Olen ollut naimisissa 10 vuotta, en koskaan ole edes ajatuksissani miettinyt että pettäisin millään lailla puolisoani.
Olemme sanoneet jo alussa toisillemme, että kaiken pitää perustua rehellisyydelle; jos haluttaa lähteä muiden kanssa, sen voi sanoakin. Sekä ilman uskollisuutta on avioliitto tosiaan turha värkki..
Meillä on mennyt oikein hyvin; seksielämä on antoisaa, toveruus on ok, tykkäämme samanlaisista asioista, kuten retkeily ja nauraminen.
Muut ihmiset pitävät meitä myös onnellisena parina.Toki tappelemme, mutta se on elämää.
Monta kivaa ja fiksua miestä on ollut tyrkyllä meikäläiselle, mutta minulla on ollut kuin kilpi, en edes ajatellut moista.
Kunnes eräänä päivänä tämä hieno rakennelmani alkoi uhkaavasti huojua..
Työyhteisööni tuli jo pari vuotta sitten kiva mies, olimme alusta alkaen välillä toistemme juttusilla, eikä siinä ollut mitään erikoista.
Pikku hiljaa tämä kaveri oli tullut ystäväkseni; kerroimme joitain asioitamme toisillemme luottamuksella.
Hän oli erittäin miellyttävä, huomaavainen, humoristinen.... ja eräänä päivänä vain huomasin, että odotan joka päivä näkeväni tätä miestä..
Sitten tuli sekin päivä, että hän kertoi ajattelevansa minua paljon...
Tämmöisen kaikenmoisen jälkeen tuli sekin päivä ettemme saaneet toisiamme mielistämme vaan koko ajan kaipasimme toistemme luo ja halusimme enemmän, joten tapasimme.
Siinä sitten vähän halailtiin siveästi ja kerrottiin tunteista.
Sitten lisää samanlaisia tapaamisia...
Siinä sitä sitten oltiin; yltäpäältä rakastuneina!
Molemmat naimisissa ja lujasti. Molemmilla muka niin täydellinen kaikkea uhkaa vastaan oleva`'elämän arvot'-pakkaus.
Sanon vaan että huisin nevadaan meni se arvo- pakkaus. Näin kovin en ole ketään rakastanut koskaan.
Ruoskin itseäni ja hän itseään järjen viisaudella, tosiasioiden vastaansanomattomuudella, petturin roolilla...
Mikään ei auta; kun luulee hetkittäin olevansa vahva niin ei tarvi, kuin kuulla toisen ääni, niin kaikki rakennelmat jälleen romahtavat, ja tunteet repivät järjen vastaiseen suuntaan....
Mitäs tästä sanotte?
Olemme sanoneet jo alussa toisillemme, että kaiken pitää perustua rehellisyydelle; jos haluttaa lähteä muiden kanssa, sen voi sanoakin. Sekä ilman uskollisuutta on avioliitto tosiaan turha värkki..
Meillä on mennyt oikein hyvin; seksielämä on antoisaa, toveruus on ok, tykkäämme samanlaisista asioista, kuten retkeily ja nauraminen.
Muut ihmiset pitävät meitä myös onnellisena parina.Toki tappelemme, mutta se on elämää.
Monta kivaa ja fiksua miestä on ollut tyrkyllä meikäläiselle, mutta minulla on ollut kuin kilpi, en edes ajatellut moista.
Kunnes eräänä päivänä tämä hieno rakennelmani alkoi uhkaavasti huojua..
Työyhteisööni tuli jo pari vuotta sitten kiva mies, olimme alusta alkaen välillä toistemme juttusilla, eikä siinä ollut mitään erikoista.
Pikku hiljaa tämä kaveri oli tullut ystäväkseni; kerroimme joitain asioitamme toisillemme luottamuksella.
Hän oli erittäin miellyttävä, huomaavainen, humoristinen.... ja eräänä päivänä vain huomasin, että odotan joka päivä näkeväni tätä miestä..
Sitten tuli sekin päivä, että hän kertoi ajattelevansa minua paljon...
Tämmöisen kaikenmoisen jälkeen tuli sekin päivä ettemme saaneet toisiamme mielistämme vaan koko ajan kaipasimme toistemme luo ja halusimme enemmän, joten tapasimme.
Siinä sitten vähän halailtiin siveästi ja kerrottiin tunteista.
Sitten lisää samanlaisia tapaamisia...
Siinä sitä sitten oltiin; yltäpäältä rakastuneina!
Molemmat naimisissa ja lujasti. Molemmilla muka niin täydellinen kaikkea uhkaa vastaan oleva`'elämän arvot'-pakkaus.
Sanon vaan että huisin nevadaan meni se arvo- pakkaus. Näin kovin en ole ketään rakastanut koskaan.
Ruoskin itseäni ja hän itseään järjen viisaudella, tosiasioiden vastaansanomattomuudella, petturin roolilla...
Mikään ei auta; kun luulee hetkittäin olevansa vahva niin ei tarvi, kuin kuulla toisen ääni, niin kaikki rakennelmat jälleen romahtavat, ja tunteet repivät järjen vastaiseen suuntaan....
Mitäs tästä sanotte?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Niinpä niin,
tuo tarinasi taitaa olla tänäpäivänä vähän turhankin yleinen. Siis siinä mielessä, että työpaikalla syntyy suhde, joissa toinen on jo "varattu" toisaalle.
Ainakin olen tuollaisia itsekkin sivusta muutamaa töissä seurannut. Kyseiset henkilöthän eivät yleensä tajua monen sivullisenkin näkevän missä mennään tai ainakin sitä epäilevän.
Tarinat sinänsä eivät vain näytä yleensä päättyvän hyvin.
Eräässä sellaisessa tapauksessa, jossa kumpikin oli naimisissa tahoillaan, mutta lopulta muuttivat yhteen asumaan, joutui nainen melkoiseen ryöpytykseen töissä. Häntä pidettiin kodinrikkojana jne. Joutui aika mielettömän kohtelun kohteeksi.
Eli asioilla voi olla sitten myöhemmin tuokin puoli. Mielenkiintoista oli, etten ainakaan kuullut koskaan kenenkään kritsoivan miestä mitenkään.
Ylipäätänsä pidän työkaverin tai muuten samassa työpaikassa olevan kanssa seurustelua aikamoisena vaikeuksien etsimisenä. Ja puhun valitettavasti omakohtaisesta kokemuksesta...
Hommalla on vielä onnistumisen mahdollisuudet jos ette joudu töittennen puolesta tekemisiin toistenne kanssa, mutta muuten siitä tulee silkkaa helvettiä jossain vaiheessa.
Oletko esim. miettinyt mahtaako toinen tuntua niin kauhean ihanalta, kun pääset olemaan hänen kanssaan tekemisissä 24h ?
Mutta, tuohon asiaasi kommentoisin ehkä kuitenkin vielä sen, että tässä ei tietenkään ole kyse vain sinusta ja tästä toisesta. Tulette satuttamaan erittäin pahasti niitä ihmisiä joita ainakin joskus olette rakastaneet. Mutta tuossahan ei tietysti ole mitään uutta.
Sinunkin jutustasi alkaa saada jo vähän sitä käsitystä, että tunteet ovat jyräämässä sen järjen äänen, joka on vielä tähän asti ohjaillut teitä.
Yksi kysymys minulla tulee aina tälläisistä asioista mieleen, mutta en ole siihen koskaan vastausta saanut.
Jos/kun tulette pettämään aviopuolisoitanne tai jopa ehkä jättämään heidät ja aloittamaan yhteisen elämänne, niin miten voit koskaan luottaa tähän uuteen kumppaniisi ?
