Pakko oli alentua tämmöseen nyt, kun tuntuu että ystävät(onnellisissa parisuhteissa elävät) ei jaksa enää mua kuunnella. Noh, tämä on varmaan aika tavallinen tarina...
En ollut koko tyypistä alunperin edes kiinnostunut, mutta sitten sydän loimahti liekkeihin ja tunsin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni rakastunut. Jotenkin se ihminen sytytti pelkällä hymyllään valon elämääni ja kaikki hänessä oli aivan täydellistä. Ehkä rupesin tätä kundia liikaakin palvomaan, siihen se vissiin lopahti sitten. Kai ahdistin hänet nurkkaan jotenkin.
Erosimme jo kesän korvilla, mutta liekki jäi kytemään ja elimme jonkinlaisessa kaukosuhteessa. Yhetydenpito oli tiivistä, mutta sitten se katkesi. Syynä oli miehen uusi tyttöystävä. Tuntui että maailma romahti niskaan, ja oli hankalaa tehdä yhtään mitään, edes hengittää, purskahtamatta itkuun. Tuo tunne kesti hyvän aikaa, mutta elimme eri paikkakunnilla ja pääsin takaisin elämän kantaan jotenkuten kiinni. Tapasin itsekin uusia ihmisiä, mutta mikään ei oikein tuntunut missään.
Olemme nyt jälleen samassa kaupungissa ja näin hänet hiljattain. Olemme "ystäviä"... Sydäntäni edelleen raastaa kun kohtaan hänet, enkä pysty hväksymään hänen coolia välinpitämättömyyttään. Miten ihmeessä pystyn pyyhkimään hänet mielestäni? Tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi, vaikka minulla on jokseenkin paljon ystäviä ja jonkin ulkopuolisen mielestä elämäni on varmasti jännittävää ja täynnä yllätyksiä. En tiedä mitä tehdä! Onko yleensäkin mahdollista kääntää rakkautta off-vaihteelle? Olenko idiootti? Miten voin taas nauttia hauskasta elämästäni ja viehättävästä itsestäni? Ja miten voin unohtaa tämän ihanan miehen ja sen, että hänen elämässään joku muu on nyt tärkein ihminen?
En ollut koko tyypistä alunperin edes kiinnostunut, mutta sitten sydän loimahti liekkeihin ja tunsin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni rakastunut. Jotenkin se ihminen sytytti pelkällä hymyllään valon elämääni ja kaikki hänessä oli aivan täydellistä. Ehkä rupesin tätä kundia liikaakin palvomaan, siihen se vissiin lopahti sitten. Kai ahdistin hänet nurkkaan jotenkin.
Erosimme jo kesän korvilla, mutta liekki jäi kytemään ja elimme jonkinlaisessa kaukosuhteessa. Yhetydenpito oli tiivistä, mutta sitten se katkesi. Syynä oli miehen uusi tyttöystävä. Tuntui että maailma romahti niskaan, ja oli hankalaa tehdä yhtään mitään, edes hengittää, purskahtamatta itkuun. Tuo tunne kesti hyvän aikaa, mutta elimme eri paikkakunnilla ja pääsin takaisin elämän kantaan jotenkuten kiinni. Tapasin itsekin uusia ihmisiä, mutta mikään ei oikein tuntunut missään.
Olemme nyt jälleen samassa kaupungissa ja näin hänet hiljattain. Olemme "ystäviä"... Sydäntäni edelleen raastaa kun kohtaan hänet, enkä pysty hväksymään hänen coolia välinpitämättömyyttään. Miten ihmeessä pystyn pyyhkimään hänet mielestäni? Tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi, vaikka minulla on jokseenkin paljon ystäviä ja jonkin ulkopuolisen mielestä elämäni on varmasti jännittävää ja täynnä yllätyksiä. En tiedä mitä tehdä! Onko yleensäkin mahdollista kääntää rakkautta off-vaihteelle? Olenko idiootti? Miten voin taas nauttia hauskasta elämästäni ja viehättävästä itsestäni? Ja miten voin unohtaa tämän ihanan miehen ja sen, että hänen elämässään joku muu on nyt tärkein ihminen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Samoin kävi aikoinaan yhdelle urpolle... olivatpa jopa puhuneet lapsen hankkimisesta ennen bänksiä...
suunnitelleet...perhettä...huh.
Voimia sulle ettei ala menemään samalla tavalla alamäkeen.
Joo-o, mulla kävi aivan samalla tavalla. Nyt sitä jälkeenpäin ihmettelee, minkä takia sen toisen kanssa oli...
