Pakko avata taasen uusi keskustelu, kun niin mietityttää nämä anoppiasiat!
Joku jossain aiemmassa keskustelussa maalaili yleiskuvaa niistä mammanpojista ja joka ikinen kohta oli kuin suoraan miehestäni.. (surullista mutta totta!)
Mutta nyt kyselenkin, että minkälainen mielikuva teillä on hankalasta anopista? Miksi hän on sellainen kuin on? Mitkä ovat hänen taustansa? Eli löytyisikö joitain yhdistäviä tekijöitä, kuinka tullaan/synnytään hankalaksi anopiksi??
Ja nyt kaikki palstaa lukevat anopit suuttuvat, kun näin yleistetään, mutta tehkääpä sitten miniöistä vapaasti samanlainen yleiskuva!!
Minun mielestäni hankala anoppi on:
-kouluja käymätön (=kateellinen miniänsä koulutuksesta)
-ollut kotiäitinä piiiitkäääään (=vanhempana huomaa, kuinka oma elämä menikin "hukkaan")
-kaikki omat lapset poikia (=ei ole oppinut suhtautumaan tyttöihin, joten tulevaisuudessa tulee miniöiden kanssa ongelmia)
-omaa huonon itsetunnon (=johtuu koulutuksen ja työpaikan puutteesta, näistä johtuen yleinen huono itsetunto, jota sitten yrittää pönkittää ylpeällä ja koppavalla käytöksellä, omaa mitättömyyttään joka käänteessä korostaen)
-elellyt miehensä siivellä kotiäitinä, ollut miehestä rahallisesti riippuvainen (=on sitten miniälleen kateellinen, kun hän viekin lapsen hoitoon ja lähtee töihin ja tienaa omat rahansa)
(Lisäys: kotiäitinä olemisessa ei ole mitään vikaa, mutta jos tulos on tämänkaltainen, niin voi ei!)
-ei harrasta mitään, pyörii vain kotonansa nurkkia siivoamassa kaiket päivät (=on aikaa tuppaantua, udella ja puuttua lapsiensa perheiden asioihin jatkuvasti. Ja koska hänellä on niin pienet kuviot, tekee anoppi KAMALAN numeron jokaisesta pienestäkin asiasta. Eli jos miniä joskus sattuu sanomaan vastaan hänen törkeisiin huomautuksiinsa, niin menee koko pieni maailma anopilta täysin sekaisin)
-vanha (no, luonnollisestikin!)ja vanhanaikainen, mutta silti epätoivoisesti yrittää olla ikinuori, ei osaa vanheta arvokkaasti (=käyttää 15-vuotiaiden teinityttöjen vaatteita, mutta ajatukset ovat ajalta eKr eli ei herätä kovinkaan suurta kunnioitusta olemuksellaan ja käytöksellään)
(Lisäys: on hyvä, että ihminen on pirteä ja reipas, jos hän on sitä OIKEASTI! Mutta tosiasiahan on, että osteoporoosista kärsivästä kohta 60-vuotiaasta ihmisestä ei saa teinityttöä, vaikka hän yrittäisi kuinka! Tulos on usein sekava, teennäinen ja lähinnä hilpeyttä herättävä! )
-maailman paras kokki ja leipuri (=kukaan ei osaa tehdä mitään yhtä hyvin kuin hän, naama nyrpeänä maistelee miniän tekemiä, paljon parempia ruokia ja pullia, ei sanallakaan kehu miniän tekemiä pöperöitä, sensijaan muistaa aina kotonansa kehua omia tekeleitään suureen ääneen)
-maailman auttavaisin ja ajattelevaisin ihminen (=haluaa aina vain auttaa ja siksi hänellä on oikeus puuttua joka hemmetin asiaan! "Minä kun ajattelin, että olisihan se pitänyt blaa blaa...." Ei tajua, että lapsensa perheet tienaavat 3 kertaa niin paljon kun appivanhemmat. Vieläkin vaan aina halutaan auttaa: tungetaan tavaraa, tuodaan pullat mukana kahville tullessa, järjestellään kaikki asiat, ....)
-kaksinaamainen (=perheen miesväen ja oman miehen (maksumiehen!) ollessa paikalla anoppi hymyilee ja käyttäytyy asiallisesti. Miesten lähdettyä muuttuu ääni kellossa täysin. Eli aikamoinen näyttelijä!)
-omaa huippu huumorintajun (=hänen huumoriaan eli v****iluaan täytyy miniän ymmärtää, mutta kun hänelle vitsailee samalla mitalla, alkaa naama vääntyä ja leuka väpättää)
-rakastaa lapsiaan yli kaiken (=kukaan ei ole tarpeeksi hyvä hänen kultapojulleen, paitsi hän itse. Tekee kaikkensa, että aikuisilla lapsillaankin olisi maailmasta ruusunpunainen kuva. Rakastaa myös lapsenlapsiaan niin paljon, että tahtoisi omia heidät ihan itselleen ja unohtaa täysin, että lapsenlapsilla on jo hyvä ja rakastava äiti)
Listaa voisi kenties jatkaakin, mutta tässä tärkeimmät mielestäni.
Löytyykö samankaltaisuuksia teidän anopeistanne armaat miniäystävät????? Tai tunnistaako joku anoppi itsensä kenties.....
Joku jossain aiemmassa keskustelussa maalaili yleiskuvaa niistä mammanpojista ja joka ikinen kohta oli kuin suoraan miehestäni.. (surullista mutta totta!)
Mutta nyt kyselenkin, että minkälainen mielikuva teillä on hankalasta anopista? Miksi hän on sellainen kuin on? Mitkä ovat hänen taustansa? Eli löytyisikö joitain yhdistäviä tekijöitä, kuinka tullaan/synnytään hankalaksi anopiksi??
Ja nyt kaikki palstaa lukevat anopit suuttuvat, kun näin yleistetään, mutta tehkääpä sitten miniöistä vapaasti samanlainen yleiskuva!!
Minun mielestäni hankala anoppi on:
-kouluja käymätön (=kateellinen miniänsä koulutuksesta)
-ollut kotiäitinä piiiitkäääään (=vanhempana huomaa, kuinka oma elämä menikin "hukkaan")
-kaikki omat lapset poikia (=ei ole oppinut suhtautumaan tyttöihin, joten tulevaisuudessa tulee miniöiden kanssa ongelmia)
-omaa huonon itsetunnon (=johtuu koulutuksen ja työpaikan puutteesta, näistä johtuen yleinen huono itsetunto, jota sitten yrittää pönkittää ylpeällä ja koppavalla käytöksellä, omaa mitättömyyttään joka käänteessä korostaen)
-elellyt miehensä siivellä kotiäitinä, ollut miehestä rahallisesti riippuvainen (=on sitten miniälleen kateellinen, kun hän viekin lapsen hoitoon ja lähtee töihin ja tienaa omat rahansa)
(Lisäys: kotiäitinä olemisessa ei ole mitään vikaa, mutta jos tulos on tämänkaltainen, niin voi ei!)
-ei harrasta mitään, pyörii vain kotonansa nurkkia siivoamassa kaiket päivät (=on aikaa tuppaantua, udella ja puuttua lapsiensa perheiden asioihin jatkuvasti. Ja koska hänellä on niin pienet kuviot, tekee anoppi KAMALAN numeron jokaisesta pienestäkin asiasta. Eli jos miniä joskus sattuu sanomaan vastaan hänen törkeisiin huomautuksiinsa, niin menee koko pieni maailma anopilta täysin sekaisin)
-vanha (no, luonnollisestikin!)ja vanhanaikainen, mutta silti epätoivoisesti yrittää olla ikinuori, ei osaa vanheta arvokkaasti (=käyttää 15-vuotiaiden teinityttöjen vaatteita, mutta ajatukset ovat ajalta eKr eli ei herätä kovinkaan suurta kunnioitusta olemuksellaan ja käytöksellään)
(Lisäys: on hyvä, että ihminen on pirteä ja reipas, jos hän on sitä OIKEASTI! Mutta tosiasiahan on, että osteoporoosista kärsivästä kohta 60-vuotiaasta ihmisestä ei saa teinityttöä, vaikka hän yrittäisi kuinka! Tulos on usein sekava, teennäinen ja lähinnä hilpeyttä herättävä! )
-maailman paras kokki ja leipuri (=kukaan ei osaa tehdä mitään yhtä hyvin kuin hän, naama nyrpeänä maistelee miniän tekemiä, paljon parempia ruokia ja pullia, ei sanallakaan kehu miniän tekemiä pöperöitä, sensijaan muistaa aina kotonansa kehua omia tekeleitään suureen ääneen)
-maailman auttavaisin ja ajattelevaisin ihminen (=haluaa aina vain auttaa ja siksi hänellä on oikeus puuttua joka hemmetin asiaan! "Minä kun ajattelin, että olisihan se pitänyt blaa blaa...." Ei tajua, että lapsensa perheet tienaavat 3 kertaa niin paljon kun appivanhemmat. Vieläkin vaan aina halutaan auttaa: tungetaan tavaraa, tuodaan pullat mukana kahville tullessa, järjestellään kaikki asiat, ....)
-kaksinaamainen (=perheen miesväen ja oman miehen (maksumiehen!) ollessa paikalla anoppi hymyilee ja käyttäytyy asiallisesti. Miesten lähdettyä muuttuu ääni kellossa täysin. Eli aikamoinen näyttelijä!)
-omaa huippu huumorintajun (=hänen huumoriaan eli v****iluaan täytyy miniän ymmärtää, mutta kun hänelle vitsailee samalla mitalla, alkaa naama vääntyä ja leuka väpättää)
-rakastaa lapsiaan yli kaiken (=kukaan ei ole tarpeeksi hyvä hänen kultapojulleen, paitsi hän itse. Tekee kaikkensa, että aikuisilla lapsillaankin olisi maailmasta ruusunpunainen kuva. Rakastaa myös lapsenlapsiaan niin paljon, että tahtoisi omia heidät ihan itselleen ja unohtaa täysin, että lapsenlapsilla on jo hyvä ja rakastava äiti)
Listaa voisi kenties jatkaakin, mutta tässä tärkeimmät mielestäni.