Miten voit luottaa siihen, että et sinä ole seuraavaksi se, jonka hän jättää tai jota pettää?
En moralisoi, en kritisoi, elät omaa elämääsi, mutta muista ottaa siitä myös vastuu.
No tuota vastuutahan minä juuri kipuilenkin.
Ei oikein kuulu luonteeseeni tehdä mitään toisia loukkaavaa; on tosi paha olla kun ajattelen tätä kaikkea meidän kaikkien kannalta.
Olen suorastaan järkyttynyt huomatessani sen, etten enää pysty hallitsemaan elämääni, ja tekemään ratkaisuja jotka pitäisi nyt tehdä( siis lopettaa koko hulluus).
Vain ajoittain olen "järjissäni", mutta kuten jo sanottu, tarvitaan vain tuon toisen läheisyys tai mikä vain , niin kaikki hyvin ajatellut päätelmät kaikkoavat, ja haluaa vain sen hetken olla onnellinen, ja vaikka sitten huomenna taas skarpata....
No, ikävää lukea, että nämä jutut yleensä työpaikalla, eivät pääty hyvin..
tässähän voi tietysti heitellä näitä helppoja eli loukkaat vielä enemmän, jos jatkat menoa tällä tavalla. Eli mitä pidempään, sen pahempi siitä tulee teille kaikille.
Mitä tulee tuohon suhteisiin työpaikoilla, niin olen vähän sitä mieltä, että se jatkuva läheisyys on lopulta se suurin ongelma. Siksi homman onnistuminen on mielestäni paljolti riippuvainen siitä kuinka paljon olette tekemisissä toistenne kanssa töissä.
Katastrofin ainekset ovat työpaikka jutuissa, jos ollaan paljon keskenään jokatapauksessa tekemisissä (yleensä kai tietysti suhde on tästä seurausta) ja vielä pahempaa, jossa jompikumpi on asemassa jossa pitää tehdä päätöksiä. Siis päätöksiä jolla voi olla vaikutusta toisen työelämäänkin. Siitä ei tule mitään, sen jälkeen työt ja yksityiselämä sekoittuvat täysin. Ja vaikutukset alkavat näkyä myös työkavereille.
Siksi kaikki esimiesten ja alaisten väliset seurustelusuhteet pitäisi kieltää lailla...
Muuten tuohon sinun juttuusi ei voi todeta kuin tuota samaa, mitä nimimerkki ihminen tuolla alempana kirjoittelee eli ehkä sitä järjellisenä hetkenä kannattaisi miettiä suhdettaan siihen mieheesi.
...Kun näkee toisen työpaikalla,melkein menee polvet alta..sanat katoaa...ajatus hukkuu. Hän on niiin ihana..---joskus ajattelen että olen tullut hulluksi!
Onneksi emme ole missään johtaja-alainen suhteessa, vaan "tasaveroisia"
Mikään tähän asiaan liittyvä tosiasia ja moraalinen ja ynnämuinen järkipuoli ei ole minulta hukassa, vaan se kaikki vainoaa minua niin, ettei yöllä saa nukutuksi.
...onko hän esimiehesi vai kolleegasi tai muuten työkaverisi. Ongelmia tulee, jos työasioissa olette tekemisissä toistenne kanssa. Ja ne ongelmat vaikuttavat koko työyhteisöön.
Mutta tuohan ei nyt tunnu olevan se ongelmasi.
Vaan se, ettet saa häntä mielestäsi. Kun noita vastauksia meille muille lukee, niin niistä kyllä alkaa saada jo sellaista kuvaa, että olet kehittänyt tästä melkoisen pakkomielteen itsellesi.
Ja olet oikeassa, että meidän jotka emme ole tuossa tilanteessasi on helppoja olla cool.
Niinhän aina.
Mutta ehkäpä meistä osa on ollut tilanteessasi ja voi sanoa, että tuosta ei hyvää seuraa...
Mut toivottasti asiat jotenkin ratkeavat ja nopeasti, koska tuolla vauhdilla sinä ihan oikeasti sekoat kohta.
Joten koitahan pärjäillä ja hyvää kesää
No joo, sellasta se on kun kiusaa itteensä liikaa ja päästää tilanteen noin pitkälle.
Kaikkihan me ollaan vaan ihmisiä ja se onnellinen parisuhde on lopulta kuitenkin aika hatara. Jos noin lähtee leikkimään niin noin siinä sitte käy. Pitää välttää ihania miehiä / naisia ja pyöriä vaan kusipäiden kans niin pysyy tunteet kurissa :)
Niin, miksi ihmeessä pitikin päästää kaikki tähän vaiheeseen.
Vastaus:
Salakavalasti, pikkuhiljaa....jälkiviisauden tieto.
Toi sun kusipää-juttu oli tosi hyvä...
kerrohan välitätkö/rakastatko edelleen aviomiestäsi? minulle kävi kerran vähän samanlailla. tosin "vain" seurustelusuhteessa.sitten eräänä järjellisenä hetkenä päätin että asiat eivät voi jatkua näin ja pistin täysin välit poikki ihastukseeni. sitten selittämään poikakaverille, tämä antoi anteeksi ja edelleen ollaan onnellisesti yhdessä.
Eipä ole muuta sanottavaa, kuin se, että olemme vain tiettyyn pisteeseen saakka rationaalisia eläimiä, jotka pystyvät kontrolloimaan järjellä tunteitaan. Kuitenkin riittävän suuren emootiolatauksen - oli se sitten vihaa, ahdistusta, rakkautta tai mitä tahansa - syntyessä tunteet saavat vallan, ja olemme niiden vietävissä.
Muistatko joskus hamassa menneisyydessäsi luvanneesi sille ihanalle ja omalle miehelle, että myötä- ja vastamäessä ollaan yhdessä? Nyt on kohdallesi tullut se vastoinkäyminen. Vaikka ihanalta tuntuukin, niin avioliiton kannalta se on vastoinkäyminen. Jos tästä selviät, voit onnitella itseäsi. Valitse tahtoa ja tällä tahdon voimalla pidä itsesi kurissa. Ja muistele niitä ihania alkuhuumahetkiä, mitä sinulla oli oman miehesi kanssa silloin joskus? Mikä oli suloista, mikä höpsöä? Kosiko miehesi sinua vai oliko se yhteinen päätös? Tietenkin nyt rakastumisen tunne on erilainen, koska on jo pidempiaikainen kokemus parisuhteesta ja sen arjestakin takana, mutta samaa se tulisi muutaman vuoden päästä olemaan tämän uudenkin kanssa. Kannattaako siis riskeerata? Panosta nykyiseen suhteeseesi miehesi kanssa. Tehkää taas samoja juttuja, kuin mitä seurustellessa ja nauti OMAN miehesi rakkaudesta.
Kyllä se siitä, voimia. (minun pienen ihmisen pyyntöni on, että älä rumenna avioerotilastoja..olette liian arvokkaita alistumaan "alkeisvoimien" vietäviksi..)
On hyvä lukea teidän vastauksianne, kun teillä ei ole lusikkaa tässä sopassa; voitte olla ihan cool.
Haluamme molemmat jatkaa avioliittojamme, emmekä halua lähteä mihinkään salaiseen suhteeseen. Tähän järjen päätelmään olemme tulleet, sillä meillä on ihan hyvät puolisot yms.
Mutta vaikeus onkin siinä, että emme ole onnistuneet pistämään peliä poikki, kokonaan, lopullisesti.
