Mistä sitoutumisen pelko johtuu? Olen seurustellut noin seitsemän vuoden ajan eri pituisissa suhteissa (lyhimmillään 5 kk ja pisimmillään 3 vuotta). Nyt edellisen suhteen kariutumisen jälkeen olen muuttunut koko ajan pelokkaammaksi sitoutumaan. Jos jotain säätöä on, teen heti selväksi itselleni, että ei jutusta kuitenkaan mitään tule. Ja teen sen selväksi myös toiselle. Eli minusta on tullut vielä kyyninenkin.
Onko minulle tapahtunut jonkun sortin regressio siihen aikaan, jolloin olin 15 ja aloitin ensimmäisen vakavan suhteeni? Elänkö nyt sitä "kadotettua" nuoruutta?
Ei silti, olen kyllä onnellinen sinkku. Minulla on paljon kavereita ja ystäviä, niin miehiä kuin naisiakin. Viihdyn myös yksikseni, matkustelen ja harrastan muutakin. Kiinnostuneita miehiäkin elämääni tupsahtaa aika ajoin. En vain jotenkin osaa ottaa kenestäkään kiinni. Miten pääsen eroon tästä tilasta, joka lähenee jo Levottomien "mikään ei tunnu miltään" -asennetta. Hieman vaan eri tavalla kuin siinä leffassa.
Onko minulle tapahtunut jonkun sortin regressio siihen aikaan, jolloin olin 15 ja aloitin ensimmäisen vakavan suhteeni? Elänkö nyt sitä "kadotettua" nuoruutta?
Ei silti, olen kyllä onnellinen sinkku. Minulla on paljon kavereita ja ystäviä, niin miehiä kuin naisiakin. Viihdyn myös yksikseni, matkustelen ja harrastan muutakin. Kiinnostuneita miehiäkin elämääni tupsahtaa aika ajoin. En vain jotenkin osaa ottaa kenestäkään kiinni. Miten pääsen eroon tästä tilasta, joka lähenee jo Levottomien "mikään ei tunnu miltään" -asennetta. Hieman vaan eri tavalla kuin siinä leffassa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
..moips!:) ..no mulla on vähän toi sama ongelma nyt.. oon 15 vuotta ja löytänyt kivan pojun, joka on muuten 18. Se on tosi mukava ja symppis tyyppi, mut... pelkään sitoutuu!!! ..oonhan mä kuitenki aika nuori.. se kyl ymmärtää mua ihan täysin ja ollaan aika samanlaisiikin ja ei painosta mihinkä suuntaan:) ..mut ei vaan oo varma olo.. ehkä se vaan kuuluu mun luonteeseeni.. tai ehkä oon vielä liian nuori ja pelkään kadottavani vapauteni? ..mutta jos mies on tarpeeks hyvä/luotettava etc. niin eihän se mun vapauttani voi/saa viedä! onhan mulla edelleen kaverit ja harrastukset/omat menot.. ja joskus haluaa vaan olla yksikseenkin.. ja sen miehen pitää se ymmärtää.. vai mitä?:) jos suhteessa on luottamusta ja kummatkin saa tuotua esille rohkeasti omat mielipiteensä niin suhde kyllä toimii.. :) ..ainakin niin toivotaan:) Rohkeasti vaan kokeilemaan, eihän siinä mitään menetä.. kannattaa kuitenkin alussa edetä mahdollisimman rauhallisesti/varovaisesti niin ei tule liian suuria pettymyksiä...!! onnea vaan! ei pidä jäädä makaamaan paikoilleen!!!:) elämä on lyhyt!!! hyvää kesää kaikille! :) ja tsemppiä!:)
Jos nyt pääsisin (joutusin) takasin aikaan, jollon olin ikäses, eli 15, niin taitas jäädä seurustelut sillon väliin. Ehkä sillon en nyt kärsis tästä sitoutumisen pelosta 23-vuotiaana...