Löytyykö samankaltaisuuksia teidän anopeistanne armaat miniäystävät????? Tai tunnistaako joku anoppi itsensä kenties.....
Vastaukset 84
Vanhimmat
Juu, kyllä löytyy muutamia samoja piirteitä anopista.
- kaikki lapset poikia
- kouluja käymätön
- maailman paras kokki
- kaksinaamainen
- vanhanaikainen
- huono itsetunto
- olevinaan ikinuori
Eroavaisuuksia.
- työskennellyt liukuhihnalla (ehkä siitä katkera)
- ei siivoa, vaan harrastaa kaikenlaista käsityötä jne.
- ei pukeudu nuorekkaasti, mutta ikinuori kuvittelee olevansa, esim. hän kyllä jaksaa tehdä kaiken itse eikä tarvitse apua mihinkään, huh, huh, ihan turha mennä tarjoamaan minkäänlaista apua. Hän haluaa näyttää pojille, että heillä on tällainen äiti joka ei apua tarvitse niin kuin teidän uusavuttomat vaimonne.
- luulee että minijä ostaa heidän poikansa rahoilla kaikki mitä vain irti saa kaupoista, ei huomioi koskaan että minijä on ollut aina itse töissä.
- väheksyy kaikkea ja kaikkia asioita mitä minijä tekee.
- hemmetin kateellinen minijälle, koska minijä on ammatikseen työskennellyt keittiössä, osaa käyttää tietokonetta ja on erittäin siisti. Hoitaa lapset hyvin, ei juo, ei polta jne.
- Anoppia suututtaa kun hänen poikansa sai hyvän vaimon. Meni siinä asiassa anopin edelle.
että tällainen tarina.
Luettuani syvällisen analyysisi olennosta nimeltä anoppi, aloin ihmetellä, eikö anopeissa ole mitään inhimillisiä piirteitä?
Jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa, ja nyt olemme tutustuneet niihin huonoihin.
Jotain hyvääkin pitää löytyä, jos halutaan asiallinen mielipiteenvaihto aikaan.
Esim. koulutuskysymys. Vielä 1950-luvulla oli ihan normaalia, että jäätiin pois koulusta keskikoulun jälkeen ja etsittiin työpaikka. Jotkut kävivät kauppaopiston, mutta ei se ollut välttämätöntä. Pankissa ja postissa löytyi kyllä hommia ja juoksutyttönä aloittamalla jossakin isossa konttorissa saattoi päästä aikaa myöden hyväänkin asemaan.
Nyt se ei enää onnistu, vaan kouluja on käytävä. Ei suinkaan siinä käy niin, että nuorempi sukupolvi kadehtii tätä vanhempaa, kun he pääsivät paljon helpommalla leipään kiinni, eikä kenelläkään ollut esim. opintolainaa maksettavanaan.
Kotiäitinä oli sitten pakko olla niinä vuosina, koska kunnallista lastenhoitoa ei järjestetty kuin varattomille yksinhuoltajille. Kotiäidillä ei ollut penniäkään omaa rahaa. Ainoa tuki oli lapsilisä. Kaiken lisäksi yhteiskunta syyllisti hänet sanomalla, että hän eli miehensä siivellä tekemättä mitään. Kotityöt ja lastenhoito kun eivät ole ikinä olleet työtä ollenkaan.
Nämä em. asiat ovat ihan yleisluontoisia. Siivousvimmat, pukeutumiset ja muut mainitsemasi negatiivisuudet ovat sitten henkilökohtaisia, ja niiden syntymiseen tietenkin vaikuttavat monet tekijät.
Kahden henkilön väliset suhteet eivät muodostu vain toisen osapuolen olemuksesta ja toimista. Kysymyksessä on vuorovaikutus.
Pitääkö siitä sitten minijän kärsiä jos anoppi ei ole käynyt kouluja tai ollut töissä ja eiköhän se lasten tekeminenkin ole oma tahto, montako niitä tekee? Jos ennenvanhaan on ollut niin hemmetin tiukkaa, niin olis anopitkin tyytyväisiä kun oman pojan elämä on vähän parempaa.
Ajatteleppas anoppi, että kyllä minijät tietävät mitä kouluja ennen on voinut käydä ja kuinka vaikea on ollut työtilanne.
Anopin pitäisi tulla nyt vuodelle 2000 ja elää sen mukaan. Ei minijät ole ollenkaan vähätelleet anopin aikaista nuoruuden elämää, vaan nyt on kyse siitä, että anopit ovat niin katkeria kun tämän päivän vaimoilla on paremmin asiat. Kateus se on, mikä anoppeja mättää.
Älä ole katkera nuorille äideille, eikö ole hyvä että maailma on mennyt eteenpäin?
Esim. mun isä on jo aika vanha. Hän ei ole käynyt kouluja koska se ei ollut mahdollista hänelle. Hän joutui jo pikkupoikana tekemään töitä maatilalla yms. Hän menestyi kyllä koulussa (sen minkä kävi) ihan hyvin. Äitini oli joka aineessa tosi huono... Isäni ei ole kovinkaan kateellinen muille. Mutta äitini kyllä on. Samoin esim. veljeni on tosi kateellinen ja pottuilee minulle koulutuksestani (mikä ei ole edes kovin korkea) ja kadehtii kun minulla on kaikennäköistä. Hänelläkin oli joskus ihan hyvä vakituinen työpaikka (vaikka kävi vain ammattikoulun), mutta käytti kaikki rahansa viinaan yms.
Mun mies ei ole käynyt kuin peruskoulun, mutta on menestynyt oikein hyvin. Saa parempaa palkkaa kuin moni korkeasti koulutettu. Ja hän ei ole ollut koskaan työtön!
Sanoisin, että usein koulutus vaikuttaa mutta ei aina. Ja aina se ei vaikuta myöskään samalla tavalla. Korkeasti koulutettukin voi olla aika hankala ihminen... Ja voi esim. odottaa, että miniällä tai vävyllä on korkea koulutus.
En mielestäni ollenkaan sanonut, että tämän takia miniät joutuvat kärsimään. Sanoin päin vastoin, että miniä taitavat vähän kadehtia edellistä sukupolvea, joka ei ollut pakotettu koulunkäyntiin, jos haluja ei ollut. Nyt on jokaisella pakko olla joku koulu käytynä.
Kun elämän puitteet ovat olleet vuosikymmenet sitten erilaiset kuin nyt, niin miksi siitä ei saa puhua? Luuletteko, että edell. polven ihmiset haluaisivat kehityksen pysähtyvän, että lapset ja lapsenlapset eivät pääsisi helpommalla elämässä kuin he itse? Mistä siihen käsitykseen kirjoituksessani pääsee?
Mikä tämä syyllistämisen idea oikein on? Jokainen muka kadehtii ja halveksii. Sen osaa matalamielinen tehdä, vaikka kullassa kieriskelisi. Sen osaa tehdä myös nuorempi sukupolvi, kuten näistä kirjoituksista hyvin huomaa.
Niinkö te kaikki miniät ajattelette? Niinkö jokainen miniä, joka vie lapsensa aamulla päivähoitoon ja tekee 5-viikkoista työpäivää, ajattelee, että anoppi nyt kadehtii tätä onnea. Kadehtii pätkätyöläisen palkkaa, kadehtii asuntovelkoja jne.
Eiköhän monella anopilla pöin vastoin ole huoli, miten jälkikasvu pärjää.
Viisas anoppi pitää huolestumisensa poissa näkyvistä.
Tietysti voisi kuvitella ihan ilkeyttään, että tämän palstan kirjoittajilla ei ole mitään huolta huomisesta. Heidän onnensa olisi rikkeetön ilman anoppia.
Mutta se on ihan yhtä huuhaata kuin täysin negatiivinen anoppikin.
Juuri niin: VUOROVAIKUTUS!!!
Kyllä meille kävi niin, että vaikka yritin olla kuinka neutraali puheissani, käyttäytymisessäni ja joka asiassa, niin anoppi alkoi piikittelemään ja puuttumaan asioihin.
Kun ei ole paljon ollut ihmisten kanssa tekemisissä, ei voi osata jutella ja keskustella normaalisti. Anoppini sanoa töksäyttelee mitä tahansa ja sitten itse naureskelee hölmöille jutuillensa, jälkeenpäin ihmettelee, että etkö nyt huumoria ymmärrä. Joka käänteessä hän korostaa itseään ja tekemisiään, eikä kuuntele yhtään toisten asioita. Normaali kommunikaatio hänen kanssaan, ainakin minun osaltani, on suoraan sanottuna mahdotonta! Kun puhun, hän ei kuuntele. Hänen juttunsa ovat vain minä-muodossa. Ei voi syntyä mitään yhteistä säveltä. Parempi olla hiljaa tai jos oikein hermot menee, niin naljailla takaisin.
Onhan tietenkin anopissanikin hyvät puolensa, niinkuin meissä kaikissa. Tätä p***aa on vain jatkunut niin kauan, että ne hyvät asiat alkavat painua unholaan. Ja oli kuka nyt sitten parempi tai huonompi (jos näinkään voi ketään lajitella), niin pääasia on se, että TOISTEN KOTEIHIN EI TULLA HÄSLÄÄMÄÄN.
Tajusin alkupuheenvuorosta, että keskustelua halutaan yleisellä tasolla eri polvien välisistä suhteista, ja nimen omaan anoppien ja miniöiden suhteista, miten ne kehittyvät ja miksi sopu ei säily.
Miniä luetteli anopin miinuspuolia ja pidin ilman muuta selvänä, että siihen oli kerätty kaikenlaiset negatiiviset asiat. Olisi vaikeaa saada kaikki yhteen ihmiseen mahtumaan.
Mutta ajattelin, että kerrankin palstalla keskustellaan sukupolvien välisestä kuilusta.
Erehdyin. Kirjoittajat alkavat taas vatkata omaa anoppiaan ja yhtä ainoaa anoppi-miniä-suhdetta, omaansa.
Sääli, olisi ollut mukava miettiä miten tähän yleisen väärinkäsitysten sumaan on tultu ja miten tästä pois. Keskustelu on parhaimmillaan sitä, että mielipiteet lähentyvät toisiaan ja opitaan näkemään asiaa muiltakin kanteilta kuin omalta. Jokainen näkee asiat erilaisina kuin toinen.
