Hei hei.
Taustaksi: kaikki tarinassa esiintyvät ovat liki kolmikymppisiä tai enemmänkin.
Olen inhottavassa tilanteessa. Olen seurustellut mieheni kanssa neljä vuotta ja asumme yhdessä. Vuosi sitten kuitenkin erosimme, en oikein enää edes tiedä miksi, ajattelin silloin etten rakasta miestäni tarpeeksi tai hän minua. Muutin omaan asuntoon asumaan ja tapasin erään ihanan miehen, jonka kanssa aloin liikkua enemmän ja enemmän. Mitään suutelua enempää ei koskaan kuitenkaan tapahtunut, koska mies ei uskaltanut (?) kutsua minua kotiinsa tai tulla luokseni, vaan vältteli pitemmälle menoa. Minä sain sitten tarpeekseni jatkuvasta feidailusta (perui menonsa mun kanssani monta kertaa, koska oli muka muuta tekemistä, tai sitten olisi ehtinyt nähdä mua vaan hetken) ja tunsin itseni todella onnettomaksi. Olin hirveän pettynyt jutun kariutumisesta, mikä toisaalta oli todella omituista, koska en tuntenut tätä miestä kovin hyvin. Meillä vaan synkkasi todella todella hyvin.
Kun tämä mies 'jätti' minut (olin kyllä itse yhtä paljon jättämässä häntä), ajauduin erinäisistä syistä takaisin yhteen exäni kanssa. Aluksi ajattelin, että sitä kestäisi vain kerran pari, mutta loppujen lopuksi jatkoimme siitä, mihin jäimme ja olemme tosi onnellisia. Kun em. toinen mies olisi sitten vihdoin halunnut kanssani jotain, sanoin kiitos ei kiitos ja lakkasimme tapailemasta.
Olen todella onnellinen mieheni kanssa ja rakastan häntä. Arvostamme ja kunnioitamme toinen toisiamme, ja se näkyy jokapäiväisessä elämässämme (nyt asumme taas yhdessä). Elämämme on oikeasti ihanaa ja meillä on kivaa yhdessä.
Siitä huolimatta olin onnellinen, kun 'toinen mies' otti minuun yhteyttä jokin aika sitten ja ehdotti kahvittelua. Sanoin, että se sopii, mutta muistutin että tapaamisen pitää sujua kaikkien viattomuuden sääntöjen mukaan.
Minä haluan tavata hänet ja haluaisin varmasti enemmänkin. En tiedä mitä ajatella. Olen varmasti hullu ja ainakin inhottava, kun voin edes pohtia, millaista olisi olla tän miehen kanssa. Mitä voin tehdä? Tykkään todella paljon tästä miehestä kaverina, mutta mua pelottaa, etten voi vastustaa kiusaustani, kun näen hänet (toisaalta, eihän ennenkään tapahtunut mitään, miksi siis nytkään). Haluaisin olla rehellinen miehelleni, mutten voi! Miten voisin sanoa hänelle, etten ole ihan varma, haluanko olla koko elämääni hänen kanssaan tai että olen vain ystävä toisen kanssa, kun en ole ihan varma, olenko oikeasti.
Onko pettämistä jo se, jos menen kahville tän miehen kanssa? Entä jos teen sen mieheni tietämättä?
Mistä voin tietää, ketä rakastan? Voinko rakastaa useita samalla kertaa?
Tiedoksi siis ennen kuin tuomitsette:
En ole pettänyt miestäni enkä edes aikeissa häntä pettää. Minua vain pelottaa jo ajatuskin mahdollisista pettämishaluista. Toisaalta koska minulla ei ole lapsia enkä ole naimisissa, minusta tuntuu siltä, että voin vielä 'vaihtaa'. Taidan olla narsisti tai jotain.
Ainakin itseinhon vallassa.
Taustaksi: kaikki tarinassa esiintyvät ovat liki kolmikymppisiä tai enemmänkin.
Olen inhottavassa tilanteessa. Olen seurustellut mieheni kanssa neljä vuotta ja asumme yhdessä. Vuosi sitten kuitenkin erosimme, en oikein enää edes tiedä miksi, ajattelin silloin etten rakasta miestäni tarpeeksi tai hän minua. Muutin omaan asuntoon asumaan ja tapasin erään ihanan miehen, jonka kanssa aloin liikkua enemmän ja enemmän. Mitään suutelua enempää ei koskaan kuitenkaan tapahtunut, koska mies ei uskaltanut (?) kutsua minua kotiinsa tai tulla luokseni, vaan vältteli pitemmälle menoa. Minä sain sitten tarpeekseni jatkuvasta feidailusta (perui menonsa mun kanssani monta kertaa, koska oli muka muuta tekemistä, tai sitten olisi ehtinyt nähdä mua vaan hetken) ja tunsin itseni todella onnettomaksi. Olin hirveän pettynyt jutun kariutumisesta, mikä toisaalta oli todella omituista, koska en tuntenut tätä miestä kovin hyvin. Meillä vaan synkkasi todella todella hyvin.
Kun tämä mies 'jätti' minut (olin kyllä itse yhtä paljon jättämässä häntä), ajauduin erinäisistä syistä takaisin yhteen exäni kanssa. Aluksi ajattelin, että sitä kestäisi vain kerran pari, mutta loppujen lopuksi jatkoimme siitä, mihin jäimme ja olemme tosi onnellisia. Kun em. toinen mies olisi sitten vihdoin halunnut kanssani jotain, sanoin kiitos ei kiitos ja lakkasimme tapailemasta.
Olen todella onnellinen mieheni kanssa ja rakastan häntä. Arvostamme ja kunnioitamme toinen toisiamme, ja se näkyy jokapäiväisessä elämässämme (nyt asumme taas yhdessä). Elämämme on oikeasti ihanaa ja meillä on kivaa yhdessä.
Siitä huolimatta olin onnellinen, kun 'toinen mies' otti minuun yhteyttä jokin aika sitten ja ehdotti kahvittelua. Sanoin, että se sopii, mutta muistutin että tapaamisen pitää sujua kaikkien viattomuuden sääntöjen mukaan.
Minä haluan tavata hänet ja haluaisin varmasti enemmänkin. En tiedä mitä ajatella. Olen varmasti hullu ja ainakin inhottava, kun voin edes pohtia, millaista olisi olla tän miehen kanssa. Mitä voin tehdä? Tykkään todella paljon tästä miehestä kaverina, mutta mua pelottaa, etten voi vastustaa kiusaustani, kun näen hänet (toisaalta, eihän ennenkään tapahtunut mitään, miksi siis nytkään). Haluaisin olla rehellinen miehelleni, mutten voi! Miten voisin sanoa hänelle, etten ole ihan varma, haluanko olla koko elämääni hänen kanssaan tai että olen vain ystävä toisen kanssa, kun en ole ihan varma, olenko oikeasti.
Onko pettämistä jo se, jos menen kahville tän miehen kanssa? Entä jos teen sen mieheni tietämättä?
Mistä voin tietää, ketä rakastan? Voinko rakastaa useita samalla kertaa?
Tiedoksi siis ennen kuin tuomitsette:
En ole pettänyt miestäni enkä edes aikeissa häntä pettää. Minua vain pelottaa jo ajatuskin mahdollisista pettämishaluista. Toisaalta koska minulla ei ole lapsia enkä ole naimisissa, minusta tuntuu siltä, että voin vielä 'vaihtaa'. Taidan olla narsisti tai jotain.
Ainakin itseinhon vallassa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mielestäni pettäisit miestä, jonka kanssa asut, jos menet kahville toisen kanssa miehesi selän takana. Ja jos päätät kertoa asiasta, eikä miehesi ole siitä innoissaan, eikä "anna lupaa" mennä ja menet silti, niin sekin on pettämistä....minun mielestä.
Ihastuksia sattuu ja tulee varmasti jokaiseen parisuhteeseen. Silloin täytyykin vain tajuta realismi ja todellisuus missä elää ja tahtoo elää. On kivaa olla ihastunut, mutta jos sen vie pidemmälle vaikka rakastaakin toista, niin hauskuus on kaukana siitä leikistä. Kyllähän pientä flirttiäkin saa heittää, enkä sitä pettämisenä pitäisi, mutta jos pidemmälle menee halujensa vallassa niin pettämistä se sitten mielestäni on.
Tämä oli minun mielipiteeni, mutta jokainen pariskuntahan sopii omat sääntönsä. Joku voi sallia enemmän ja joku toinen vähemmän.
Olen kyllä samaa mieltä kanssasi, mutta kun... Alan todella pohtia, olenko sittenkään oikeassa suhteessa. Rakastan ja arvostan miestäni ja minulla on hyvä olla hänen kanssaan, mutten alun perin spontaanisti rakastunut juuri häneen. Hän hurmasi minut kuukausia kestäneen uuvutuksen jälkeen, ja ihastuin alussa juuri siihen, millaiseksi hän sai (ja saa edelleen) itseni tuntemaan, en mielipuolisesti hänen (kylläkin ihanaan) persoonaansa (jota sittemmin olen oppinut rakastamaan).
Toinen mies taas on alusta saakka hurmannut minut jo pelkällä läsnäolollaan, muttei kyseessä silti ole mikään noeasti ohimenevä himo. Me vaan satumme olemaan aika samantyyppisiä ihmisiä ihan eri tavalla kuin minä ja nykyinen mieheni.
En ole vielä naimisissa eikä meillä ole lapsia. Mieheni on sanonut haluavansa viettää loppuelämäni kanssani, minä en ole voinut sanoa hänelle samaa - ainakaan vielä.
En tiedä, missä olen enää.
Kumminkin odotat jo alapää märkänä että saisit pudottaa sen jättämis pommin miehesi niskaan ja pääsisit antamaan pillua sille toiselle miehelle. Siitä vaan sitten horo, jos haluat särkeä miehesi sydämen.
Kyllä mä voisin kahville mennä ja varsinkin kun olet sille toiselle kertonut suoraa että ihan kaveri pohjalta...Sen nyt tietää mitä mies ajattelee jos kertoo menevänsä toisen miehen kans kehville!!? niin miks pitää turhaa ärsyttää toista..tää on vaan sit mun mielipide :)