Niin siis miehelläni on sama ongelma ... hän on kyllä käytännössä sitoutunut minuun, mutta tunnetasolla hän ei uskalla olla mukana. Hokee vain että , kun nyt joskus kuitenkin jätän hänet niin mitä turhia.... Olen yrittänyt rautalangasta vääntää että en ole jättämässä häntä vaan olen sitoutunut suhteeseemme täysin.
Hänen taustallaan on suhde jonka piti johtaa avioliittoon , mutta ennen vihkimistä kävi ilmi että nainen oli pettänyt miestä moneen otteeseen miehen parhaan ystävän kanssa. Tämä oli miehelle paikka josta hän ei ole koskaan oikein kuiville päässyt.
Tuntuu vain niin hiton raskaalta kun toinen on vain fyysisesti läsnä, tiedän että hän rakastaa minua, mutta kun ei näytä tunteitaan koskaan ja välillä tuntuu että hän haluaa kostaa minulle tuon edellisen suhteen ongelmat.
Hän ei uskalla tulla täysin mukaan suhteeseen vaan pelkää saman toistuvan ja ...minähän se tässä kärsin, mutta milloin hän uskoo ja luottaa minuun... meneekö vielä vuosia? (tapahtuneesta on nyt n.7 vuotta)
olen erittäin tykästynyt erääseen mieheen joka oli avoliitossa 14 vuotta ensi rakkautensa kanssa, kunnes 2 vuotta sitten erosivat kun vaimo kävi vieraissa. Ja olen aivan ymmälläni... viime syksynä tapailimme usein ja suudeltiin, alotteen tein aina minä, hän ei edes koskenut koskaan. Kunnes sitten eräänä päivänä hän teki sellaisen pienen eleen kuin että silitti kättäni ja ajattelin että nythän tämä alkaa edistymään kun hän uskalsi sellaista tehdä, mutta ei.. viikon päästä hän ilmoitti että ollaan menty liian pitkälle (ei sexiä) ja hän ei halua suhdetta. Noh nyt oltiin viikolla yhdessä kuppilassa, en oikein tiennyt uskallanko pusun antaa jos hän vaikka tykkää huonoa, katse oli sitten pusun jälkeen mielenkiintonen... mutta kävikin niin että kun uskaltauduin halaamaan niin hän ei kieltänyt ja siitä roihkaistuna suutelin ja ensimmäistä kertaa suutelemiseen tuli imuttelua ja kielareita ja hänen aloitteestaan, hän jopa veti lähemmäksi itseensä. Välillä hän kyllä sanoi että menehän jo kotio, mutta kun en mennyt niin suudelmat muuttui entistä kiihkeimmiksi. Mutta... nyt kuitenkin pelottaa että jos hän on alkanut ajattelemaan järjellä eikä tunteella ja kun tuntuu siltä että hän pelkää ruveta suhteeseen, niin pettynyt hän oli exäänsä.
Tiedän, että en ole ainut sitoutumiskammoinen. Miksiköhän se muuten on niin, että tästä "taudista" yleisemmin kärsivät miehet, niin kuin naiset -71 ja -66 kuvailivat? Onko muita naisia saman ongelman kanssa kuin minä? Ehkä "se oikea" ei vaan ole vielä osunut kohdalle. Tosin en jaksa kyllä uskoa mihinkään satumaiseen "siihen oikeaan".. Elämä kun on liian vaikeaa jo muutenkin. Jos vielä pitäisi kuuden miljardin ihmisen keskeltä löytää se yksi ja ainoa.. joopa joo.