Isosssa Kirjassakin kysyttiin "Mikä on totuus?" Olisihan se laaja keskustelunaihe.
Ikävää, jos se supistetaan kateellisen ja osteoporoosista kärsivän anopin persoonaan.
Mielestäni kirjoituksesi oli tosi fiksu, mutta todellakin ajoin takaa vähän eri asiaa.
Kyselin lähinnä, ovatko muidenkin hankalien anoppien taustat samankaltaisia.
Helposti nämä tekstit ajautuvat sen oman anopin/miniän kuvailemiseen, koska sehän täällä juuri se ongelma on!
Ja aika harva ihminen pystyy sellaiseen laaja-alaiseen ja todellakin asioita joka kantilta pohdiskelevaan kirjoittamiseen.
Esim. minä en osaa anoppina olosta sanoa yhtään mitään, koska en ole sellaiseksi vielä päässyt.
Mainitsemaasi sukupolvien välinen kuilu -asiaa olen miettinyt itsekseni monesti. Siitähän näissä anoppi-miniä -probleemissa on kyse.
Minijät eivät ole kateellisia, miksi olisivat?
Ei ole mitään syytä kadehtia koulujakäymättömiä kotirouvia? Kaiken rahan kantoi mies kotiin ja perheillä oli todella tiukkaa. Toki siitä puhua saa, mutta eikö anopeilla mene jakeluun että nykypäivän rouvat opiskelevat ja käyvät töissä, eivät he hoida täysipäiväisesti heidän poikiaan ja lastenlapsiaan. Ei tässä ketään syyllistetä, mutta tämä on faktaa. Ainoa asia mitä tässä voi toivoa on, että anopit lopettavat minijöiden kadehtimisen. Minä henkilökohtaisesti olen aina arvostanut esi-isiemme työtä ja naisia jotka ovat raataneet pitkiä päiviä perheensä parissa, heillä on voinut olla talo täynnä lapsia ja siihen vielä navettahommat ym. Siinä ei tosiaankaan ole mitään kadehtimista. Tiedän kyllä ihan tarkkaan että ennen ei ollut mahdollisuutta opiskella niin kuin nykyään. Mutta en ole kuullut että jonkun on pakko mennä johonkin kouluun, kyllä nykyajan nuoret saavat itse valita yleensä koulut, mitä käyvät. Kunhan nämä anopit vain antavat poikiensa perheet elää omaa elämää ja eivät tukkisi nokkaansa joka paikkaan. Siitä on nyt kyse. Tottakai kaikki täysijärkiset ihmiset toivovat lapsilleen ja lastenlapsilleen parasta. Se paras on kun he saavat itse päättää omista asioistaan.
Kyllä ne miniätkin aika kateellisia on, kun eivät anopille pärjää. Miten voisittekaan, kun ei ole elämänkokemusta.
Ei siihen kouluja käymiseen tai käymättömyyteen mitään miniää tarvita kateuden kohteeksi. Kadehtia voi muitakin. Päinvastoin, jokainen anoppi on tyytyväinen, jos poika saa koulutetun ja mukavan miniän. Rotwailereita ja tyhjäntoimittajia ei kaipaa kukaan.
Hei anopikas!
Luin kaikki vastauksesi.
Pyydän anteeksi omia vähän tiukkojakin juttuja.
Se vaan on niin että kun useita vuosia taistelee anopin kanssa asioista, niin sitä vähän katkeroituu. Meillä asiat on juuri niin kuin kirjoittelin ja minun anoppini on erittäin kateellinen meille. Se on tietysti ikävä juttu, mutta hän ei ole koskaan itse käynyt mitään kouluja ja hän on katkera meidän menestymisestä elämässä, kuulostaa hullulta mutta näin on. Anoppini ei noteeraa mihinkään mitä meillä on. Ei ollut tarkoitus yleistää. On ihan mukava ollut lukea juttujasi ja luulen että itse et ole kateellinen minijälle. Toivotan sinulle oikein hyvää sykyä!
"Jokainen". Nyt kyllä yleistetään puolin ja toisin... Mukavan kai kaikki haluaa, mutta koulutetusta en niin tiedä... Sanoisin suurinosa ei jokainen. Miksi on niin, että mukava ja elämässään pärjännyt yms. miniä ei ole aina se anopin suosikkiminiä? Vaan tyhjäntoimittaja voi olla parempi. Näinkin on.
Siinäpä se, että eri sukupolvet eivät löydä toisian helposti. Sinulla on ilmeisesti anoppi, joka ei edes yritä asettua toisen asemaan. Ystävyydellä ei siinä tilanteessa ole mahdollisuuksia.
Toivoisi kuitenkin, että ne miniät, jotka täälläkin kirjoittavat onnettomasta anoppisuhteestaan, ottaisivat itselleen siitä oppia.
Toisen hyväksyminen on erittäin terveellinen ja hyvä asia oman mielenterveyden kannalta. Jos ei jotakuta (anoppia) voi hyväksyä, niin on istuttava miettimään mitä voi asialle tehdä.
Minä aikanani osasin yht´äkkiä pitää suuni kiinni. Kun toinen (ei kylläkään anoppini) väitti mustaa valkoiseksi, jouduin aina kiihkeään väittelyyn ja puolustin omaa näkemystäni tulisesti, kunnes eräänä päivänä totesin, että eihän minulle todellakaan kuulu todistaa, että toinen on väärässä. Olkoon väärässä, huomaapahan sitten asian ennemmin tai myöhemmin. Ja jos ei huomaa, niin entä sitten!
Se havainto paransi omaa elämänlaatuani huomattavasti. Lakkasin myös panemasta muistiin saamiani tölväyksiä. Pienetkin tölväykset kun alkoivat tuntua yhä pahemmilta, kun ne palasivat mieleen jälkipuinnissa.
Tiedätkö, että ajattelin itsekseni, että se oli osa aikuistumista. Aikuinen, itsenäinen ihminen, ei enää ole niin helposti loukattavissa. Ehkä sitä tulee paksunahkaisemmaksikin iän myötä.
Päasia kuitenkin on, ettei itse rupea samanlaiseksi vanhemmiten. Siinä asiassa pitää tarkkailla itseään hautaan asti.
Minun anoppini jos kohtelee minua huonosti, niin sitten kohtelee. Jos ei asia ei sanomalla parane, niin ei tarvitse olla yhteydessä. Ja meille jos rupeaa tuppautumaan, niin sanon kaikille yhtäaikaa, jotta kaikki ovat tietoisia asiasta(anoppi, oma mies ym.), ettei se tule onnistumaan. Kylään saa tulla, mutta samalla periaatteella kuin kaikki muutkin vierailijat. En minä anoppiani inhoa tai välttele. Samalla tavalla kuin joskus muidenkin ihmisten kanssa tulee sanomista, mutta se menee ohi. Ja jos ei mene, niin ei mene. Miehelleni ja minulle toimii samat säännöt, ketään ei ylennetä eikä alenneta, eikä toisen vanhempia kohdella eri tavalla kuin toisen.
Anopin kanssa ei ole mitään sukupolvien välisiä kuiluja! On vain ihmisten välisiä! Pitää kohdella ihmistä ihmisenä, ja jos se onnistu, niin miksi pitää jatkaa itsensä ja toisen kiusaamista. Suuresti ihmettelen myös millaisen vallan mies on saanut näiden miniöiden perheissä, jos hän saa päättää kenestä ihmisestä vaimon pitää tykätä. Jos vaimo ei pidä anopistaan, niin olkoon pitämättä!
se koira alahtaa johon kalikka kolahtaa!
tarkoitettu tuonne alimmaiseksi,mutta en osannut sita sinne laittaa....
Kirjoituksesi oli asiallinen ja mielenkiintoinen. Olen kuitenkin eri mieltä siitä, mitä mainitsit ihan lopussa.
"Kahden henkilön väliset suhteet eivät muodostu vain toisen osapuolen olemuksesta ja toimista. Kysymyksessä on vuorovaikutus."
Tulkitsin tuon niin, että miniän ja anopin välinen riitakin olisi sellainen, johon molemmat osapuolet osaltaan vaikuttavat. Tuota en oman anoppini kohdalla allekirjoittaisi sitten millään. Saman kohtelut ovat saaneet kaikki anoppini lasten nykyiset puolisot ja entiset seurustelukumppanit. Kukaan ei kelpaa ja kaikissa on lukemattomia vikoja, jotka anopin on ihan pakko sanoa ääneen.
Kyse ei siis ole vuorovaikutuksesta, koska anopin ilkeys miniöitään ja vävyjään kohtaan ei oikeastaan ole henkilökohtaista. Hän ei vain haluaisi lastensa elämässä olevan ketään toista tärkeää ihmistä.
Vuorovaikutuksestahan on tietysti kysymys silloin, kun ihmissuhteessa voi sanomisillaan tai tekemisillään jotenkin vaikuttaa siihen, millainen suhteesta tulee. Siitä ei ainakaan minun anoppini kohdalla voi olla kysymys. Hän nimittäin on keksinyt sellaisen ihmisen, joka olen kuulemma minä. Vaikka hän ei olekaan nähnyt minun tekevän niitä asioita, mistä minua arvostelee niin tietää ja osaa kuvitella loput. Näin hän minulle sanoi, kun yritin kerran sanoa, että enhän minä nyt tuollaisia ole koskaan tehnyt tai edes ajatellut tekeväni.
Se on kuule aika tyrmäävää kuulla anopilta, että on tahallaan tartuttanut itseensä keuhkokuumebakteerin, koska aikoo sillä tavalla tehdä itsemurhan, kun minulla ei kuulemma ole elämänhalua.
Toisella kertaa sain sitten kuulla, että yritän tappaa itseni olemalla syömättä, Kun on elopainoa 80 kg ja ruokahalua ihan normaalisti, tuollaisen kuuleminen anopin suusta voisi vaikka naurattaa. Ei silti naurata, koska anoppi on ihan tosissaan.
Epäreiluja syytöksiä vastaan saattaisi olla helpompi puolustautua kuin tuollaisia keksittyjä osin luonnonvastaisiakin väitteitä vastaan. Vuorovaikutus on kaukana tilanteista siinäkin mielessä, että sanattomaksi olen kyllä anopin edessä usein mennyt. Nämä pari otetta olivat vain esimerkkejä niistä sadoista väitteistä, mitä olen saanut anopiltani vuosien varrella kuulla. Etkä muuten varmasti halua tietää, mitä hän on sanonut lapsistani, jotka ovat onneksi niin pieniä, etteivät ole ymmärtäneet kuulemaansa.
Koulutusta olisi ihan hullua kadehtia keneltäkään. Koulutuksen puute on kuitenkin aika huono selitys sydämen sivistyksen puutteeseen.
Tunnen useitakin ihmisiä, joilla ei ole koulutusta. Anoppini on niistä ainoa ilkeä.
Anoppisi ei ole tästä maailmasta, jos tuollaista tapahtuu!
Itselläni ei ole kokemusta mielenhäiriöisistä ihmisistä, joten en voi kuvitella miten itse selviäisin tuossa tilanteessa. Ei voi kun todeta, että teidän tapauksessanne suhteenne muodostuu toisen osapuolen olemuksesta ja toimista. Tavallaan kuitenkin näkyy vuorovaikutus siinä, että hän ilkeilee tasapuolisesti jokaiselle omalle reviirilleen tunkeutuneelle ihmiselle. Hän itse ei vain käsitä, että on lastensa reviirillä mellastamassa.
Lastenkin olisi aikanaan pitänyt eristää anoppi kauemmas, kun he muuttivat pois ja aikuistuivat.
Taidat olla lappalainen?
Tuollaisia vanhoja ämmiä..
raskasta olla noin täydellinen ihminen, kuin sinä olet mielestäsi.
...se huonoitsetuntoinen anoppi, vai?
Eiköhän meistä jokainen tiedä, ettei täydellisyyttä ole olemassakaan - et ole sitä sinä, en minä, eikä kukaan. Joskus kyllä jonkun ihmisen mielestä joku toinen ihminen vaikuttaa joissain asioissa olevan parempi kuin toinen, mutta miksi vertailla?
(No pakko kertoa, että mieheni joskus sanoi minua täydelliseksi naiseksi ja se tuntui mukavalle!) :-)
Minun tapauksessani ainakin juuri se anoppi itse yrittää olla/luulee olevansa täydellinen. Aivan kuin täytyisi jatkuvasti kilpailla joka asiassa ja olla paras. Itse en kilpaile kuin itseni kanssa ja parhaani teen asiassa kuin asiassa, muuta en voi.
Ikävää, että ilmeisesti käsitit kirjoitukseni aivan väärin. Tarkoitukseni oli maalata kuvaa anopista, ei itsestäni.
Ja pakko sanoa vielä tämäkin: yksikään kohta, jolla kuvailin anoppia ei päde minuun. Siksi emme tulekaan kai toimeen, kun olemme niin kaukana toisistamme.
Heissan!
Minulla ainakin on aivan ihana minijä.
Olen sanonut monesti pojalleni että hänellä on hyvä vaimo.
Molemmat käyvät töissä ja lapset voivat hyvin.
Myös molemmat ovat aina osallistuneet lasten ja kodin hoitoon.
En ymmärrä miksi anopit tukkivat pojan perheen asioihin, minun ei ainakaan ole tarvinnut.
Tietysti joskus voin jotain sanoa, mutta nämä nuoret kyllä heti ilmaisevat minulle jos sanominen oli turhaa.
Monesti ovat itse kysyneet minulta tai mieheltäni neuvoa jos eivät ole itse osanneet ratkaista jotain asiaa.
Joskus olen ajatellut että ollaan aivan ihanassa tilanteessa, saadaan olla paljon lastenlasten kanssa ja useasti vietetään lyhyitä lomiakin yhdessä.
Päätin jo vuosia sitten että kun minulla on minijä, niin en koskaan pilaa meidän välejä.
Olen itse aina saanut kärsiä kyseisetä asiasta, eli anopistani.
Tulen hvyin toimeen minijäni kanssa, soitellaan todella useasti ja nähdään myös.
Me ollaan hyviä kavereita keskenään, käydään välillä shoppailemassa jne.
Mulla ei ole kyllä anopin kanssa oikeastaan ongelmia, mutta... No en tiedä pitääkö hyvänä kokkina itseään, mutta oma anoppini laittaa mielellään muille ruokaa ja on selvästi närkästynyt jos joku muu laittaakin ja varsinkin jos muut kehuu sitä ruokaa!
Anoppi kertoi miehen teiniaikaisesta tyttöystävästä (ei vois vähempää kiinnostaa vanhat tyttöystävät) Että ei osannut laittaa ruokaa ja oli muutenkin avuton... (anopin omat ruuat ei ole kovin hääppöisiä ja on laiska siivooja) Mitä lie minusta on mieltä, ei oo valittanut ainakaan mun läsnäollessa. Laitan kyllä joskus ruokaa, mutta mies on parempi ruoan laittaja ja laittaakin sitä mielellään.
Oma äitini on hankala anoppi. Hän on esim. kova arvostelemaan muita. Ja esim. on hyvin kiinnostunut siitä mitä missäkin kyläpaikassa tarjotaan (jos joku on käynyt jossain kylässä hän kysyy, että mitä siellä tarjottiin ja jos hän käy kylässä mutisee jälkeenpäin, jos tarjoilut ei miellyttäneet). Äiti itse ei tarjoa mitään, paitsi jos on syntymäpäivä niin kakkua (kaupasta ostettua) ja siellä on itsepalvelu "keitä kahvia itelles" ja ota kakkua jääkaapista. Vieraina ei kyllä käykään kun lähisukulaisia, mutta silti... Kyllä hänellä yleensä jotain pullaa yms. on, mutta ei ne ole vieraita varten hankittu. Lisäksi äiti arvostelee muiden käytöstapoja ja itse ei osaa käyttäytyä ollenkaan. Mun äitiäni kyllä voi miellyttää kaikesta huolimatta. Siihen riittää, että ostelee häntä miellyttäviä lahjoja (eli ainakin kalliita) ja tuo kukkia ja on kohtelias.
- Anoppi on ollut töissä, jonkin aikaa kyllä kotonakin lapsia hoitamassa, äiti myös
- Äitini oli 39 kun sai minut eli on jo vanha, anoppi saanut lapset nuorena, mutta mieheni on 10 vuotta minua vanhempi. Anoppi ei ole kauhean vanhanaikainen eikä yritä olla ikinuori. Äitini on todella vanhanaikainen (avoparit on susipareja yms.)
- Anoppini haluaa aina auttaa tai ainakin puuttuu asioihin ja neuvoo, äitini ei. Anoppi tekee kaikki aina paremmin (”annas kun mä näytän”) ja muutenkin aina kehuu kuinka hän pärjää ja ei tarvitse apua. Vaikka usein pyytää apua johonkin…
- Anopilla on huumorintajua eikä vitsaile muiden kustannuksella. Äidillä ei ole laisinkaan huumorintajua.
- Meillä ei ole vielä lapsia. Anoppi kyllä kovasti kyselee, koska niitä hankimme… Siskollani on lapsia. Joista nuorempi ja tyttö on suosikki (äitini toivoikin tyttöä), poika ei niin kiinnosta. Ei kyllä puutu lainkaan kasvatukseen. Uskoisin, että anoppini puuttuu.
että et ota ittees anopin puheita. Pikkasen kuulostaa oudolta. Meinaan että ei ole fiksua jutella pojan entisistä ja kyseleminen lasten hankkimisesta. Lapset ovat jokaisen henkilökohtainen asia ja kaikki eivät edes halua lapsia, tai eivät saa. Tee anopille selväksi että te päätätte itse asioistanne ja ette tarvitse hänen neuvoja, ennen kuin se on liian myöhäistä. Kyllä anoppi sen ymmärtää, jos hän meinaa teidän kanssa pitää yhteyttä. Onnea teille jatkossa ja eläkää omaa elämäänne.
...ja moni otti esille tuon koulutusasian.
Tarkennan vielä, ettei se itse koulutus ole se pointti vaan juuri se suhtautuminen siihen, eli suoraan sanottuna KATEUS.
Minulle on se ja sama, onko ihminen käynyt kouluja vai ei. Ja totta: hankalia ihmisiä löytyy ihan jokaisesta yhteiskuntaluokasta (jos näin voi sanoa), mistä vain.
Pienen yleistyksen teen nyt kuitenkin: ihmiset, kenellä on päämääriä elämässään, ketkä jaksavat opiskella ja sivistää itseään, ovat YLEENSÄ (niin...) jonkun verran "tavallista talliaista" järkevämpiä, ajattelevaisempia ja suvaitsevaisempia. Olkoon tämä nyt sitten minun henk.koht. mielipide asiasta.
Ja kerron senkin, etten ole kovinkaan korkealle koulutettu ihminen itse: muutama tutkinto jne...
Uskoisin, että jos esim. anoppini olisi aikoinaan käynyt jotain koulua, saanut ammatin, saanut työpaikan, saanut tekemistä ja saanut kokeilla pärjäämistä erilaisten ihmisten (=työkavereiden) kanssa kotona olemisen sijaan, hän saattaisi ehkä olla hieman avarakatseisempi monen asian suhteen.
Minua harmittaakin se, että koska esim. anoppini ei ole hommannut itselleen ammattia tuntuu hän itse olevan tyytymätön elämäänsä nyt vanhempana. Omaa pahaa oloaan hän sitten siirtää toistenkin elämään. Eli mielestäni pohjimmainen tunne hänellä lienee kateus...
Ja teistä tuntuu ehkä, ettei elämässäni ole mitään muuta kuin puida vain näitä juttuja. On paljon muutakin ja onneksi onkin. Tämä anoppiasia vain on juuri nyt noussut pintaan ja yritän soppaa nyt selvitellä. Jospa täältä saa hyviä apuja!
PS: Onhan anopissani toki hyviäkin puolia, minulle hän vain ei ole niitä koskaan näyttänyt.
Hyvä että keität ja hämmennät tätä soppaa, kyllä siitä hyvä tulee kun on valmis.
