliarvioida.