Minä olen piikki lihassa appivanhemmilleni. Olemme asiasta keskustelleet avoimesti -ja kaikki yhdessä, heidän pyynnöstä.
Eli kortit on pantu pöydälle.
He eivät voi minua hyväksyä sillä he eivät olleet suunnitelleet että heidän poikaansa saattaisi tavata yksinhuoltajan...
Mieheni eli monta vuotta poikamiehenä, ja kävi osittain velvollisuudentunteesta usein vanhempiensä luona kylässä, ja osittain myös ihan yksinäisyyttään.
He ovat pitäneet käynnit ihan normaalina kanssakäymisenä, kunnes minä tulin mukaan kuvioihin ja kaikki muuttui...
Silloin alkoi sellainen rumba, mieheni oli hylännyt omat vanhempansa ja syy oli minun...
Sen jälkeen onkin asiat aina vain pahentuneet, olen aina vain paha ihminen. En jaksa niitä kaikkia luetella, mutta niitä on säännöllisesti ollut n. kerran kuukaudessa, eli aina kun tapaamme.
Appivanhemmat ovat TODELLA vanhanajan ihmisiä... joten meidän ajattelutavat eivät kohtaa kaikilta osin. Huolissani olen eniten miehestäni joka joutuu todella ikävään välikäteen.
Kuinkakohan todennäköistä on että appivanhempani ovat mustasukkaisia ja kykenemättömiä irrottamaan otteensa pojastaan?
Minusta kyse ei ole mistään nokkavasta miniästä tai vainoharhaisista appivanhemmista (vaikka he esittivätkin viimeksi asian näin), vaan minusta me ei saada kontaktia, ajatusmaailmat eivät kohtaa ja jatkuvasti tulee väärinkäsityksiä kun molemmat osapuolet ovat varpaillaan, että mitä seuraavaksi. On sellainen olo että luottamus puuttuu, molemmin puolin. He ovat kylmiä ja luotaan työntäviä, ja minä olen puolustuskannalla
Kuten alussa kirjoitin, olemme keskustelleet tästä ongelmasta (kolmisen vuotta jo)
Niin ja ihan selkeyden vuoksi, he ovat aika uskovaisia... Minä en niinkään ole, eikä miehenikään ole.
Löytyyköhän tähän joku ratkaisu, sillä mieheni on niin kypsä tähän että hän on valmis katkaisemaan välit heidän kanssaan (mitä minä EN haluaisi että tapahtuisi!)
Eli kortit on pantu pöydälle.
He eivät voi minua hyväksyä sillä he eivät olleet suunnitelleet että heidän poikaansa saattaisi tavata yksinhuoltajan...
Mieheni eli monta vuotta poikamiehenä, ja kävi osittain velvollisuudentunteesta usein vanhempiensä luona kylässä, ja osittain myös ihan yksinäisyyttään.
He ovat pitäneet käynnit ihan normaalina kanssakäymisenä, kunnes minä tulin mukaan kuvioihin ja kaikki muuttui...
Silloin alkoi sellainen rumba, mieheni oli hylännyt omat vanhempansa ja syy oli minun...
Sen jälkeen onkin asiat aina vain pahentuneet, olen aina vain paha ihminen. En jaksa niitä kaikkia luetella, mutta niitä on säännöllisesti ollut n. kerran kuukaudessa, eli aina kun tapaamme.
Appivanhemmat ovat TODELLA vanhanajan ihmisiä... joten meidän ajattelutavat eivät kohtaa kaikilta osin. Huolissani olen eniten miehestäni joka joutuu todella ikävään välikäteen.
Kuinkakohan todennäköistä on että appivanhempani ovat mustasukkaisia ja kykenemättömiä irrottamaan otteensa pojastaan?
Minusta kyse ei ole mistään nokkavasta miniästä tai vainoharhaisista appivanhemmista (vaikka he esittivätkin viimeksi asian näin), vaan minusta me ei saada kontaktia, ajatusmaailmat eivät kohtaa ja jatkuvasti tulee väärinkäsityksiä kun molemmat osapuolet ovat varpaillaan, että mitä seuraavaksi. On sellainen olo että luottamus puuttuu, molemmin puolin. He ovat kylmiä ja luotaan työntäviä, ja minä olen puolustuskannalla
Kuten alussa kirjoitin, olemme keskustelleet tästä ongelmasta (kolmisen vuotta jo)
Niin ja ihan selkeyden vuoksi, he ovat aika uskovaisia... Minä en niinkään ole, eikä miehenikään ole.