Mikä parasta, tämä on sinulle hyvää terapiaa.
Moni kärsii anopeista ja siksi on hyvä tällainen keskustelupalsta missä voi kysyä toisten mielipiteitä.
Totuus on että anopit ovat niin perhanan kateellisia. Tuskin monellekkaan on tuo koulu-asia niin tärkeä. Mutta siitähän se katkeruus monesti lähtee.
Minun anoppi on aivan hirveä tyyppi, mutta yritän porskutella eteenpäin.
Sun kirjoituksia on ihan kiva lueskella ja samassa veneessähän on moni muukin.
Porskutellaan tosiaan vain eteenpäin ja keitellään soppaa...
Aiemmin olen puhunut ongelmista suoraan anopille itselleen, sekä jutellut niistä miehelleni. Se tie ei ole paras mahdollinen, eikä johda kuin vain uusiin ongelmiin, joten alanpa nyt täällä palstalla sitten purkaa tuntojani.
Ja onneksi näillä asioilla on taipumus ratketa jollain tavalla...
Kyllä se kateuskin varmaan kuvioihin kuuluu, mutta minun mielestäni kärkkäällä anopilla on ongelmana halu vallankäyttöön.
Jos on elämänsä omistanut lapsilleen ja heidän hyvinvoinnilleen, niin on varmaan vaikea siitä irrottautua ja hyväksyä se, ettei lapsi olekaan enää niin riippuvainen. Äidit haluavat tuntea itsensä tarpeelliseksi.
"Liian itsenäinen" tai liian laiska miniä voi olla anopille kauhistus. Ei hän välttämättä itsekään ymmärrä olevansa idiootti ja toisten asioihin sekaantuja. Päinvastoin, onhan hän omasta mielestään oikeutettu sekaantumaan kun kerta on äiti. Vain hän mielestään tietää, mikä on hänen lapselleen parasta. Ei sitä mikään tytönheitukka (miniä) voi tietää...
Oikeastaan voisimme miettiä, että minkälaisia anoppeja meistä itsestämme tulee.
Miettikää nyt, jos ette kerta kaikkiaan tule toimeen miniän kanssa (oli oma syy tai ei), niin ei siinä mikään muu auta kun sopeutua. Jollemme halua hirviöanopeiksi. Onko meistä siihen?
Olen huomannut kuinka vaikeaa on hyväksyä rakkaalle ihmiselle semmoinen kumppani, josta ei itse pidä. Veljeni morsian on omaan napaansa tuijottava muovinaama ja en voi sietää häntä. Tuntuu tosi pahalta, että veljeni on menossa hänen kanssaan naimisiin. Pakko se on vaan kestää, enkä ole näyttänyt mitenkään negatiivisia tunteitani. Helppoa se ei ole mutta välttämätöntä. En voi valita kumppania veljelleni, hän tekee sen ihan itse.
että ei anoppien ilkeys aina johdu kateudesta. Minun anoppini mieheni muu perhe eivät ole kateellisia. He eivät hyväksy minua, koska kuvittelevat että mieheni (ainoa poika&vanhin lapsi) on täydellinen ja ansaitsee paljonpaljon parempaa kuin minut. He eivät usko että teen mieheni onnelliseksi, miehenikään ei ole onnistunut heitä siitä vakuuttamaan. Kaikkien ilkeyksien jälkeen miehenikään ei enää pidä perheestään mikä on aika surullista.
Mun äitini on aina ollut kateellinen muille. Inhos jopa mun kavereita. Kun olivat "rikkaan perheen kakaroita". Minkäs kukaan sille voi minkälaisille vanhemmille syntyy ja ei kai se, että on rikas tee kenestäkään automaattisesti huonompaa ihmistä. Tai se että on vähävarainen. Kaverini vanhemmat eivät edes olleet oikeastaan rikkaita. Mutta joo siis jos vävy tai miniä olis varakkaasta perheestä tai itse varakas niin varmaan on kateellinen.
Äitini ei harrasta mitään, ei kehitä tai sivistä itseään. Hän on kaiket päivät kotona (katselee lähinnä telkkaria) ja ei osaa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Ei osaa keskustella yms. Hänellä on vain yksi ystävä ja häneenkään ei ole varmaan ollut yhteydessä aikoihin. Ja suvun kanssa ei ole tekemisissä. Isäni kyllä on hyvinkin puhelias, mukava kohtelias yms. He ovat kuin yö ja päivä?
Äitini ei kyllä yleensä arvostele ketään päin naamaa vaan takanapäin. Mutta onko se sitten parempi!
Äidithän yleensä ovat kovin kiintyneitä lapseensa varsinkin poikaansa. Ja kun äiti on ollut pojan elämässä se ykkönen niin miniä tuntuu kilpailijalta? Siitäkin kateus voi johtua? Onko appiukot muuten niin kateellisia kuin anopit?
Yksi juttu vielä äidistäni eli mieheni anopista. Hän on erittäin herkkä loukkaantumaan. Jos míeheni arvostelisi häntä jotenkin niin hän loukkaantusi varmaan iäksi! Siinä olisi kyllä ainakin kovasti lepyttelemistä... Omat lapsetkaan ei saa häntä arvostella saatika sitten vävyt tai miniät! Ja vaikka asian esittäisi kuinka hienotunteisesti vaan niin ei auta.
Kyllä se kilpailu on molemminpuolista, samoin kateus. Osaavat ne miniätkin kadehtia. Kauhea poru, jos mies kunnioittaa ja rakastaa äitiään.
Joskus syy siihen anopin kiukkuun voi löytyäkin miniän omasta kaikkitietävästä navasta.
Niin siis minun äitini miniöiden ja vävyjen ei kannata ottaa henkilökohtaisesti äitini käyttäytymistä. Hän on muitakin ihmisiä kohtaan samanlainen. Ei hänen omilla lapsillakaan ole ollut helppoa. Hän ei jotenkin osaa asettua toisen asemaan ja ei edes yritä ymmärtää.
Ja kun mainittiin vanhanaikaisuus niin äitini elää joissain ihan eri vuosikymmenellä. Vaikka katsookin televisiota joten luulisi jotain tietävän nykyajan menosta.
Olen elänyt äkkipikaisesssa ja nokkaansa ottavassa perheessä. Opin jo nuorena, että MINUN mielipide ei merkkaa mitään perheen PÄÄN mielipiteen rinnalla.
Opin olemaan ilman mielipiteitteni ilmauksia, mutta en ilman mielipiteitä.
Opin hyväksymään muiden mielipiteet, vaikka olivatkin usein eri kuin minun.
Opin ottamaan jokaisen perheenjäsenen sellaisena kuin hän on, enkä ruvennut muuttamaan heitä mieleisekseni.
Se oli erittäin hyvä koulutus tulevaisuutta ajatellen. Opin ottamaan ihmiset niin kuin he ovat. Hyväksyin pöhköimmätkin asiat mitä se sanoivat ja tekivät, sillä hehän siitä itse vastasivat.
Kun aikanaan muutin kotoa ja perustin perheen, oli mieheni suvussa näitä aina-oikeassa-tyyppejä. Monet joutuivat heidän kanssaan tukkanuotasille, minä en. Minun puolestani jokainen voi olla mitä mieltä tahansa, paitsi että minun kotonani on sanavalta perheeni jäsenillä. Siellä ei kukaan kukkoile, ei omat eikä miehen sukulaiset.
Kun ihmisellä on itsekunnioitus tallella, niin ei kiukuttelevat, ahnaat, kateelliset, juoruilevat yms. anopit tai miniät hetkauta.
Koulutus on aloitettava omasta itsestä.
Tottakai osaavat. Ja ovathan anopitkin olleet joskus miniöitä. Ei ole sellaista omaa ihmisrotua kuin anopit. Tai että ihminen muuttuisi yhtäkkiä kun saa miniän. Varmasti miniöissäkin on vikaa. Kaikki he ovat vain ihmisiä miniät ja anopit.
Joku miniä voi esim. kadehtia anoppiaan TAI ei arvosta anoppiaan ja pitää itseään parempana ihmisenä (ja tuo sen julki) kun on kouluttautunut tms.
Eli vaikka toinen tekisi ja snaoisi mitä (ja se vaikuttaisi muihinkin ihmisiin) niin pitää vain olla hiljaa ja olal kertomatta mielipidettään.
Kiitos vinkistä (en tiedä oliko se minulle?). Olen kyllä yrittänyt olla hiljaa (ja ikää on jo sen verran, että harjoiteltu on!)ja repinyt vaikka hiuksiani hyppien tasajalkaa kulman takana, mutta en ole aina onnistunut. Isäni kyllä on oppinut tämän taidon. Hän ei nykyisin koskaan sano mitään negatiivista äidilleni (joskus on kyllä vaika tietää etukäteen mistä toinen voi ottaa nokkiinsa, mutta isä varmaan jo tietää). Että mahdollista se on. Mutta onko se tosiaan järkevää? Ilmeisesti sitten. Jotkut ovat ottaneet taktiikakseen vältellä äitiäni. Kuten siskoni mies. Ja toinen siskoni. (Eivät ole nähneet vuosiin).
En tiedä osoitinko sanani sinulle juuri, mutta kirjoituksestasikin käy selville, että asianomainen jää lopulta yksin.
Tietenkään ei voi olla aina sanomatta, jos asiaan voi sanomisella vaikuttaa, mutta kun kyseessä on henkilö, joka on aina oikeassa, niin mitäpä voitat sillä, että olet eri mieltä. Isäsikin sen tietää.
Minä tunnen itsekin pari tällaista henkilöä. On ihan mielenkiintoista nähdä, millaisen roolin tuntemani ihmiset ottavat näiden henkilöiden seurassa. Itsekin toimin toisin kuin yleensä.
He eivät oikeastaan tunne ketään, sillä sovun säilyttämisen nimissä ovat kaikki aina varautuneita ja varovaisia heidän seurassaan. Luontevaa vuorovaikutusta ei synny.
Toinen näistä "tapauksistani" sanoikin minulle, että hän tulee niin hyvin ihmisten kanssa toimeen, sillä ei ne pahastu, vaikka hän sanoo joskus ihan suoraan mitä ajattelee. Hän arveli sen johtuvan siitä, että osaa sovittaa sanansa niin hyvin!