Ikävä toisen luo on ihan fyysistä kipua, on suorastaan helvetillistä nähdä joka päivä töissä. Olen jopa juossut itseni melkein hengettömäksi, että saisin pois mielestäni tuon miehen, valvonut öitä, jopa juonut itseni aivan räkäkänniin. Joskus voisin antaa koko jäljellä olevan elämäni saadakseni yhden päivän hänen kanssaan, hän täyttää koko elämäni, elän kuin unessa... siinä vastapaino järjelle.
Älä vietä ENÄÄN aikaa hänen kanssaan... ja FORGET koko homma. Vihaa pikemminkin häntä vaikka hän olisikin loistava ja ihana siitä, että hän on "uhka" avioliitollesi. MIETI aikaa ENNEN AVIOLIITTOASI kun toivoit löytäväsi unelmiesi miehen. Sinulla on tämä mies. Älä hötkyile tai horju.
Vaihtoehtona myös KERTOA asiasta miehellesi varsinkaan jollette ole vielä tehneet mitään "sellaista".
Uskon, että olet saanut elämässäsi paljon aikaiseksi näytä nyt UUDELLEENN olevasi VAHVA ihminen etkä mikään elämysmatkailija. Filosofiaa lukemalla ajatukset selkiintyvät myös, kirjoita vaikka kirja tai päiväkirjaa..
Onnea jatkoon!
t: Avioliiton puolesta
Hyviä neuvoja satelee, tosin viimeinen eli omalle miehelle kertominen suhteesta ei mielestäni tuo ratkaisua ongelmaasi. Päinvastoin se siirtää ongelmaa hänelle ja saa aikaan aivan suunnatonta tuskaa. Näin luulen koska itse olin joskus sinun puolisosi asemasssa ja siitä kertomisesta en ole selviytynyt vieläkään.
Onko tämä tukala (toisaalta ihana ;) ) tilanteesi jatkunut jo kauankin. Jos olet tämän tien alkupäässä vasta, uskon että voisit ihastuksesi unohtaa ajan myötä. Ts. voisi olla hyvä jos yrittäisit vältellä kaveria siellä työpaikalla. Lienee mahdotonta jos työpaikka on pieni. Vähitellen voisit saada elämääsi jotain uuttakin sisältöä kuin tämä 'pakkomielle'. Ehkäpä jo vuoden kuluttua olet toisissa ajatuksissa. Vuosi on kait pieni odotusaika kun kerran jo nyt tunnet pientä tarvetta jatkaa miehesi kanssa. Se tunne vahvistuu ajan myötä kun amorin nuolen vaikutus vähenee.
Kiitos Tuikku joka tapauksessa näistä avoimista kirjoituksistasi, itselleni on tärkeä ymmärtää miltä se tuntuu kuin noin kolahtaa. Vuosien jälkeen kerään sirpaleita ja yritän siis ymmärtää mitkä voimat ihmispoloja liikuttelee.
Ihan viisasta tekstiä.
Olen pahoillani kokemastasi.
En tiedä voitko koskaan ymmärtää, ehkä se täytyy kokea. Itse olen aina luullut olevani moisen yläpuolella...jäädä nyt johonkin toiseen mieheen kii.....
Sen voin sanoa, että mielettömät voimat tässä on kysymyksessä.
Tuskin vaimosikaan tahallaan lähti etsimään elämänsä järkyttäjää.
Elämä vain taitaa ollakin yllättävää.
Yksi asia kuitenkin on tämän kaiken tuskan timantti; kokea tälläinen rakkauden huuma, maistaa sitä edes hiukan, ja olla kuin ei ennen koskaan olisi elänytkään.
uskon kyllä täysin sinua siinä että tunnet jotakin hyvin merkittävää. Niin se täytyi olla oman vaimonikin kohdalla, hän ei ollut eikä ole sen koommin mihinkään asiaan samalla tavalla syttynyt.