Löytyyköhän tähän joku ratkaisu, sillä mieheni on niin kypsä tähän että hän on valmis katkaisemaan välit heidän kanssaan (mitä minä EN haluaisi että tapahtuisi!)
Vastaukset 23
Vanhimmat
Hei!
Kokemuksesta voin sanoa että ratkaisua ei ole.
Ihan kun olisin lukenut omaa tarinaani.
Olen ollut nyt mieheni kanssa kaksikymmentä vuotta ja anoppi ei ole muuttunut.
Hän on tarkoituksella ollut välinpitämätön minua ja poikaani kohtaan.
Minun mieheni ei vain ole koskaan nähnyt äidissään mitään vikaa?
VASTA KUNNES HÄNET JÄTETTIIN PERINNÖTTÖMÄKSI.
Luulen että hän tajusi sen.
Tsemppiä sinulle ja älä anna appivanhempien sotkeutua elämäänne.
Järkyttävää! Kuinka VOI jättää perinnöttömäksi.
Hirveä teko, on kuin viimeinen isku haudan takaa.
Taitaa anopilla olla selittämistä viimeisellä tuomiolla.
Kuinka joku voi olla noin rakkaudeton?
Ei voi jättää suomessa rintaperillistä perinnöttömäksi. Laki määrää vähimmäisosuuden perinnöstä kullekin rintaperilliselle. Nämä perinnöttömäksi jättämiset on ilmeisestikin opittu Aku Ankkaa lukemalla, siellähän Roope uhkaa Akua sillä aika taajaan.
Pieni lisäys kirjeeseeni. Kun toinen vanhemmista kuolee, niin lapset saavat kuolleen vanhemman omaisuuden jaettavaksi.
"Mutta" mitä vanhemmat ovat jo ehtineet tehdä ennen kuolemaansa. Heillä ei välttämättä ole enää jaettavaa, mietippä sitä? Tämä ei ole Aku Ankasta, vaan ihan oikeasta elämästä. Monen vuoden aikana voi tapahtua paljon. Tiedätkö että vanhemmat saavat antaa omaa omaisuuttaan kenelle haluavat.
Onneksi me emme tarvitse heiltä mitään! Tullaan oikein hyvin toimeen omillamme ja ollaan Onnellisia. Tässä oli kyse periaatteesta ja siksi kirjoitin mitä kaikkea anoppi ja appi voivat tehdä! Joten edelleenkin tsemppiä alkuperäiselle kirjoittajalle. Meillä itsellä on kaikki hyvin kaikesta huolimatta.
Vaikka olisit hyvä minijä, niin se ei aina riitä.
Katsos kun anopeille on yleensä järkytys, että uudella minijällä on lapsi valmiina.
tälle anopille josta olen kirjoittanut ei ole vielä kukaan minijä ollut tarpeeksi hyvä, hän puhuu p....a kaikista selän takana.
Mutta minä olin pahin, kun minulla oli lapsi.
Eikös anoppi elä edelleen? Miten ihminen voi jäädä perinnöttömäksi elävän jälkeen?
Lakiaosa kuuluu kaikille joka tapauksessa.
Testamentsta voi aina kiistellä.
Eivät sinun mahdollisuutesi vielä ole menneet.
uudelleen ja ajatuksella. Tottakai lakiosa kuuluu kaikille perillisille, mutta kun lakiosa (omaisuus) on jo annettu pois ennen kuin kumpikaan vanhemmista on kuollut. Näin voivat vanhemmat tehdä eläessään, niin että joku lapsista ei tiedä mitään. On muuten aika suuri yllätys perinnönjaossa kun huomaa että oh hoh, vanhemmilla ei olekkaan enää mitään nimissään. Meidän tapauksessa vanhemmat varmistivat että perintö ei mene väärille ihmisille, ELI MEILLE.
Joskus huvittaa kun näkee anopin, että on hällä pokkaa, huh, huh.
Juu, anoppi elää ja voi hyvin.
Testamentista puheen ollen, heillä ei ollut mitään testamenttia, he olivat vaan yksinkertaisti antaneet omaisuutensa pois.
Totta on että heillä oli yhteistä omaisuutta reilusti silloin kun appi vielä eli, mutta ei ollut enää hänen kuollessaan.