En olisi ikinä uskonut rakastunvani, en siihen ihmiseen, oltiin niin erilaisia, vaikka vuodet kyllä muutti meitä toistemme kaltaisiksi =).
Mä neuvon sen verran, että, pakotat itsesi aatteleen muuta, tiedän, ei oo helppoo, koska mulla se on joka päiväistä pakottautua tekeen ees arkipäivän askaria. Yrität muistella kaikkia huonoja asioita siitä ihmisestä, jos se joskus kohteli sua huonosti, niin nyt ajattelet vaan, että voi helvetti, mikä paska, ei ollu mun arvonen. Ajattele kaikki huonot asiat siitä ihmisestä. Ja opettele vihaamaan sítä, koska ei pääse yli mun mielestä, jos ei käy kaikkia mahollisia tunnetiloja läpi. Mutta loppujen lopuksi kaiken tän jälkeen, se on se tuttu aika, mikä helpottaa. Mutta sun ei auttas nyt kyllä nähä sitä ihmistä, se ei oo helppoo, mutta se tekee asiat vaikeemmaksi, kun pitää yhteyttä.
Todella tuttu tarina. Olisin kiinnostunut tietämään, miksi jotkut löytävät sellaisen molemminpuolisen rakkauden, siis jossa kummatkin osapuolet ovet yhtä rakastuneita ja siksi haluavat pysyä yhdessä jopa koko elämän läpi?
Minulle ei sellaista onnea ole ollut. Olen löytänyt elämäni rakkauden - mutta lyhyen kiihkeän suhteen jälkeen mies vain totesi etten "ole hänen tyyppiänsä" ja: "voidaanhan me jatkaa - ystävinä!"
Ei vetele. Joko ollaan rakastuneita tai sitten ei mitään. Kun kyseessä on Suuri Rakkaus.
Joskus minuun rakastuu joku tyyppi, joka taas ei pätkääkään kiinnosta minua. Kerron sen kuitenkin heti, ettei tule turhia unelmia.
Kertaakaan elämässäni en ole tuntenut sitä suurta, molemminpuolista tunnetta.
Ehkä saan vielä kokea sen, mutta ikää on jo sen verran, että alan epäillä.
Onnea vaan kaikki muut!
Muuten olen elämääni aika tyytyväinen, rakastuneisuus kai ei ole minulle edes tärkeä. (Tulipa nyt vain muutama asia todetuksi...)
Muutama lisäys...tuo tapahtui kauan kauan sitten...Nyt olen nähnyt mitä on tapahtunut hänelle kun ikää on tullut lisää...katkeroitumista... kieroilua muiden ihmisten kanssa. Ego on kasvanut suuremmaksi mitä enemmän vuosia on kulunut menetyksestä.
Vuodet eivät ole armeliaita. Kannattaa siksi takoa kun rauta on kuumaa. Ja siksi ettei sitten tarvitse miettiä jälkikäteen.
En oo koskaan ennen tämmösiin keskusteluihin osallistunu, mutta tää ei tosiaankaan oo hassumpi foorumi. Vaikka noi samat neuvot on kuultu jo moneen otteeseen (niiltä parisuhteessa eläviltä ystäviltä) niin jotenkin tuntuu hyvältä kuulla nämä joltakin joka on ollu tosiaan ihan samassa tilanteessa.
Joo tiedän, ei pitäis nähdä eikä olla yhteydessa tähän tyyppiin. Mutta jotenkin ajatus sen kokonaan menettämisestä tuntuu kamalalta. Tiedän, että mikään ei palaa enää ennalleen, sehän on nyt uuteen naiseen rakastunut, mutta silti nautin sen seurasta suunnattomasti. Ollaan oltu yhdessä vaan ihan platonisesti, mutta on ollu aina tosi kivaa. Kyyneleet tosin ryöpsähtää heti kun se kääntää selkänsä ja lähtee.
En tiedä, on hankala muistella niitä huonoja aikoja, joita tosiaan kyllä oli paljon. Jotenkin en vaan osaa syyttää tätä kaveria niistä hetkistä. Ne syyt löydän omasta itsestä. Mietin vaan että mitä olisin itse voinut tehdä toisin, ja mitä vikaa mussa on. En vaan kerrassaa osaa vihata sitä. Pystyn vaan muistamaan niitä ihania aikoja, ja sitä, miten paljon kaipaan sen ihmisen läheisyyttä ja huomiota. Oon miettinyt että avaisinko suuni ja sanoisin mitä päässä liikkuu. Ihan tyhmä veto? En tiedä, tuntuu että siittä saattais jotenkin sydän keventyä...