Olen entistä vakuuttuneempi siitä että sinun ei kannata puolisollesi nyt mitään kertoa. Sinusta tuntuu kuin kaikki entinen nykyisen tunteesi rinnalla ei olisi juuri minkäänlaista. Se juuri - oman kokemukseni mukaan - on erittäin loukkaavaa kuulla läheiseltä ihmiseltä jonka kanssa on ilot ja surut jakanut monta vuotta. Jokainenhan haluaa olla toiselle ainutlaatuinen ja merkitä jotakin.
Tuikku,
Periaatteessa tässä on jo sanottu kaikki, mikä mielestäni on sanomisen arvoista.
Se päättömän, kaiken täyttävän rakastamisen/rakastumisen tunne on aivan euforisen ihanaa (omaa kokemusta on) hienoa, että olet sen päässyt kokemaan.....surullista, että koet sen "väärissä oloisuhteissa".
Kirjoitit, ettette kumpikaan halua erota, mutta että erillään olo raastaa....
Mitäpä tuohon muuta neuvomaan, kuin, että purkaa hammasta ja lyökää otsaa seinään. Uusi harrastus, uudet jutut, mitä tahansa, joka vie ajatukset muualle on varmasti paikallaan.
Helppoa se ei tule olemaan, mutta aivan VARMASTI se ajan kanssa hellittää.
Ja kuten sakke kirjoitti, ÄLÄ KERRO miehellesi. Mulla on asiasta kokemusta ja voin vakuuttaa, että kertominen ei lisää SINUN luotettavuuttasi, vaikka kuinka olisit päättänyt jatkaa miehesi rinnalla.
Voimia sinulle!!
ei ole tullut edes pieneen mieleeni moinen asia.
Se kun ei hyödyttäisi ainakaan yhtään mitään.
Olen juuri samassa tilanteessa kuin sinäkin, takana 10 vuoden avioliitto ja kolme lasta. Avioliitto joka on ollut ns "onnellinen" ja olen aina ollut "varma" siitä etten tule koskaan pettämään ei ole ns. ollut mitään tarvetta katsella edes muita miehiä...
Mieheni ja minun suhteessa on muuten kyseessä ns.työpaikka rakkaus.. Olimme samassa työpaikassa aina vuoteen 2001 alkuun saakka..Eli se siitä sitten, että kaikki työpaikka suhteet on tuhoon tuomittu :)Meillä ei koskaan ole sen takia ollut ongelmia, saatika että se olisi mitenkään häirinnyt työntekoa tai perheasiat tai riidat olisi heijastuneet työpaikalle, siellä ei kukaan ns. uusi ihminen edes tajunnut ,että olemme naimisissa ellei sitä erikseen heille kerrottu. Jotenkin minua tuppaa aina ärsyttämäänkin tyyli, "työpaikka suhteista ei seuraa koskaan mitään hyvää" :))
Seksi elämä meilläkin on sujunut muuten mukavasti mutta sitä tapahtuu minun mielestäni liian harvoin,(parin viime vuoden ajan) asiasta on yritetty puhua muttei mieheni ole osannut sanoa mitään syytä siihen miksi ei halua useammin.
Tilanne johti siihen että minä lopetin aloitteen tekemisen ja seksiä on harrastettu viimeiset puolitoista vuotta vain hänen aloitteestaan.. (toivoin hänen heräävän ajattelemaan tilannetta ja syytä siihen miksi en enään tee aloitetta, kuukausi sitten kysyin suoraan eikö hän mieti ollenkaan onko kaikki kunnossa ja syytä siihen miksi en enään tee aloitetta, hän ei kuulemma mieti asiaa, hän vaan rakastaa minua...)
Tästä asiasta huolimatta en ole ollut mitenkään "haku päällä" tms..
Nyt olemme tilanteessa jossa minä aloin kouluttautua uuteen ammattiin.Koulussa tapasin erään miehen ja ihastuin, ja tunne on kaikeksi onneksi tai onnettomuudeksi molemmin puolinen...Ja vain vahvistuu koko ajan.