Mulle paniikki iskee yleensä siinä vaiheessa, jos aletaan puhumaan jostain vakavammasta. Jo se, että nykyisellä "epäpoikaystävälläni" on hammasharja luonani, tuntuu hieman pelottavalta.
tapasin sen kaverin tänään ja hän oli sama ihana itsensä kuin kuppila iltana. Ehkä hän vihdoinkin alkaa tajuamaan että voi luottaa minuun ja on huomannut miten hyvältä tuntuu kun joku välittää. Mutta... itselläni oli kyllä sitoutumis vaikeuksia siihen asti kun täytin 23v. kaverit vaihtui tiheään, enkä yleensä 2 kuukautta pidempään ollut kenenkään kanssa ja se olin aina minä joka päätin missä ja milloin tavataan. Kunnes sitten tapasin lasteni isän 12 vuotta sitten, hän asui ulkomailla ja kun tuli tänne kesälomalle niin hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä niin hän tuli minun luokse asumaan ja jäi sitten tänne ja varmaan jos niin ei olis käynyt niin en olisi häneen rakastunut, minulla se sitoutumis pelko lähti sillä että oltiin koko ajan yhdessä niin aloin uskomaan siihen että hän todella minusta välittää.
onneksi olkoon ja tsemppiä jatkoon! kuulostaa ihanalta...=)
ja muista olla kärsivällinen sen kaverin kanssa, hiljaa hyvä tulee....
Sitoutumisen pelko johtuu siitä, että on saanut edellisiltä lyhyemmiltä suhteiltaan vähemmän kuin on antanut. Mitä onnistuneemmaksi sitoutumisen on kokenut sitä enemmän haluaa uudelleen sitoutua.
Tässä syy miksi minä kierrän kaukaa miehet, joilla on ollut kymmenenkin suhdetta 25-vuotiaana.
Edellinen suhteeni kaksi vuotta. Lyhimmillään 5 kk, joten ei tuokaan teoria oikein kunnolla toimi kohdallani. Eikä mikään oikein kunnolla ole epäonnistunutkaan, mitä nyt yksi paskiainen osottautui väkivaltaseks kolmivuotisen suhteen aikana. Tosin siitäkin lähdin sitten jokseenkin vikkelään ja sitä en enää ikinä siedä keneltäkään.
sähän et siis ole todellakaan mikään ikäloppu vielä, joten ei pitäisi olla niin kiire sitoutua keneenkään.mitäs jos et edes yrittäisi etsiä suhdetta vaan pyrkisit ennemminkin pysyttelemään onnellisena sinkkuna. ihminen voi olla onnellinen suhteessa toisen kanssa vain jos osaa olla itsensä kanssa ensin.
kun sä nyt olet todennut, ettet kestä liian pitkiä suhteita, menit samalla määrittelemään itsellesi selvän ongelman.. mä olen harrastanut samaa jo kauan :) se ei kyllä ole ihan fiksua..
kehitin itselleni kosketuskammon, ja kun sitten aina ajattelin, etten mä halua koskettaa enkä uskalla koskettaa ketään, väheni fyysiset kontaktit muihin ihmisiin kokonaan.. tai no, lääkärit ja hammaslääkärit koskivat vielä joskus hiukan.. ja kampaajat. eikä sekään ole kovin parantavaa..
sitten tutustuin todella ihanaan ihmiseen, ja rakastuinkin, mutta en uskaltanut koskea, enkä antanut senkään koskea muhun.. se ei auta suhteen edistymistä kyllä mitenkään, kuten voi ymmärtää.. kun sitten joskus pienten hipaisujen kautta uskalsikin koskea ja huomasi että siitä nauttii, unohti koko kosketuskammo-sanan.. nyt siitä ei ole ongelmaa, elämä on täynnä fyysistä läheisyyttä.
en siis suosittele kehittelemään mitään nimettyjä kammoja.. elät vain päivä kerrallaan. onko sulla lemmikkejä? jonkun eläimen kanssa on helpompaa harjoitella sitoutumista ja sen merkitystä.. siinä oppii, että erossakin voi olla joitain aikoja, toinen ottaa aina iloisena uudestaan vastaan, eikä varmasti jätä, joten voi huoletta ihastua. varsinkin koirat, kissat ja linnut toimivat näin.. tsemppiä, yritä kestää :)