Anopin kuoleman jälkeen ei tietenkään enää mitään ole, koska kaikki on jaettu jo vuosia sitten.
Ei tämä meille ollut helppo ymmärtää ja olisihan tästä voinut tehdä metelin, mutta ajattelimme että heillä on oikeus antaa omaisuutensa kenelle haluavat.
Ei me edelleenkään tarvita heiltä mitään.
Meillä on ihana perhe ja pärjätään omillamme.
MUTTA!
On muuten kamalaa kun ei voi mihinkään luottaa.
Sitä kun aina ajattelee, että kyllähän omiin vanhempiin ainakin voi luottaa.
Minä en kyllä koskaan ole luottanut anoppiini.
Minulla on asunto, ihan omalla työllä hankittu. Olen siinä asunut ikäni kaiken, perheen kanssa ja nyt ukkoni kanssa kahdestaan. Ennemmin tai myöhemmin myymme sen ja muutamme vanhusten palvelutaloon.
Olemme ajatelleet myös, että kun kesämökki on kaukana ja hankala hoidettava, kun sinne ei kukaan lapsista ole innokas tulemaan eikä varsinkaan sitä hoitamaan, että sen myyminen olisi ihan paikallaan. Ajattelimme, että ostaisimme paremman auton ja asuntovaunun, jolla pääsisi pois kaupungin kuumuudesta ilman kesämökin aiheuttamaa työsiirtolaa.
Tässä jälkim. ratkaisussa kuitenkin kävisi niin, että sekä auton että asuntovaunun arvo laskee koko ajan, siinä on paljon enemmän menoja jne. joten kesämökin myyntisumma olisi pian muisto vain.
Olemme mielessämme laskeskelleet kauanko varamme riittävät elämiseemme palvelutalossa, jos nämä kaupat tehdään. Ikinä ei ole välähtänyt mieleemme, että lapsemme ajattelisivat, että me kulutamme heidän perintöään! Kauhistumme ajatusta, että perinnönjaossa joku lapsista yllättyisi suuresti, kun vanhemmilla ei enää olekaan mitään nimissään. Jos vanhustentaloon muutetaan, niin asunto ei todella ole asukkaan nimissä, vaan se on vuokra-asunto ja kallis.
Periaatteellisella tasolla kysyisin ihan vaan mielipidettä siitä, että jos emme ostaisikaan autoa ja asuntovaunua vaan lapsenlapselle yksiön koulukaupungista, että hänellä olisi edes asunto, kun opiskelu on kallista ja pitkällistä ja edessä pätkätyöläisen elämä, niin olisiko se juuri sellainen kauhea yllätys perillisille? Pitäisikö meidän informoida kaikkia sillä tiedolla, että eivät sitten odottelisi liikaa perintöjä?
Eikö voida mitenkään ajatella, että ihmiset voisivat lahjoittaa pois oman omaisuutensa haluamallaan tavalla tai käyttää sen viimeistä penniä myöten itseensä ja elää vaikka täyshoidossa vanhustentalossa elämänsä viimeiset vuodet? Tai matkustella kaukaisiin kohteisiin.
Itse olemme perinneet yskää ja nälkää aikanaan, kun sota vei maat ja mannut ja inflaatio rahat. Ei sitä siihen aikaan surtu. Nyt näyttää olevan tärkeää, että perinnöt ovat tallessa.
Anteeksi jos annoin ymmärtää itseni väärin. En viitsinyt kertoa ihan tarkkaan miten tämä juttu meillä meni ja siksi sen ymmärtää varmaan väärin.
KUKAAN EI OLE NORKOILLUT PERINNÖN PERÄÄN, me ollaan myös hankittu omalla työllä omakotitalo, autot jne. Ja jos meillä joskus on jotain ylimääräistä, niin jaamme sen lapsiemme kesken tasapuolisesti. On hienoa että voi joskus auttaa lapsiaan ja lastenlapsiaan. MUTTA MEILLÄ SE TAPAHTUU TASAPUOLISESTI KAIKKIEN LASTEN KESKEN. Mieheni perheessä annettiin vain yhdelle. Kyllä se niin on, että kaikki lapset pitäisi olla samanarvoisia. Ei omia lapsia pitäsi eritellä, vaikka ei pitäisikään minijästä. Yllätys mikä tuli perinnönjaossa koskee vanhempia, yllätys oli että vanhemmille lapset olivat erinarvoisia, ihan sama onko siellä jaettavaa tai ei, EI RAKKAUTTA SAA RAHALLA. Pettymys on suuri vanhempiin. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Olisikin ollut hienoa jos he olisivat lahjoittaneet omaisuuttaan vaikkapa vanhusten hoitoon Suomeen tai syöpäsairaille jne. Mutta että antaa vain yhdelle monesta lapsesta, ei mene perille.