Hän kai ajatteli olevansa hauskakin ihminen, kun silloin en voinut muuta kuin nauraa hysteerisenä.
Nauroimme molemmat, mutta takuulla eri asioille.
Mutta siihen puuttumiseen vielä toteaisin, että aikuista ja vanhempaa on ihan mahdoton opettaa millekään tavoille, jos hän itse ei käsitä virheitään.
Harvat meistä käsittävät.
Äitisikin varmaan syyllistää kaikki muut, jos välit viilenevät, sillä hän pitänee itseään rehellisenä ja suorasukaisena ihmisenä.
Niin vaikka toisaalta se on alistumista. Niin kuin isäni kohdalla. Hän on ns. äitini tossun alla. Mutta eipähän tule riitaa. Isäni on ihmeellisen mukautuva. Ei näyttäs ees ne sanomattomat mielipiteet pakkautuvan sinne sisälle. Jotenkin hän on päässyt vaiheeseen, jossa ei välitä mistään. Hän on kyllä minuakin neuvonut olemaan vain hiljaa. Hyssytellyt. Ja siihen olen kyllä pyrkinytkin. Se kun siis ei auta vaikka esittäisin asiani ja mielipiteeni kuinka varovaisesti ja kauniisti. Jos olen eri mieltä. Se riittää toisen loukkaantumiseen.
Totta on, että äitini jää yksin. Minäkin olen alkanut vältellä häntä. Mutta toisaalta minäkin kärsin siitä. Ei vain äiti. Minulla on huono omatunto vaikka ei pitäisi olla... Ja on vaikea vältellä äitiä, jos haluaa pitää isäänsä yhteyttä. Esim. kutsunko vain isän kylään…?
Vävyillä ja miniöillä on ehkä helpompi katkaista välit anoppiin tai appeen kun lapsilla vanhempiinsa. Vaikka äitini kyllä helpottaa asiaa aika paljon! Ja yhteen lapseen on jo välit menneet kokonaan. Eikä äitiä kiinnosta niitä paikata.
Kun jaksat pitää yhteyttä vanhempiisi autat isääsi monin tavoin. Hän on oman ratkaisunsa tehnyt, ja olisi varmasti väärin hylätä hänet kestämään yksin ahdistavassa ilmapiirissä. Hänellä olisi varmaankin ollut mahdollisuus lähteä, mutta on päätynyt tähän ratkaisuun.
Sisarustesi kannattaisi ajatella isän tunteita ja ymmärtää, että hänellä on ehkä vaikeinta.
Tsemppiä vaan sinulle ja ole edelleen isälle se tuki, josta hän varmasti on kiitollinen, vaikka ei ehkä sano sitä ääneen.
-kouluja käymätön (=kateellinen miniänsä koulutuksesta)
-ollut kotiäitinä piiiitkään
-kaikki omat lapset poikia (=ei ole oppinut suhtautumaan tyttöihin)
-omaa huonon itsetunnon
-elellyt miehensä siivellä
-ei harrasta yhtään mitään...paitsi kaljanjuontia?
-vanhanaikainen (=kulkee kokoajan mm. tuulipuvussa eikä halua elää 2000-luvun malliin vaan elää 60-luvulla edelleen!)
-maailman paras kokki ja leipuri (=ei osaa tehdä kuitenkaan kuin makaronilaatikkoa ja leipoo kuivia pullia? ...eikä tarjoa ruokaa mielellään?!)
-kaksinaamainen
Joo, en jaksa enää kirjottaa. Eli yhtäläisyyksiä löytyy aika paljonkin...? ;)
Mistähän niitä kamalia anoppeja vuodesta toiseen ilmaantuu? Eikö ne miniät opi ja toistavat samoja virheitä kun itse ovat anoppeja vai mitä?
Omasta anopistani osa kirjoittamistasi asioista pitää paikkansa, osa ei. En uskaltaisi lähteä yleistämään näitä ominaisuuksia, koska se olisi törkeää eikä lainkaan reilua maailman anoppeja kohtaan! Aivan varmasti kaikki kouluttamattomat anopit eivät kadehdi miniöitään eivätkä kaikki kotiäitianopit ole ripustautujia, vaan anoppi nimityksen alle mahtuu monenmoista kulkijaa ja olijaa.
Mutta tässä vastauksia koskien vain ja ainoastaan minun anoppiani, ei siis muita, muista ei minulla ole kokemusta.
Minun anoppini on tosin kouluja käymätön, mutta niin monet muutkin sen ikäisistä ihmisistä, esim. omat vanhempani. Eikä anoppi mielestäni ole kateellinen minulle koulutuksestani.
Mutta se mikä pitää paikkansa on, että anoppini on ollut kotiäitinä 25 vuotta. Nuorinkaan lapsista ei olisi kotiäitiä sentään enää 10-15 vuoteen tarvinnut. Apen siivellä hän ei mielestäni silloin elänyt, kun lapset olivat pieniä, vaan teki oman osansa kotia hoitaessaan. Viimeiset 10 vuotta hän tosin olisi voinut tehdä töitäkin tai edes jotain hyväntekeväisyysjuttuja tms.
Nyt anoppi ihmettelee, kun elämässä ei ole enää mitään muuta kuin kierrellä kaupoissa ostamassa tavaraa aikuisten lapsiensa koteihin ja lapsenlapsille. Anoppini on vasta reilut 55-vuotias ja hyväkuntoinen ja voisi mielestäni tehdä vaikka mitä vielä elämässään, mutta ei riitä uskallus vai eikö vain halua, en tiedä... Anoppini on myös tyylikäs nainen, se täytyy kehua, paljon tyylikkäämpi kuin esim. minä.
Anoppi ei harrasta mitään eikä hänellä tunnu myöskään olevan kahvitteluystäviä tms. Siksi tosiaan aikaa lapsiensa elämän järjestelyyn löytyy. Ja lapsenlapsien syntymä on iki-ihanaa, koska sehän tarkoittaa, että anoppi saa taas elää pikkulapsiaikaa...? Anopillani on aivan selkeästi mennyt äidin ja isoäidin roolit sekaisin, ja meidän suhteessamme se on pahin meitä hiertävä asia.
Anopillani on myös tyttöjä, ja näitä hän ei ole saanut yhtä lailla tossun alle kuin poikaansa. Varsinkin toinen tytöistä on usein sanaharkassa äitinsä kanssa, joka yrittää puuttua hänen perheensä elämään kuten meidän elämään jo puuttuu.
Anoppini on useimpien ihmisten mielestä mukava ja ystävällinen ihminen. Jos hän edes hiukan perääntyisi ja antaisi meidän perheelle tilaa olla kuten meille sopii ja jos hän edes pikkuisen vähentäisi minun arvostelemistani, saattaisimme jopa tulla toimeen ihan suht ok.
Tällaista naista en haluisi pojalleni, jos olisi asiassa jotain sananvaltaa
- koppava (ei osaa käytöstapoja)
- ei osaa laittaa ruokaa
- siivelläeläjä
- suhtautuu halveksivasti kouluttamattomuuteen
- laiska ja nyherö
- pitää miehensä äitiä kilpailijana
- suhtautuu halveksien iän tuomaan tieto/taitoon.
- ei ymmärrä kunnioittaa toisten läheisiä suhteita
- omaan napaansa tuijottelija
- pukeutuu huorahtavasti ja naama on kuin
tikkurilan värikartta
- pukeutuu säkkeihin ja on plösö
- jätkämäinen
- ei osaa taloudenhoitoa
- ei osaa siivota
- polttaa tupakkaa
- kaljoittelee ahkeraan
- pitää poikaani tossun alla
Hyvä että en ole sinun minijä, kaikki luettelemasi jutut olivat suoraan minun elämästäni.
Ja tiedätkö mitä, olen onnellisesti naimisissa ja tulen oikein hyvin toimeen anoppini kanssa.
...mutta miten sitten käyttäytyisit, jos pojallasi olisi juuri tuollainen miniä? (Joka täyttäisi jotkut kohdat listalta, kaikki eivät VOI mahtua yhteen ihmiseen, vai voiko, apua??!!)
Toisitko inhosi selvästi julki vai pitäisitkö tunteet sisälläsi?
Mitä ajattelisit pojastasi, joka kuitenkin on valintansa tehnyt? Voisitko ymmärtää, että poikasi rakastaa tuota "Tikkurilan värikarttaa"?
Tuosta oman asenteen valinnasta riippuu, tuleeko anoppi-miniä -suhteesta ongelmallinen.
minun anoppi, en ikinä haluaisi tuollaista arvostelijaa anopikseni. Toivottavasti tajuut olla käyttämättä mitään sanoja, sillä anopilla ei pitäsi olla mitään sanavaltaa vaimon valinnassa!
Jos poikasi menee tuollaisen tättähäärän kanssa vihille, niin se tarkoittaa, että parempaa ei kiinni saanut, ja SE taas osoittaa, ettei ole kovin häävi sulhanenkaan.
Siinäpä on anopilla sitten tekemistä loppuelämäksi, jollei heti vaihda lukkoja oviin.
Minä listasin vaan sen, mitä ominaisuuksia en haluaisi miniällä olevan JOS minulla olisi asiaan jotain sananvaltaa. Siis ihan huumoripohjalta kuitenkin.
Minulla on miniä, joka ei täytä kaikkia "kriteerejä", mutta olen hiljaa (tietenkin, eihän ole minun elämänkumppanista kyse) ja annan nuoren parin elää elämäänsä.
Mikä teille kaikille nyt tuli, kun aloitte haukkumaan kuin vierasta sikaa?
Kirjoitin tuon jutun ihan huumoripohjalta, siis mitä minä haluaisin, jos saisin toiveminiän valita.
Ei se ollut henkilökohtainen loukkaus kenellekään.
Huumormielellähän minäkin kirjoitin!
Älä hermostu.
En kirjoittanut huumorilla yhtään sanaa ja sillä sipuli.
yks juttu: me voidaan haukkua anoppiamme vaikka kuinka mutta emme kestä samaa koskien meitä miniöitä itseämme.