Mitään fyysistä meidän välillämme ei ole ollut halauksia lukuun ottamatta... Vaikka pakko tunnustaa että halua olisi molemmilla.. (hän on sinkku) Asioista on puhuttu, puhuttu, ja puhuttu.. Jopa niin pitkälle on menty että hän on kertonut minulle miettineensä sitä mahdollisuutta että jonain päivänä minä muutan lasten kanssa hänen luokseen..
Mutta vaikka järki sanoo mitä tehdä niin tunteet ei kuuntele..
En tiedä mihin tämä tulee johtamaan..Mutta luulen ymmärtäväni sinua täysin. Vaikeinta on tilanteessa se etten haluasi loukata miestäni ja tehdä mitään mikä vahigoittaa avioliittoani ja samaa mieltä on tämä "koulukaverini" ei tehdä mitään hätiköityä ...
Mutta kun tapaan tämän toisen miehen niin silloin kaikki järki unohtuu..
Tilanne on nyt jatkunut 4kk, saa nähdä mihin tämä johtaa?
Toivon kaikke hyvää sinulle..
Onhan se hieno kuulla, että onnellisiakin tarinoita työpaikkaromanseista on olemassa.
Vai onko ?
Kuten tuolla jossain vaiheessa kovasti yritin korostaa avain siihen "tuhoon" on siinä miten paljon olette tekemisissänne keskenänne töissä ja mikä vaikutus toisen päätöksillä ja tekemisillä on omaan työelämään. Ja siitä edelleen pidän kiinni :-)
Viestisi oli kuitenkin mielenkiintoinen eli vakuutit, että työpaikalla ei ole ollut mitään ongelmia ja suhde toimii.
Silti kerroit nyt ihastuneesi toiseen mieheen jne.
En tiedä tarkoittaako tuo toiseen ammattiin kouluttautuminen myös työpaikan vaihtoa.
Jos tarkoittaa niin ok, mutta jos ei, niin kuinkas luulisit töiden siinä vaiheessa sujuvan jos tuo juttusi tämä "koulukaverin" kanssa menee pidemmälle ?
Ja vielä sellainen kommentti, että se voi olla vain sinun oma käsityksesi ettei suhteellanne ole ollut vaikutusta työpaikalle. Muut voivat olla erimieltä tai sitten ovat vain ihmetelleet miksi jotkin asiat menevät niin kuin menevät.
Tässä jälleen korostan sen työtehtävien läheisyyden merkitystä.
Eli jos ei ole toisen kanssa työssä tekemisissä keskenään, niin eipä sillä suhteellakaan kauhean helposti ole merkitystä töiden sujuvuuteen tai sujumattomuuteen.
ole samassa työpaikassa. Tarkoitin toiseen ammattiin kouluttautumisella sitä että minä lähdin sieltä pois vuoden 2001 alussa..
Pois lähdölläni ei ollut mitään tekemistä sen kanssa että olimme samassa työpaikassa, vaan minä olin jo valmis vaihtamaan 14vuoden jälkeen työpaikkaa ja alaa..
Joten jos tämä suhde koulukaveriin menee pidemmälle, niin kuin sinä asian ilmaisit niin se ei vaikuta siinämielessä työpaikan ilmapiiriin.
Olen minäkin nähnyt näitä työpaikka suhteita, ja pakko myöntää että yleensä ne ovat ikäviä katsella sivusta, pari riitelee ja tappelee jokainen erimielisyys jota heillä on keskenään heijastuu myös työilmapiiriin.
Ja niin ei saisi olla.
Tarkoitin sitä ettei automattisesti voi sanoa että metsään ollaan menossa jos työkaverinkanssa alkaa seurustelemaan. Sillä varmasti on muitakin poikkeuksia kuin minun ja mieheni tapaus.