Hienoa miten olette suunnitelleet asianne, on ihan viisasta nauttia elämästä niin kauan kun on terveenä ja jaksaa. Luulen että niitä ihmisiä on loppujen lopuksi vähän jotka norkoilevat perinnön perään, meillä ainakin lapset aina sanovat että nauttikaa elämästä täysin siemauksin, niin me kyllä tehdäänkin.
Kuten huomaat kirjoituksestani en ole ihan nuori, olen itse myös mummi ja alunperin kun kirjoitin tähän vastauksia niin kerroin, että olen ollut mieheni kanssa jo parikymmentä vuotta. Minulla on myös elämänkokemusta ja samalla tavalla tulee mietittyä että mitä tekee kun vanhenee, asuu ym.
Juttuhan on nyt lähtöisin alkuperäisestä kertomuksesta miten appivanhemmat kohtelee minijää. Minä olen tosiaankin saanut koko parinkymmenen vuoden ajan niin epämiellyttävää kohtelua, että ei ole tosikaan. Useasti tultuani mieheni kotoa, itkin jo autossa. Se on sellaista henkistä repimistä. Onneksi heillä on kuitenkin niin ihana poika (mieheni), sen vuoksi jaksoin aina käydä siellä ja käymme vieläkin. Pidämme huolta hänen äidistään. Olemme ainoat jotka ovat huolta kantaneet heistä koko sen ajan kun ollaan oltu yhdessä. Itseäni on ollut aina lähellä vanhusten hoito. Nämä appivanhemmat ovat aina kelvanneet minulle, mutta minä en heille. Sen halusin kertoa ketjun aloittajalle, että meillä ei ole tullut muutosta mitään anopin ja minun välille, hän alunperin otti sen kannan että hänen pojalle ei sovi yksinhuoltaja äiti ja tässä sitä nyt ollaan, hyvin on sopinut. Kumpikin ollaan aina töissä käyty, lapsista on tullut kunniallisia kansalaisia ja kaikki on muutenkin mennyt hyvin. Kunhan vaan pysytään terveenä. MUTTA MEILLÄ ON TASAPUOLISTA RAKKAUTTA KAIKKIA KOHTAAN, MYÖS MINIJÖITÄ JA VÄVYJÄ.
Olen itse ajatellut useasti että enää en mene ikinä anopin luokse, mutta niin vaan aina menen, vaikka hän kohtelee minua edelleenkin kuin ulkopuolista, en ole koskaan päässyt tuntemaan häntä kunnolla, meillä on sellainen kivimuuri välissä mitä hän haluaa pitää. Kun mennään sinne, niin hän laittaa meille kahvitkin niin huonoihin kuppeihin että ne joutais kaatopaikalle, hirveitä säröjä ja likaisia. Kuppeja kyllä löytyy joka lähtöön, mutta se riippuu vähän siitä kuka on kahvilla. Samahan se on mistä sen kahvin juo, mutta kun näkee että hän tekee sen tarkoituksella. Keskustelutkin ovat ihan kamalia, häntä ei yhtään kiinnosta meidän perheen asiat vaan hän kertoo jostain hemmetin kaukaisista serkuista (kirnunvesistä) mistä ei edes miehelläni ole mitään havaintoa. Että tällaistakin voi olla ja ei se meidän mummeli siitä muutu. Koko juttu on oikestaan alkanut vain huvittamaan. Nykyään me autossa jo nauretaan hänen temppuja, nyt ollaan laitettu vanhuuden piikkiin ja muistin menetykseen. Kyllä me hänelle kukkiakin viedään, vaikka hän saattaa sanoa että mistä marketin alennusmyynnistä ne on hankittu. SEMMONEN MUMMELI.