Mutta minä miniänä (enkä edes tule toimeen oman anoppini kanssa) olen melkein samaa mieltä listasi kanssa. Koska sulla on oikeus olla lista koskien toiveminiää, jos mullakin on lista anoppia koskien! =)
Yhtälailla sitä voi tehdä listaa esim. toivemiehestä tai toivevaimosta, jne.
Kauhean herkkänahkaisia nämä jotkut miniät täällä, näköjään.
ollut koko listasi, mutta jotain?
Totuus on että monet äidit haluavat poikansa parasta ja se on ihan ymmärrettävää.
Minä itse olen tosiaankin maalipytty anoppini mielestä. Ette arvaakkaan kuinka hän minua katselee kun mennään käymään. Tiedän että hän voi pahoin. Ajattelin tarjota hänelle joskus oksennuspussia. Jos se helpottais oloa. Mutta tämä tyttö ei meinaa naaman maalaamista lopettaa niin kauan kuin yksikin sormi pysyy pystyssä.
Tiedätkö että keskustelupalstalla on vitseille ihan omat sivut, eli jos sinulla huumorinkukka kukkii, niin mene sinne kertomaan puujalka huumoriasi. Tänne toivotaan asiallisia keskusteluja kyseisestä aiheesta.
Ei ole helppoa elää kusipää anopin kanssa.
Mulla olisi yksi ainoa toive. Että anoppi puhuisi minulle. Sanoo hän päivää, kiitos ja näkemiin. Ja voi vastata ehkä lyhyesti jos kysyn jotain. Mutta vähän enemmän. Voi olla, että jos hän alkaisi puhumaan toivoisin vuorostaan, ettei puhuisi mene ja tiedä...
"Ei ole helppoa elää kusipää anopin kanssa."
Omat sanasi. Asiallisetko?
Eri planeetoilta ollaan, sillä anoppina en ikinä nimitelisi miniääni, vaikka mitä tapahtuisi. Ei ole kyllä tapahtunutkaan sen puoleen.
Välimme ovat kunnossa.
kaikki rumat sanat. Meillä kotona ei saanut koskaan edes kirota ja omat vanhempani ovat maailman ihanimmat ihmiset. Äitini ei ole koskaan puuttunut veljieni perheiden tekemisiin.
Kyllä toi sana minustakin kuulostaa pahalta, mutta se on tarttunut anoppilasta. Hän ei ole ikinä minun kuullen puhunut yhtään kaunista sanaa yhdestäkään minijästä ja hänellä on niitä useampi, edes hääkuvia ei ole lipaston päällä. Kukaan minijä kun ei osaa tehdä mitään. Äitini ei yhtään ymmärrä anoppiani.
Tietenkään noin rumaa kieltä ei ole hyvä jatkaa.
kantsii olla jäätävä miniää kohtaan ja pitää sellaista kivimuuria välissä, ettei vaan tule liian lämpimät välit.
Koskaan ei tarvitse jutella minijälle, kuin korkeintaan säästä.
Riittää kun pitää vaan yhteyttä poikaansa.
Minijä ei kuulu perheeseen, herranen aika sentään.
Sehän on vienyt minulta pojan.
Tällainen anoppi minulla!!!
Vaikka aikaisemmin puhuin rumia, niin onneksi olen oppinut sen että koskaan minusta ei tule sellaista jääpuikkoa kuin oma anoppini on.
Minulla on poikia ja haluan että tulen joskus maailmassa kaikkien minijöiden kanssa toimeen ja että meillä tulee olemaan lämpimät välit.
Se on niin paljon itsestä kiinni miten menee jatkossa. Meillä ei kyllä tulla tuollaista kieltä käyttämään, ehkä se vaan lipsahti tässä kirjoitellessani, kun välillä niin suututtaa koko anoppi. Minä itse meinaan kulkea äitini polkuja, hän on hienotunteinen anoppi.
että joskus tulee päästeltyä sammakoita suusta.
Älä välitä, olet varmaan tulevaisuudessa itse erinlainen anoppi.
Meitä on niin moneen junaan ja kaikkia ei voi aina miellyttää.
Itselläni on ihana minijä ja me pidetään paljon yhteyttä, myös ilot ja surut koetaan yhdessä.
Meille perhe on erittäin tärkeä.
Luulen että sinun anoppisi on ehkä mustasukkainen poikien vaimoille.
Se voi ilmetä ikävällä käytöksellä.
Tsemppiä vaan jatkossa teille ja koita kestää.
Äläkä päästele enempää niitä sammakoita suustasi. Jooko!
joskus ei ole helppoa anopin kanssa ja tulee sanottua mitä sattuu. Hyvä jos olet oppinut jotain, ainakin sen että itsestäsi ei tule samanlaista. Kaikkia ei voi aina miellyttää. Sellaista se elämä on ja joskus ne äidit ovat mustasukkaisia pojistaan. Tuskin heillä itselläänkään on helppoa, jos tuolla tavalla käyttäytyvät.
kiitos vastauksista, olen myös itse ajatellut että se voi olla mustasukkaisuutta, mutta toisaalta myös kateutta. Minua se ei enää hetkauta, olen jo niin tottunut siihen. Kyllä! minusta EI tule samanlaista.
meillä on seuraavia luonteenpiirteitä
- huono itsetunto, epävarma ihminen... hän on vähän häilyvä, kova halu miellyttää, mutta kuitenkin samalla voimakkaat mielipiteet ja vaatimukset lapsilleen. Ajattelee kovasti mitä muut ajattelee, muútenkin ulkonäköön ja näyttämiseen liittyvät seikat korostuvat tässä perheessä
- ei harrastuksia eli paljon aikaa, toisaalta harrastamattomuuden takana on tässä perheessä myös tuo huono itsetunto: MIssään ei oikein voi hävitäkään ja kovasti pelätään, että mokataan tai ei onnistutakaan.. Pelkän hyvän olon vuoksi ei mitään voi harrasta
- käyttäytymismallit peritty kotoa, anopin äiti on ollut myös hyvin ylihuolehtiva hösääjä. En tiedä tarkkaan miten asiat on anopin parisuhteesssa mennyt, varmaan paremmin äiti-lapsi suhteessa kuin anoppi-miniä
- toisaalta jonkinlainen paremmuuden tunto on myös takana liittyen toisaalta tuohon ylihuolehtimisiseenkin. "Minä tiedän paremmin, minä osaan, sinä olet nuori ja avuton, minä autan vähän sinua alkuun ja loppua ei tule"
Varsinaisia korppikotkia täällä itseään miniöinä ylistää. Jos te itse ette olisi niin lapsellisia, niin varmasti teillä olisi paremmat välit siihen anoppiinkin. Te saatte arvostella muita, mutta teitä ei saa arvostella. Ootteko koskaan kuullut, että "sitä saa mitä tilaa" ??
mä ainakin olen hyvä minijä ja on turha anopin tulla pöyhisteleen. Parempaa vaimoo hänen poikansa ei olisi saanut mistään. OOn komee ja työteliäs nainen. Ja tykkään että olen parasta mitä hänen pojalleen on koskaan tapahtunut.
tilaa" ei oikeassa elämässä kuitenkaan ihan aina pidä paikkansa. en ole täydellinen. Mutta en ikinä ikinä ole hyökännyt anoppini kimppuun kuten hän minun.
..kun se kohta 60-v anoppi on se lapsellinen osapuoli?? Kuinkas päin korppikotka-miniän sitten täytyisi olla??
Ja todellakin se menee niin, että sitä saa mitä tilaa! Jos anoppi alkaa naljailemaan ja jauhamaan peetä, niin hän on silloin tilannut juuri samaa itselleen. Osaisipa vain olla yhtä röyhkeä ja iskeä luun hänelle kurkkuun.
Itse en ikipäivänä aio olla lapseni/lapsieni puolisoille hirviöanoppi. Otan omasta äidistäni mallia: hän ei sanallakaan koskaan puutu perheeme asioihin millään lailla. Antaa neuvoja, jos kysyn, mutta ei sen enempää.
Minun anoppini täyttää nuo listan vaatimukset, paitsi suluissa olevan kommentoinnin, se ei häneen sovi. Lisäksi hän harrastaa ahkerasti eläinten parissa eikä varmasti ole miehensä siivellä elänyt vaan tasavertaisena pienestä palkastaan huolimatta. Hän on matalasti koulutettu, jo iäkäs ja sairaseläkkeellä ja kolmen pojan äiti. Kuitenkaan en ole koskaan havainnut hänessä ylenkatsetta minua kohtaan, pitää kuin omana tyttönään ja kannustaa minuakin opiskeluissa. Lapsiamme hän hoitaa aina pyydettäessä tai kysyy luvan mikäli tahtoo heitä yökylään seuraksi. Hän on todella nuorekas ikäisekseen ja omaa hyvän huumorintajun ja hyvän sydämen. Koskaan hän ei ole tahallaan loukannut ketään ihmistä tai eläintä maan päällä. Minä arvostan häntä suuresti, hän on elämäni tärkein nainen. Vaikka minulla on äiti, äitipuoli ja kaksi isoäitiä niin anoppi on minulle se paras naisen malli mitä maailmassa on. Hän on myös kasvattanut aivan loistavan pojan, joka on mainio isä lapsilleni. En tiedä missä on nyt vika, kun en löydä hänestä pahaa sanottavaa. Olen alusta asti selvittänyt asiat heti hänen kanssaan, eikä ole tarvinut selän takana puhua paskaa. Ehkä se on se salaisuus. Ei tarvitse padota tunteita.
Mutta kaikilla ei ole näin hieno tilanne. Joskus vain kemiat sopii yhteen, toisinaan taas oma ego ja epävarmuus nousee seinäksi kahden naisen välille.
Näin se pitäisi olla monella muullakin.
Ihmiset ovat niin erinlaisia.
Sinulla on lottovoitto saada tuollainen anoppi, ihan kateeksi käy.
Minulla itsellä ei ole käynyt yhtä hyvä säkä.
Anoppini ei ole koskaan päästänyt minua lähelle, niin että oltais voitu ystävystyä.
Olen yrittänyt sitä paljon ja jo luovuttanut vuosia sitten.