Meidän tapauksessa teimme ensimmäiset vuodet työtä ns. rinnakkain (kolme vuotta ehdimme olemaan "vain" työkavereita, ennenkuin aloimme seurustelemaan sillä olimme molemmat sitä mieltä ettei työpaikka suhteet kannata :) ) Sitten kun lapsia syntyi vaihdoimme eri vuoroihin että saimme pidettyä lapset kotona...
Kaiken kaikkiaan meillä on aina ollut todella hyvä suhde ilman isompia ongelmia..
Siksi ihmettelen itsekkin miksi nyt ollaan tässä tilanteessa missä ollaan..
Joo, en tarkoittanutkaan epäileväni suhteen olevan syynä mahdolliseen työpaikan vaihtoon tapauksessanne vaan niitä seurauksia arvuuttelin jos tuo kouluttautuminen ei tarkoita paikan vaihtoa.
Ja olet varmasti oikeassa, että on niitä onnellisiakin tapauksia. En vaan ole vielä sellaisia itse nähnyt :-)
Tosin eihän niistä kaikista suhteista edes välttämättä tiedä, joten paha sanoa mikä on tilastollinen todennäköisyys...
No, tuntuu että tästä aiheesta voisin varmaan jatkaa loputtomiin, niin monenlaista on viime vuosina ehtinyt näkemään.
Tosiasia varmaankin on, että se lopputulos ei välttämättä ole mitenkään kiinni siitä onko samassa työpaikassa vai ei.
Suhteen vaikutuksesta työpaikaan tai työpaikan vaikutuksesta suhteeseen on varmaan yhtä monta näkeymystä kuin on kirjoittajiakin.
Kun olen niitä juttuja joutunut itsekkin seuraamaan, niin eipä niistä mikään ole täysin samanlainen ollut.
Ongelmia lähinnä muodostaa jos vähintään toisella on jonkinlaista päätäntä valtaa ja vaikutusta edes välillisesti toisen työhön.
Ikävämpää ehkä on kuitenkin kuulla näitä tarinoita, kuin omasikin, että kaikki on ihan hyvin, mutta kuitenkin...
Vie ehkä itseltä uskoa koko parisuhde touhuun - jos sitä nyt kauheasti on enää vuosiin ollutkaan.
Mutta onnea uudelle uravalinnallesi ja toivottavasti sumu hälvenee :-)
kannustuksestasi... Aika näyttää hälveneekö sumu, siksi tässä ei olekkaan mitään syytä kiirehtiä tekemään mitään "peruttamatonta".
Takaraivossa itää ajatus, jospa tämä sittenkin on vain ohimenevä mielenhäiriö :)
Elämä ei vaan aina ole niin yksinkertaista..
Hyvää kesää sinulle, Eikä menetetä uskoamme kuitenkaan parisuhteeseen. :) eihän?
Joo, ei ole voinut itsekkään elämää turhan yksinkertaiseksi syyttää.
Täällä netissä on paljon helpompi kommentoida "viisaasti" muiden tilanteita, kun aina kohdata niitä omia juttujaan. Eivät olekkaan enään niin selviä...
Ei kai sitä usko suhteisiin jostain ihmeen syystä vielä(kään) lopullisesti ole mennyt. Kovin on vain epäileväiseksi olen tullut. :-)
..suurinpiirtein on nyt jatkunut tämä meikäläisenkin tuskien taival...
Kiitos, että kirjoitit viestisi, minäkin luulen ymmärtäväni sinua!
kroppa ei millään meinaa kestää tätä järjen ja tunteiden kaaosta.. eikä halua tehdä väärin....
Mekään emme -ihme kyllä - johtuu varmaan meidän erinomaisuudestamme- ole menneet sänkyyn.
Saa siis nähdä kuinka meille kaikille käy.
Elämä vaan onkin ihmeellistä, eikä aina niin selkeää ja yllätyksetöntä..
Toivon sinulle hyvän päätöksen tälle asialle, ja nautitaan ihastuttavasta kesästä!