On niin hankala uskoa enää itseensä tai yleensä mihinkään -kaikkein vähiten rakkauteen- kun tässä itsesäälissä joutuu kieriskelemään.
Ihanaa kun joku tällä lailla välittää tuntemattomasta ihmisestä ja vaivautuu neuvoja antamaan.
Kiitos
Käyn tällä hetkellä läpi aivan samoja asioita, kuin sinä. Siinä olet aivan oikeassa, paluuta entiseen ei ole, hyvä, että tiedät sen itse, se on jo alku. Tottakai sitä haluaisi yrittää uudelleen, mutta, kuten sanoit, hän on rakastunut toiseen. Koen ihan samoja tunteita, hyvä tässä on kaveria neuvoa =), mutta olen päässyt jo muutaman askeleen eteenpäin ja olethan sinäkin! Ja kerro ihmeessä tunteistasi hänelle, jos hän vain kuuntelee, loppujen lopuksi ne asiat pitäisi sanoa juuri sille, kenen takia näitä tunteita koet ja hän varmasti ei syytä sinua mistään mitä joskus on ollut ja ehdottomasti itsesyytöksistä on päästävä eroon. Jos suhde ei kestä hyvien aikojen lisäksi huonoja, niin sitten se ei kestä ollenkaan ja tuskin niistä on kyse ollutkaan. Se on vaan pakko hyväksyä, että me kaikki ollaan niin erilaisia ja käydään läpi aivan erilaisia tunteita. Ei se ihminen varmasti mitään sille voi, ettei enää rakasta, niinkuin et sinäkään sille, että rakastat. Ja se ei ole sinun syysi! Tietenkään onnellisessa parisuhteessa elävät ystäväsi eivät voi käsittääkkään, millaista sinulla nyt on, samoin se on itsellä ollut näinä aikoina, mutta se on kuitenkin pääasia, että he ovat tukena ja kuuntelevat. Minä en olisi ikinä ilman ystäviäni selvinnyt ja arvostan heitä ikuisesti sen takia, välillä on ihan sääliksi käynyt... Ja kiitän myös itse näitä ihmisiä täällä palstalla, jotka myös ovat käyneet läpi samoja asioita ja jaksaneet kommentoida.
Mutta sinä, muista, ettet ole yksin ja kuten hyvä ystäväni sanoi, tämä kaikki on ohi, ennen kuin huomaatkaan ja jostain se löytyy yllättäen kulman takaa se oikea ihminen sinulle! Positiivisuus ennen kaikkea! Kaikkea hyvää sinulle, tielle jolla kuljet!
Ymmärrän hyvin, miltä susta tuntuu. Tosin oma tilanne on vähän toisenlainen. Erosin juuri kolmen vuoden suhteesta. Eroon johti se, että haluamme elämältä erilaisia asioita, emmekä löytäneet mitään kompromissia. Rakastamme edelleen toisiamme todella paljon, sen vuoksi tämä ero tekee helvetin kipeää!!! Mies on kaiken lisäksi myöntänyt olevansa niin heikko, ettei pysty olemaan yksinään. Hän löytää siis nopeasti itselleen lohduttajan ja hänellä on kova kiire jatkaa elämässä eteenpäin. Hänellä on kolmenkympin kriisi ja suuri hätä perustaa perhettä mahdollisimman nopeasti. Eli hän etsii elämänkumppania, ei yhden illan juttuja. En tiedä olisiko yhden illan huvit helpompi sulattaa.
Vaikka syvällä sydämessäni toivon, että hänellä olisi kaikki hyvin, en vaan silti ole niin hyvä ihminen, että voisin olla onnellinen siitä, jos hän heti löytää tilalleni jonkun muun. Ajattelen häntä enemmän kuin koskaan ennen. Ajatus siitä, että hän koskettaa jotain muuta viiltää syvältä.
Olen yrittänyt ajatella, että jos me rakastamme toisiamme tarpeeksi, löydämme vielä joskus toisemme ja ehkä silloin olemme valmiita kompromisseihin.
Sinulle sanoisin, että kerro tunteistasi. Mitä voit menettää? Itse kerron ikävöiväni ja rakastavani. Mutta en missään nimessä halua jäädä riippumaan ja olla kauhea exä, joka tilittää, avautuu ja häiritsee uutta elämää. Tää on niin helvetin vaikeaa....
Mutta aurinko nousee taas huomenna