Olisi ollut mahtavaa jutella anopin kanssa kaikista asioista ja käydä vaikka shoppailemassa jne.
En sitten tiedä miksi hän ei pidä minusta.
Koskaan en ole hänelle sanonut pahasti tai edes tehnyt mitään, mistä olisi voinut loukkaantua.
No tässä kuitenkin mennään päivä kerrallaan.
Samat piirteet omassa ex-anopissa ja pitävät kaikki vielä paikkansa! Hyvä lista! Todellakin: haluaa vain auttaa... Joo joo eli puuttua poikansa elämään kaikin keinoin. Ja kaikki tehdään luonnollisesti hyvää hyvyyttään, kun ei osata myöntää edes itselle sitä, että maatilasta luopuminen otti akalle liian koville.
Tunnettu tosiasia on, että naiset usein avioituvat (tiedostamattaan) isänsä kaltaisen miehen kanssa. No, ei ole mitään syytä olettaa, etteikö miehet sitten hakisi äitinsä kaltaista kumppania. Ehkä hyvä miettiä tätä, kun ryhtyy oikein listaamaan anoppinsa huonoja puolia.
Oma vaimoni eroaa aika paljon äidistäni, mutta jotain samantyyppisiä luonteenpiirteitä kyllä löytyy, kun osaa oikein katsoa.
poloista! Naiset kyllä avioituu appensa kaltaisen miehen kanssa.
Totta mooses vaimosi eroaa äidistäsi, koska vaimosi on just niin kuin anoppisi.
Että silleen!
että minulla on erittäin ihana mies, niin kuin appenikin.
minulla on hirveä anoppi.
Eli pojista tulee isiensä kaltaisia ja äidistä tyttäriensä kaltaisia. Ja sinä olet tietenkin ilmetty äitisi. Ja koska anoppisi on hirveä ja appesi ihana, ovat miehesi veljet ihania ja siskot hirveitä.
Ja olet siis sitä mieltä, että naiset avioituu appensa kaltaisen miehen kanssa. Miten naimaton nainen tietää hakeutua appensa kaltaisen miehen seuraan, jos hänellä ei vielä appea ole? Tämä olettamushan oli edellisen "lain" seuraus, eikä mikään syy kumppanin valinnalle.
Ehkä ei pitäisi joka koiraa, joka älähtää kuunnella, mutta en nyt tarkoittanut tuota samankaltaisuusasiaa ihan niin mustavalkoiseksi.
Moi!
Minä olen se, joka silloin maalailin sitä mammanpojan yleiskuvaa.
Kirjoituksesi kyllä sytytti, sillä kylläpäs natsaa harvinaisen hyvin tuo anopin yleisluonnehdinta.
Muutamia poikkeuksia omaan anoppiini ajateltuna:
- anopillani on myös tytär, jonka kanssa anoppi ei tosin koskaan ole tullut toimeen; pojassa ei ole mitään vikaa, mutta tyttäressä on ollut vikaa jo pienestä asti
- anoppi leipoo ja siivoaa hullun lailla ja tekee hommistaan ison numeron, mutta kun eivät ne hommat silti oikein suju (harjoittelua takana 45 vuotta). Pullasta puuttuu hiiva ja lattiaan tuli vahan sijaan laitettua mäntysuopaa. Ihan tosi!
- meillä anoppi kehuu ompeluksiani maasta taivaaseen - ja haukkuu heti perään, että pitääkö tehdä noin pikkutarkkaa työtä, eihän sitä kukaan edes huomaa
- anoppini on kouluja käymätön, miehensä varoilla ikänsä elänyt, kotirouvana ikänsä elänyt (ei kotiäitinä, sillä lapset olivat pienenä päivähoidossa, jonne appi heidät aina vei ja josta haki)
- korostaa omaa tyhmyyttään aloittamalla kaikki keskustelut "Minä olen tyhmä enkä nyt tiedä tästä asiasta mitään, mutta...."
- tietää lapsista kaiken: jos lapsi ei ole samanlainen kuin hänen poikansa pienenä oli, lapsen äidissä on jotain vikaa
- ei harrasta mitään
- ei ystäviä, tilittää kaiken pojalleen
- ei osaa keskustella tai seurustella muiden ihmisten kanssa luontevasti
- juo; kotirouvalipittäjä; mikään ei oikein suju ilman viinipulloa ja viinipullon jälkeen ei suju oikein mikään
- ei tunnista näistä kuvauksista itseään
ja listaahan voisi jatkaa loputtomiin.
Eipä löytynyt, kuin muutama yhtäläisyys anoppikuvauksestasi. Suuria ongelmia meillä kyllä on silti ollut.
Tapauksessani nimenomaan anoppini on akateeminen, en minä. Olen ollut vuosia kotiäiti, anoppi on ollut töissä, myös lasten ollessa pieniä.
Olen aina tehnyt itse omaa elämääni koskevat päätökset, suuremmin muiden mielipiteistä välittämättä, tässä on mielestäni suuri ero välillämme. Anoppini oli sukunsa ensimmäinen akateeminen ja hänelle on hyvin tärkeää, mitä mieltä muut ovat. Tuntuu, en tiedä, että taisi anopin oma puolison valitantakin mennä vähän tältä pohjalta, lopputuloksen voi arvata.
Olen pohtinut sitä, että ihmisen elinpiirin supistuminen ei alkaisi vasta vanhuksena, vaan usein jo paljon aikaisemmin, ehkä siksi läheisiin takerrutaan?
Anoppini olisi ammattinsa puolesta pitänyt olla avarakatseinen ja suvaitseva, on ahdasmielinen, erilaisuutta suvaitsematon ja estoinen. Joskus olen pohtinut, miten hän on voinut selvitä työstään. Hän on myös hyvin kateellinen ja kilpailualtis luonne, saman luonteen tunnistan, myös yhdellä lapsistamme (kilpailualttiudesta on tosin ollut hänen tapauksessaan vain hyötyä, koulu sujuu!) Tämän lapsen kautta olen saanut 'uutta tietoa' anopinkin luonteesta, sanottava on, että rakastan tätäkin lastani, mutta samat luonteenpiirteet anopilla saivat suurta tuhoa aikaan perheessämme.
Suuri osa mielestäni normaaleista asioista on anoppilassa tabuja, joista ei voi puhua. Asialliset keskustelu yrityseni ovat tyssänneet anopin ivallisiin kommentteihin. Jo vuosia sitten ymmärsin, että keskustelu välillämme olevien ongelmien ratkaisemiseksi ole mahdollista edellä mainituista syistä johtuen. Olen tämän asian kanssa jo sinut, emme ole tavanneet enää vuosiin.
Sanottava on, että on varmasti paljon ihmisiä, jotka eivät näe anoppiani kuvaukseni kaltaisena, kunpa ei minunkaan tarvitsi.
Mun entisen poikakaverin äiti oli erittäin hankala tapaus. Puhun tästä anoppina, vaikka en ollut naimisissa hänen poikansa kanssa. Seurustelimme kuitenkin parisen vuotta, josta yksi vuosi yhteisen katon alla. Mulla ja anopilla oli niin erilaiset maailmankatsomukset, että keskustelunaiheita ei juuri ollu. Eikä meillä ollu muuta yhteistä kuin hänen poikansa.
Nämä listasi tekijät passaavat minun anoppiini:
-kouluja käymätön.
Ex-anoppini ei ollut kansakoulua kummempaa käynyt. Itse taas pääsin seurustelun aikana ylioppilaaksi ja yliopistoon opiskelemaan, kumpikaan ei ollut hänen mielestään kovin suuri saavutus, eikä hän käsittänyt halujani kouluttautua. "Miksi työ ette perusta perhe nyt heti?"
-ollut kotiäitinä piiiitkäääään.
Hän oli siirtynyt työelämään vasta n. 12 vuotta ennen kun tapasin hänen poikansa, ennen sitä hän oli noin 20 vuotta kotiäitinä. Itse asiasa ei olisi lainkaan halunnut siirtyä työelämään, hänen mielestään kotiäitiys on naisen paras ura. Minä taas opiskelen tälläkin hetkellä minulle rakasta alaa, ja siinä sivussa teen töitä josta pidän.
-kaikki omat lapset poikia.
Hänellä oli neljä poikaa, joista kolme oli poikia. Tyttöä hän piti "työjuhtana", pojat olivat äidin pikkupojat, jotka eivät voineet tehdä mitään väärin eivätkä he hänen mielestään ryypänneet eivätkä rellestäneet. Ei tietysti...
-ei harrasta mitään, pyörii vain kotonansa nurkkia siivoamassa kaiket päivät.
Hänen rakkain harrastuksensa oli leipominen. Leipää hän leipoi pari kerta viikossa, pullia kerran viikossa. Hän ei käsittänyt minun harrastuksiani, vaan aerobicissä käynti oli turhaa ("Miksi et tee pihatöitä sen eestä?"), elokuvissa käynti rahojen tuhlausta ("Tuleehan ne leffat sit telkusta"), tanssiharrastukseni ihan huuhaata ("Mitä työ siellä pyörittö?") jne.
-maailman paras kokki ja leipuri.
Jep. Tämä pitää paikkansa. Hän oli maailman paras kokki ja leipuri, ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen ostanut leipää kaupasta, ja oli siitä ylpeä. Lisäksi hän aina painotti poikiaan etsimään ruoanlaittoon omistautunutta naista vaimokseen joka osaa ruokkia koko perheen vähällä rahalla (ja suurella vaivalla). Lisäksi hän teki pojalleen, eli poikaystävälleni, aina tämän herkkuja, eikä hänen tarvinnut syödä samaa ruokaa kuin me muut jos se oli jotain josta hän ei tykännyt.
Loput väittämistä ei pidä tämän naisen kohdalla paikkansa. Osa noista taas sopii nykyiseen anoppiini, jonka pojan kanssa seurustelen kuudetta vuotta. Hän on aivan huipputyyppi siitä huolimatta, että ei ole kovin kouluttautunut, ei harrasta juuri mitään ja rakastaa lapsiaan.
Ne anopitkin on ihmisiä, ja hyvin pitkälti tässäkin on kyse suhtautumisesta ja henkilökemiasta, kuten kaikissa muissa ihmissuhteissa.