Kaikki ne yhteiset vuodet muistot ja rakkaus.Ja yhä muistan sen päivän kun tavattiin miltä tuoksuit ja miten tiesin sen ,että oot mua varten, se mun ihminen.Se miten tähän ollaan tultu ja missä mentiin vikaan sitä en osaa sanoa.Kaikki on puhuttu ja sanottu kummastakaan ei ollut tätä liittoa korjaamaan.Siihen kahta aina tarvitaan.Ja nyt pitäis vaan järjestää tää elämä uudelleen alusta.En sulle pysty kertomaan miten täynnä oon pelkoa.Ruoka ei pysy sisällä, öisin en saa unta ja vaikeaa on luovuttaa sanoa se ääneen miten onnettomia nyt ollaan oltu liian kauan yhdessä.En ajattele niitä tekoja tai sanoja miten loukkasit mua en sure enää sitäkään,etten muka ollut sun arvoinen.Tiedän sen olin enemmän tein kaiken sen mitä nainen voi tehdä ja olisin ansainnut sun kunnioituksen,niinkuin kunnioitin sua.Ja kyllä minä olen se joka tahtoo erota ei voi elää tunnetyhjiössä liian kauan yritin sitä.Voi miten olisin toivonut että näkisit sen miten sulla oli kaikki minut ja lapsetkin ja miten paljon me sua rakastetaan.Tän kivun kautta voi kasvaa ja ymmärtää miten koskaan ei tiedä tarinoiden loppua ja sitä miten päättyy nää.Kuitenkin niin onnellinen olin silloin kauan sitten kun sanoin tahdon.Niin paljon pitää surra ja harjotella tätä elämistä uudestaan ja kenties sitten joskus vielä,en tiedä saan ehkä kokea sen tunteen uudestaan.Ja vieläkin tiedän sen,että olit mulle se oikea ihminen.Ilman sua ei olis mulla noita täydellisiä lapsia joista saan niin paljon voimaa.Mene vapautan sut ja anna mun olla.Itkeä ja ikävöidä surra ja päästää irti.En koskaan pidä virheenä tätä liittoa,toivon että tiedät sen.
Kaikki mitä mä annoin
jäänyt on sulle
41434
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voi miten kauniisti kirjoitat, ja luen tätä kuin omia ajatuksiani. Meille on ero tulossa, 10 vuotta on oltu yhdessä ja rakastettu enemmän kuin mitään. Tiedän että antaessani hänelle vapauden annan kaikkeni, se on osa rakkautta. Olemme toisillemme ne oikeat, mutta emme vain voi elää arkea niin että on hyvä olla. Suren, että olemme huomanneet tämän todellisuuden. Suren, että lapset joutuvat kahden kodin kulkijoiksi. Mutta kun kaikki on yritetty ja silti ahdistaa, niin erillämme voimme hengittää vapaasti ja nähdä toisemme oikein. Minäkin suren sitä, että muuta ei jää kuin ihanat lapset ja rakkaat muistot. Suren miten helppoa hänen on luopua meistä, edes lasten takia ei ole halua olla yhdessä. Olisin halunnut jakaa vanhuudenkin hänen kanssaan, mutta se ei ole mahdollista. Suren, sillä menin naimisiin rakkaudesta ja luvaten rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Mutta tukahdumme jos jäämme. Minua pelottaa tulevaisuus, olen ollut riippuvainen hänestä niin kauan. Kaikki aikuisiän asiat on koettu yhdessä, nyt pitäisi osata ja jaksaa yksin ilman että voin jakaa asioita hänen kanssaan. Olemme loukanneet, mutta mikään ei satuta enää. Kaiken olen kuullut ja sitä surrut, nyt suren sitä että jäljelle jää tyhjyys. Toisaalta kaipaan jo tulevaa, mitä se minulle voi tarjotakaan. Toivottavasti joskus koen tunteen saman kuin hänen kanssaan, mukana tällä kertaa myös arvostusta ja lupa olla oma itsensä vikoineen ja puutteineen. Jaksamista meille surijoille ja uuden edessä ihmetteleville!
Ei vi**u! Niin monta vuotta. Joo, kyl mä rakastin, sä olit mun kaikkeni. Ja kersat oli tosi tärkeitä. Hienoa pikkujannun kaa käydä matseja kattomassa ja ne ilmeet kun nenä kiinni päivähoidon ikkunassa odotettiin iskää...
Emmätiiä mikä siinä meni. Oli kai molemmilla niitä duuneja ja murheita ja kaikkee... Kyl mä sitä pohdin mut ei enää lopussa löytyny ees sanoja, ja ne vähätkin meni aina ihan väärin eikä me enää ymmärretty toisiamme. Ilmassa alko lentää muutaki kuin pelkkää rakkautta.
Vaikka ennen olin tosi kunnollinen ni nyt on kyllä viinaa menny... Hyvä et oon jaksanu töihin aamuisin - mut eihän mulla muuta enää ookkaan.
Paino on pudonnu varmaan jo kymmenen kiloo. Ruoka ei maistu eikä oikein mikään makeakaan.
Ainoa pelastus on nää duunit. Niitä painan niin paljon kuin jaksan, unohtaa ees joskus menneen.
Kyl mä kaipaan sitä entistä. Siis sitä, joka oli joskus ajat sitten. Sitä ei vaan taida olla olemassa. Onko se ny ajautumista erilleen vai yrittämisen puutetta. Kyl me molemmat varmaan yritettii niin kaua ku jaksettii. Mut ei se vaan enää toiminu.
Toivottavasti sä osaat pitää huolta ittestäs. Et mihkään renttuun retkahtais. Ja pitäisit niistä kersoista huolta. Kylhä mä näen niitä joka toinen viikonloppu mut se o niin vähän enkä mä oikein tiiä mitä niitten kaa oikein pitäs tehä...
Sä olet mulle tärkeä vieläkin, vaikkei me pystytäkään enää yhdessä elään. Sä oot meitin lasten äiti ja sun kanssa meil oli joskus parempaa ku koskaa.
Kyl mä tiiän... pidä huolta ittestäs.. mäkin viel joskus yritän.
Yhä vielä lähes 10 vuoden päästä erkaantumisesta pidämme toisiamme ainoana oikeana. Uusissa suhteissa onnettomina haikaillen entiseen. Se yhteenkuuluvuus, toisen arvostus, keskustelut ja ihanat lapset. Lopussa vastoinkäymisten kohdatessa niin paljon toisiamme loukattiin, silti kaipaus on voimakas. Jospa kuitenkin vielä joskus voimme lastenlapsia yhdessä hoitaa...
mitä on edessä noille muotieroaville, kun ne LUULEE niin monet, että nytpä helpottaa, koittaa vapaus jne. Nythän erotaan enemmän kuin koskaan ja samaan aikaan nuo kermakakkuhääseremoniat on NIIN tärkeät joka tytölle, voisitteko nyt neuvoa ja sanoa ääneen mikä tässä elämässä on TODELLA tärkeää, kun kaikilla on niin kiire jonnekin pelkän kiireen vuoksi ja kaikki muu on niin tärkeää...