Sinulla on lähestulkoon sama tilanne, kun minulla oli, kun tapasin nykyisen mieheni: Uskovaiset vanhemmat, jotka eivät ole vieläkään kahdeksan vuoden päästäkään hyväksyneet minua sellaisena kun olen. Tupuuttavat uskovaisille tyypillisiä "hyvää tarkoittavia juttujaan", joita minä en kyllä käsitä, että sellaisia pitää lastenkin kuullen jutella! Eikä minun vanhin poikani saa vieläkään heiltä samanarvoista kohtelua, kun nuorimmaiset, koska hän on minun ensimmäisestä liitosta. Nuorimmaiset ovat heidän poikansa lapsia. Minua he kohtelevat kuin olisin ilmaa enkä saisi opiskella, harrastaa, käydä missään, meikata, en ainakaan yksin tai kavereiden kanssa! Ilmeisesti en heidän mielestään saa mennä töihinkään, vaan minun pitää varmaan eläkeikään asti olla lasten kanssa kotona! Ehkei nyt sentään, mutta siltä välillä tuntuu! Juttuhan on niin, että jokainen päättäköön omasta elämästään itse eikä pidä antaa muiden hallita SINUN AINUTLAATUISTA ELÄMÄÄSI!
Hups, tuli vähän virheitä, mutta ei se mitään.
Piti vielä sanoa, jos sinun appivanhempasi kohtelevat sinun lastasi huonosti, MUISTA AINA PUOLUSTAA LASTASI ja mielellään sen lapsen kuullen, jotta Hän tietää sinun ainakin välittävän hänestä! Se on erittäin tärkeätä Hänen itsetunnon kehittymisen kannalta! JA PUOLUSTA MYÖS ITSEÄSI, se on myös sinun itsetunnon kannalta tärkeä asia, vaikka se menisitkin lukkoon, niin kokoa itsesi ja ANNA TULLA!
olet oikeassa, minä en olisi tekemisissä ollenkaan ilkeiden appivanhmpien kanssa. Kenenkään ei ole pakko alistua moiseen.
Minäkin olen alistunut ja kuunnellut, enkä puolustanut aiemmin heidän kuullen poikaani ja itseäni heti, vaan sisimmissäni kiehui ja purin miehelleni kaikki vihat, mutta hän ei näe vanhemmissaan mitään vikaa, eikä varsinkaan äidissään! NYT SAA ALISTUMINEN JO RIITTÄÄ! VUOSIA OLEN SITÄ KESTÄNYT. HALUAN TEHDÄ OMAA ELÄMÄÄNI KOSKEVAT PÄÄTÖKSET ITSE JA ANOPPI SAA PAINUA KUUSEEN! MINULLA ON KAIKKI SYYT OLLA YLPEÄ ITSESTÄNI!
Aion myös puolustaa seuraavalla kerralla heti enkä anna patoutumien kasvaa sisälläni ja sitten vasta räjähdän! Kaikkein parasta olisi, etten olisi missään tekemisissä niitten kanssa, enkä ole ollutkaan.
älä anna kenenkään ohjata elämääsi!!!
"Juttuhan on niin, että jokainen päättäköön omasta elämästään itse eikä pidä antaa muiden hallita SINUN AINUTLAATUISTA ELÄMÄÄSI!"
Noudata omaa ohjettasi, älä anna kenenkään sotkeutua elämääsi.
Tarinasi koskettaa sillä se on täysin kuin minun elämästäni yhdellä erotuksella etten ole yksinhuoltaja.
Ilmeisesti vein heidän poikansa ja poika lopetti säännöllisen tapaamisen kohdatessani minut.
Hänen elämäänsä tuli muutakin, oma elämä.
Se oli apille ja anopille liikaa.
Minua ei kuunnella, puhutaan yli keskeytetään tarina tms.
Te olette pystyneet keskustelemaan asiasta mutta kun minä olen yrittänyt keskustella anopin kanssa asiasta hän taantuu pikku lapseksi alkaen itkemään. Heittäytymällä marttyyriksi.
Ja taas saan itseni tuntemaan syypääksi kaikkeen.
Hei
Olen lukenut kaikki viestinne, ja haluan nyt kommentoida yhtä asiaa. En voi (vaikka kuinka haluaisin)käskeä anoppia lähtemään sinne missä pippurit kasvaa, sillä ajattelen kuitenkin rakasta miestäni. Miten voisin ikinä pyytää hänet valitsemaan? Ei oikein tosi elämässä kannata...
On kuitenkin hienoa lukea että niin moni muukin on /ollut samassa veneessä.
En ole alistunut mihinkään, enkä alistu, se nyt vielä puuttuisi. Ongelma on vaan siinä etteivät he raukat ymmärrä että myös nuorempi sukupolvi joskus kasvaa aikuiseksi, ja heitä kuuluisi silloin kohdella tasa-arvoisesti, eikä suinkaan kuin Ville 5v, tyylin, ette te nuoret ymmärrä mikä on teille parasta.
Olemme mieheni kanssa päätyneet siihen että pallo on heillä, me emme enää yritä edes korjata välejä, vaan vasta sitten asiat korjaantuvat, jos korjaantuvat, kun he ottavat sen askeleen meitä kohti, ja hyväksyvät tosiasiat niin kun ne ovat.
Olemme edelleen heidän kanssa kyllä puheväleissä, ei ole tarvetta provosoida, mutta meistä asiat ovat nyt heistä kiinni. Miettikööt itsekseen siellä miten haluavat elää jatkossa, joko hyväsyen koko meidän perheemme, tai sitten ei olla vaan tekemisissä.
Surullista on kuitenkin huomata, miten lapsellisella tavalla he yrittävät "voittaa" mieheni "heidän puolelle", juttelemalla jommman kumman "huonosta tilasta", oikeasti kuumpikaan ei ole mitenkään kuolemansairas, mutta siihen on vaan niin helppo vedota, jos vaikka miehelleni tulisi huono omatunto ja kääntyisi minua vastaan...
Hmpf, ei pitäisi vaihtaa nimimerkkiä... eli iituli_78 = Vieras_ko?
:D
sorry!
että kaikesta huolimatta teillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Vaikka pidätkin appivanhempiasi vanhanaikaisina, niin saattaa olla että kuitenkin tässä onkin sitten se "kivijalka" mitä tarvitaan - nuo alkuvaikeudet kohti selvempiä vesiä...
Tottakai teillä pitää olla oma elämänne, mutta kun appivanhempasi ovat osaltaan myös oppineet luottamaan sinuun niin varmaan kaikki muuttuu paremmaksi, anna ajan kulua...
Osaat ajatella kypsästi appivanhempiesi ja miehesi suhteesta, jota moni miniä ei ollenkaan ymmärrä, joten sekin auttaa..
Ehkä teette oikein että annatte sen pallon olla heillä, kunnes heittävät takaisin.
Voi olla että he muuttuvat suvaitsevaisemmaksi.
Minä tein varmaan itse virheen, kun annoin heidän tehdä ja sanoa mitä sylki suuhun tuo.
Jälkikäteen ajateltuna luulen että he loukkasivat vain enemmän, kun en väittänyt vastaan.
Olen saanut itse niin vanhanaikaisen kasvatuksen ja vanhempia ihmisiä on aina pitänyt kunnioittaa viimiseen sanaan asti.
On sekin hullua, kun ajattelee että mikä oikeus heillä on pottuilla nuoremmille.
Nyt kun anoppini on jo vanha, niin en viitsi enää alkaa moiseen.
Tietysti kun ajattelen, niin voisinhan nyt lopettaa käynnit ihan tyystin, mitä me siellä oikeastaan norkoillaan.
Anoppi ei edes koskaan ole soittanut minulle, vaan aina soittaa mieheni kännykkään.
"Anteeksi" kerran on pyytänyt minua puhelineen haukkuakseen kukat, jotka ostettiin hänelle syntymäpäivänä.
Yleensä olen aina sanavalmis ja kiukkuinen jos joku ei mene hyvin, mutta appivanhempia olen ehkä tässä asiassa liikaa kunnioittanut.
He eivät muuttuneet koskaan ja yrittivät saada poikaansa puolelleen koko parinkymmenen vuoden ajan, mutta siinä he eivät onnistuneet. Minulla on vielä mies ja lapsilla isä. Anoppi kyllä jatkaa vielä samaa rataa.
koita kestää.
meillä vääristeltiin ja paneteltiin myös ja kaikkea skeidaa mitä mukaan voi mahtua.
ota etäisyyttä, joku raja vanhempien ihmisten kunnioituksellakin pitää olla..esim. sen voisi ansaita....
lopeta yrittäminen, kun ei ole "sopiva" niin ei ole.
mutta älä välitä, ei kukaan muukaan tule olemaan...